Ah, tätä päiväkodin aloittamisen iloa. Neidin nokka vuotaa koko ajan. Tiesinhän mää, että niin käy, mutta mut yllätti se, että se alkoi aivan välittömästi. Heti ekojen päivien jälkeen valui ja nyt se yltyy vaan. Mukavintahan tästä tekee se, että likka vihaavihaavihaa nenän putsaamista. Heti alkaa aivan hillitön huuto, kun tuo tajuaa mitä on vuorossa. Ja se pikkuniistäjän käyttö. O.O Siinä vasta väkivaltaa sää käyttääkin. No hui, elkää nyt tosissanne ottako, mutta kyllä aika jämerät otteet saa olla ja kahteen pekkaan aina helpompi homma toteuttaa. Ja ihan kuin koko lasta kidutettais, huuto on meinaan sitä luokkaa!
Ja tällä viikolla alettiin myös puskemaan alas hammasta. Onko tää nyt sit kulmahammas vai mikä? En oo ihan perillä, että missä järjestyksessä ne sieltä tupsahtelee, mutta kyllä sieltä nyt pilkistää jo jotain. Ajattelinkin, että onko nää nyt flunssaitkuja, mutta taisikin olla hammasitkuja. Nyt myös se flunssa on edennyt sellaiseen vaiheeseen, että yskäkin on tullut kuvioihin ja rohina vaan käy välillä, kun rööreissä räkä röhisee.
Muuten on päiväkodista tullut kuulumisina, että neidin päivät on mennyt hyvin. Vaikka kotona olisi ollut kiukkua ja itkua, niin päiväkodissa päivät on menneet ihan ok aina. Kyllähän se hammas tietty vaikutti myös sinne päikkyyn, mutta pääasiassa neiti on ollut tyytyväinen. Aamuisin alkaa itkeä, kun joudun sylistäni luovuttamaan toiselle, mutta olen myös jäänyt nurkan taakse kuulostelemaan ja itkua kestää ihan muutaman sekunnin ja sitten rauhoittuu.
Iltaisin onkin sitten roikuttu paljon jalassa. Huoh. Se on aika rankkaa, kun työpäivän päätteeksi toinen on iholla aivan jatkuvasti.
Mutta! Siitä huolimatta. Viikon parhaita hetkiä on ollut, kun perjantaina sai lähteä töistä ja pääsi hakemaan oman ihanan mussukkansa hoidosta kotiin. <3
lauantai 10. lokakuuta 2015
lauantai 3. lokakuuta 2015
Ensimmäiset päiväkotipäivät, kummalla olikaan tahmeampaa?
Torstaina se sitten starttasi tuo päiväkotilaiffi. Silmät ristissä likan kanssa molemmat herättiin torstaina. Neiti meni innoissaan päiväkodissa heti ihmetteleen leluja ja nopeasti sitten heipat sanoin, kun likka oli tyytyväinen. Eteistä kohti kävellessäni kuulin, kun neiti alkoi itkeä mun perääni. Kyllähän siinä tuli vetisteltyä ja pari kyyneltä väännettyä. Mut ei auttanut muu kuin lähteä kohti omaa päiväkotia.
Neidin eka päivä oli ollut vähän itkuinen. Mutta ne oli ollut sellaisia nopeita pieniä itkeskelyjä onneksi. Väsynythän tuo oli kuin mikä, kun nukkui päikkäreitä vain 40 minuuttia. Heräsi toisen lapsen yskimiseen. Menee varmaan hetki, että tottuu ääniin, kun muuten on nukkunut hiljaisuudessa omassa huoneessaan. Toisena päivänä oli jo mennyt paljon paremmin ja untakin oli riittänyt reilut 1,5 tuntia. Ryhmän rämäpääpojat ovat kuulemma ottaneet tytöt (toinenkin aloitti viime torstaina) hyvin vastaan ja antaneet vähän pusujakin. :)
Mutta mitenkäs se minun urani lähti liikkeelle? Paljon tahmeammin... Mun ajatukset oli koko ajan siellä neidin päivässä. Nyt se varmaan tekee sitä tai tätä ja mitähän se siellä nyt puuhailee. Tietysti ekoina päivinä tuli kamalasti infoa ja uutta tietoa ja tuntuu, että hukun sen tiedon alle. Ja ovat vielä sanoneet, etteivät vielä viitsi kaataa kaikkea mun niskaani. Apua! Mua jotenkin ahdistaa, enkä meinaa saada kiinni tuosta ison päiväkodin maailmasta. Sen rytmistä, hengestä tai mistään.
Työkaverit ovat tosi sydämellisiä ja käskevät mun ottaa rauhassa ja vakuuttavat, että homma lähtee rullaamaan kyllä ajallaan. Tietävät kyllä miltä se oman lapsen hoitoon laittaminen tuntuu. Silti en meinaa jotenkaan vakuuttua. Tuntuu, etten ole kyllin hyvä tuonne ja en vaan nyt meinaa päästä tästä negatiivisuudesta eroon. Normaalisti päivät töissä on mennyt nopeasti, mutta nyt jo nämä kaksi ovat madelleet ja odotan vain koska pääsen hakemaan sen oman mussukkani kotiin. Joo, pitäisi vaan luottaa siihen, että asiat lähtee rullaamaan. Se on omakin mottoni aina ollut. Nyt ahdistun siitäkin, että annan huonon kuvan itsestäni kaikille, kun en pysty yhtään olemaan oma itseni.
Mää en oikeasti ole ennen ollut tällainen ja mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?
Neidin eka päivä oli ollut vähän itkuinen. Mutta ne oli ollut sellaisia nopeita pieniä itkeskelyjä onneksi. Väsynythän tuo oli kuin mikä, kun nukkui päikkäreitä vain 40 minuuttia. Heräsi toisen lapsen yskimiseen. Menee varmaan hetki, että tottuu ääniin, kun muuten on nukkunut hiljaisuudessa omassa huoneessaan. Toisena päivänä oli jo mennyt paljon paremmin ja untakin oli riittänyt reilut 1,5 tuntia. Ryhmän rämäpääpojat ovat kuulemma ottaneet tytöt (toinenkin aloitti viime torstaina) hyvin vastaan ja antaneet vähän pusujakin. :)
Mutta mitenkäs se minun urani lähti liikkeelle? Paljon tahmeammin... Mun ajatukset oli koko ajan siellä neidin päivässä. Nyt se varmaan tekee sitä tai tätä ja mitähän se siellä nyt puuhailee. Tietysti ekoina päivinä tuli kamalasti infoa ja uutta tietoa ja tuntuu, että hukun sen tiedon alle. Ja ovat vielä sanoneet, etteivät vielä viitsi kaataa kaikkea mun niskaani. Apua! Mua jotenkin ahdistaa, enkä meinaa saada kiinni tuosta ison päiväkodin maailmasta. Sen rytmistä, hengestä tai mistään.
Työkaverit ovat tosi sydämellisiä ja käskevät mun ottaa rauhassa ja vakuuttavat, että homma lähtee rullaamaan kyllä ajallaan. Tietävät kyllä miltä se oman lapsen hoitoon laittaminen tuntuu. Silti en meinaa jotenkaan vakuuttua. Tuntuu, etten ole kyllin hyvä tuonne ja en vaan nyt meinaa päästä tästä negatiivisuudesta eroon. Normaalisti päivät töissä on mennyt nopeasti, mutta nyt jo nämä kaksi ovat madelleet ja odotan vain koska pääsen hakemaan sen oman mussukkani kotiin. Joo, pitäisi vaan luottaa siihen, että asiat lähtee rullaamaan. Se on omakin mottoni aina ollut. Nyt ahdistun siitäkin, että annan huonon kuvan itsestäni kaikille, kun en pysty yhtään olemaan oma itseni.
Mää en oikeasti ole ennen ollut tällainen ja mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)