perjantai 27. kesäkuuta 2014

Oliko tässä sittenkään järkeä?

Oletan, että tällaiset ajatukset ovat ihan normaaleja raskausaikana. Moni on ainakin kertonut ajatusten ja tunteiden heittelevän laidasta laitaan, joten en ole kovin huolissani. En ainakaan tässä vaiheessa, kun ajatukset ovat hetkittäisiä, eivätkä masenna minua kuin ajoittain.

Toisinaan on kuitenkin tullut ajatuksia, että mihin sitä oikein tässä vauvahankkeessa on tullut ryhdyttyä! Meillä oli juhannuksena miehen kanssa riita (jota ei ainakaan helpottanut miehen humalatila tai meidän molempien nukkumattomuus). Asia on sovittu ja kaikki on hyvin, mutta täytyy myöntää, että ajatukset ovat toisinaan pyörineet siinä, mitä minun ja miehen keskinäiselle suhteelle tapahtuu, kun vauva tulee mukaan meidän arkeen.

Olemme miehen kanssa pitäneet yhtä yli 9,5 vuotta ja hän on ehdottomasti parasta mitä minulle on tapahtunut. Hän on paras ystäväni, tukipilarini, hassuttelukaverini ja rakkain ihminen ikinä. Tottakai vauva-arki on rankkaa, mutta ajatus siitä, että minun ja miehen yhteinen rauha ei todellakaan ole enää rauhaa, on toisinaan ahdistanut. Yhteiset hetket sohvalla, sängyssä, saunassa yms. eivät ole enää entisellään ja se surettaa. Oma lapsi tietysti antaa mielettömästi ja kaikki tuttavani ja ystävät ovat sanoneet, että lapsi on ollut parasta mitä heille on tapahtunut. Toivon todella, että asia on niin...

Toivon, että me perheenä yhdistymme ja lujitumme lapsen tulon jälkeen kaikesta siitä rankkuudestakin huolimatta. Nyt varsinkin olen ollut todella hellyydenkipeä ja kaipaan ihan vain sitä kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa. Olimme juuri kaksistaan muutaman yön mökillä saaressa omassa rauhassa. Se oli mielettömän ihanaa ja nautin siitä täysin rinnoin. Pieni pilkahdus aina häivähti takaraivossa, että tällainen luksus loppuu meiltä pitkäksi aikaa.

On hiukan surullistakin, että tällaisia ajatuksia tulee nyt, kun kaikki on hyvin. Tuntuu hullulta ja väärältäkin ajatella näin, kun meitä kerran on lapsella siunattu...  Minun raskausaikani on sujunut hyvin ja olen selvinnyt suuremmilta vaivoilta tähän mennessä ja meillä on ollut jopa helppoa. Nyt kun pikkuinen on tuolla masussa pysynyt kiinni ja olemme suunnilleen karistaneet vanhojen keskenmenojen peikot.

Ehkäpä tämä kuitenkin kaikesta huolimatta on normaalia ja tukeudun siihen ajatukseen, että ainakin tämä osoittaa suurta rakkauttani miestä kohtaan. Ja hänen rakkauttaan minua kohtaan, sillä riitamme käsitteli osittain juuri sitä, miltä meistä tuntuu. Tuli sanottua ehkä ikäviäkin asioita, mutta toisaalta ymmärrän ehkä miestäkin taas hiukan paremmin, vaikka ei meillä aika ja paikka paras mahdollinen riidalle ollutkaan. Mutta onko se koskaan? Riitelemme ihan aniharvoin, joten ehkä se puhdisti taas hiukan ilmanalaa. Ei sillä, että siinä mitään vikaa oikeastaan olisi ollut...

Summa summarum: Laskettu aika lähestyy ja ehkä tähän iloon alkaa pikkuhiljaa sekoittua myös niitä "kauhun" tunteita. Kuinka me selvitään ja mitä tästä tulee?

2 kommenttia:

  1. Onhan se luonnollista, että kahdenkeskeisen parisuhdeajan menettämistä vähän suree, mutta toisaalta ei teidän kahdenkeskinen elämä tähän täysin lopu. :) Teillä tulee tulevaisuudessakin olemaan niitä ihania hetkiä kahdestaan, nyt vaan arkea saapuu värittämään lapsi. Se toki muuttaa perheen dynamiikkaa, mutta toisaalta myös sitoo teidät entistä enemmän toisiinne kiinni.

    Kai yritän tässä sanoa, että pelko tulevasta on ihan luonnollista.Yhdessä kuitenkin saatte toisistanne tukea, ja jos teillä on nyt kaikki kunnossa, ei ole mitään syytä sille, ettettekö selviäisi myös vauvavuodesta, vaikka se paikoin voikin olla rankkaa aikaa. Kunhan vaan muistatte ottaa toistenne tarpeet huomioon ja huomioida toisianne myös arjessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos fiksuista sanoista. Noin olen asian ajatellut aiemminkin... Eli meillä on asiat parisuhteessa hyvin ja uskon, että selviämme vaikka arki varmasti alkuun onkin rankempaa. Nyt viime päivinä sitten alkanut hiipiä se suru siitä, miten se kaikki oikeasti toimiikaan ja kuinka paljon kahdenkeskisestä ajasta pääsee nauttimaan.

      Ei onneksi mitään kauhuskenaarioita tai muita ja ihan ok mielillä joka tapauksessa. Mutta pohdituttaahan nämä kuitenkin...

      Poista