keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Saako vauvan palauttaa?

Kauheaa kirjoittaa heti tällaisesta aiheesta, kun pikkuinen on saapunut maailmaan. Ehkä tämä kuitenkin on sellainen aihe, josta puhutaan liian vähän. Ja voi jopa olla, että moni kokee todella huonoa omaatuntoa ajatuksistaan, minä ainakin.

Tyttö on ihana! Hän on nätti kuin mikä ja ollut tähän mennessä jopa yllättävän helppo lapsi. Kyllä on hermoja kiristänyt useasti, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi olla iloinen tässä vaiheessa, kun itsekin on pystynyt nukkumaan sellaisia 3 tunnin pätkiä. Tytöllä oli bilirubiini koholla, joten olimme potilashotellissa 5 yötä ja edelleen herättelen tyttöä syömään 3-4 tunnin välein, mikäli ei itse herää.

Nyt on kuitenkin tullut tosi ahdistavia ajatuksia välillä. Tässä sitä nyt sitten ollaan loppuelämä. Olen jopa törmännyt ajatuksiin siitä, että nythän tämä on vielä helppoa, mutta kun lapsi kasvaa... Sitten se ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kaikki oma/parisuhdeaika on loppu. Tietysti apua saa hoitoon ja muuhun, mutta oikein sellainen ahdistava tunne on välillä. Olen helpottunut aina kun vauva nukkuu ja saan vain olla ja nostaa jalat ylös. Kaikenlisäksi mies on kipeänä, eikä hänestä ole tällä hetkellä apua vauvanhoidossa. Potilashotellissa olomme aikana hän kyllä oli ihanasti avuksi ja lohdutti minua, kun hormoonihuuruissa itkua tihrusti. Nyt kotiin tullessa kuitenkin ahdistaa...

Lisäksi olen alkanut stressaamaan jo sitä, kun mies menee töihin. Miten järjestämme nukkumiset ja muut, jotta mieskin saisi tarpeeksi unta. Hänellä soittaa aamuisin kello jo ennen neljää! Lapsen huone on yläkerrassa, mutta toistaiseksi hän nukkuu äp-laatikossa meidän makkarissa alakerrassa. Mikäli lapsi alkaa heräileen monta monituista kertaa yössä, ei yläkerrassa ravaaminen oikein houkuttele. Ehkä minun sitten on siirryttävä yläkertaan nukkumaan vauvan kanssa ja sekin harmittaa ja on pois siitä vähästä yhteisestä ajasta miehen kanssa. Hän menee illalla sitten nukkumaankin jo kahdeksan aikoihin, joten hiljaa pitäisi pystyä oleen.

Tyhmää stressata tällaistakin etukäteen! Miksi ei voisi nyt elää tässä hetkessä? Ja toivon, etten saa tästä paskamutsi-leimaa otsaani, kun jaan tuntemuksiani. Tyttö on kuitenkin rakas ja ihana, mutta silti pääkoppaan hiipii tällaisia ajatuksia ja se on aika masentavaa...


8 kommenttia:

  1. Puuh, varmaan ihan normaalia, että ajatukset vaihtelee laidasta laitaan ja välillä tekis mieli palauttaa koko vauva :D Kuten mulla äsken. Tiedän, että se on hetkellinen tunne esimerkiksi silloin kun jokin ei vaan onnistu, joten en sitä tunnetta liikaa murehdi. Toki jos olo olisi koko ajan tällainen niin sitten olisi jokin pielessä. Ei kaikki voi tuntua aina ihanalta ja upealta, koska näin esikoisen vanhempana tämä on aivan uusi tilanne. Kaikki on opettelua. Jokin uusi tyyppi (tai meidän tapauksessa tyypit) on tullut yhtäkkiä elämään ja saneleekin yhtäkkiä kaiken. Se vaatii sopeutumista ja totuttelua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos järkevästä kommentoinnista tähän tunnesekamelskan keskelle. :) Näinhän se juuri menee. Jotenkin tyypillistä mulle vieläpä tällainen tulevaisuuden murehdinta. On tyhmää, murehtia tulevaa, kun vauva on kuitenkin niin pienen hetken vain tosissaan pieni! Ei ole ensimmäinen kerta, kun mun pitää muistuttaa itseäni nauttimaan hetkestä. Ja tosiaan tuo, että mies on vielä sairaana, eikä ole oikein voinut vauvanhoidossa auttaa, on harmittanut tosi paljon. Vaikka en mikään hormonihirviö ole ollutkaan, niin kylläpä vain silti huomaa olevansa tosi herkkänä ja ottavansa asiat tosi voimakkaasti.

      Poista
  2. Kyllä se siitä helpottuu, kokemusta on :) Ja kun ei se ole tuota koko loppuelämän, pienen hetken vain. Sitten lapsi kasvaa, ei ole jatkuvasti sinussa kiinni, leikkii omia leikkejään, alkaa nukkumaan kunnon yöunia ym. Ja mitä isommaksi kasvaa, sitä enemmän tulee lapsen omaa persoonaa esiin ja hänen kanssaan voi kommunikoida ja nauraa, ulkoilut on erilaisia kun lapsi ymärtää ympäristöään jne. Niiiiiiiin paljon monia isoja ja pieniä asioita jotka muuttuvat. Yritä nauttia nyt tästä ajasta jos vain pystyt, mutta jos et, niin mitäs sitten. Ehtii sitä nauttia sittenkin kun lapsen kanssa voi touhuta ja jutella, ei vauva-arki ole kaikille sitä suurta onnea ja juhlaa. Onnea vielä pikkuisesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eikä mulla nyt onneksi mikään suuri ahdistus asiasta ole. Melkeinpä toivon enemmän, että pysyisi aina tuollaisena pienenä ja tyytyväisenä! ;) Mutta tottahan se on, että lapsen kasvaessa se maailma avartuu taas ihan eri tavalla. Kiitos kommentistasi. :)

      Poista
  3. Nämä on ihan niinkuin mun ajatuksia synnytyksen jälkeen! Kai tuo baby blues on vaan niin yleistä ja samalla ärsyttävää, että pistää ajatukset sekaisin itse kullakin. Mutta noi ajatukset ovat siis täysin normaaleita (kumpa itsekin tämän tajuaisin!). Itsekin rakastan vauvaani aivan mielettömästi, mutta silti koen ristiriitaisia tunteita hyäntä ja äitiyttä kohtaan. Itselläni nämä pelot vaikeista ajoista liittyvät nimenomaan tähän alkuvauva-aikaan, ja uskon homman päin vastoin helpottavan, kun vauva alkaa selkeämmin ottaa kontaktia ja ilmaisemaan omia tuntemuksiaan. Tsemppiä kuitenkin sinullekin olojen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään ole mukavaa, että tällaisia ristiriitaisia ajatuksia on monella, mutta kyllähän se silti helpottaa omaa oloa, kun huomaa, ettei oo fiilisten kanssa yksin. Jotenkaan en esim. äitilleni tms. jaksa avautua näistä fiiliksistä, kun hänelle kaikki on niin ihanaa. Ja lisäksi sitten hän alkaa huolehtia ja hänestä tulee tosi rasittava. ;) Mies kyllä varmasti välillä musta huomaa, että mieli on maassa, mutta varsinkin kun hän nyt sairastaa, niin en viitsisi liikaa rassata.

      Mutta ihan tosissaan sun kommentti sai mut kyllä paremmalle tuulelle. Tottahan se on, että jatkossa tää tulee helpottaan, eikä toisin päin. Kiitos! :)

      Poista
  4. Meikä itkeä tihrusti pari viikkoa synnytyksen jälkeen..Iso muutos ja hormonit sai ihan pään sekaisin! Tuntui välillä,että en jaksa/halua tätä uutta elämää. Nyt vuoden ikäisen pojan äitinä uskallan haaveilla jo toisesta lapsesta:) Vuosi sitten vannotin miehelle,että tämä oli tässä;) Rankkaa on välillä vieläkin,mutta se rakkaus lasta kohtaan vaan kasvaa! Tsemppiä,samassa junassa ollaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Siihen täytyy uskoa ja luottaa, että helpompaan päin ollaan menossa (että tervetuloa vaan tuittuisat teinivuodet). :D

      Poista