Yökylässä!

Huh, kyllä on ihan mukava taas olla kotona. Miehellä oli eilen työpaikan pikkujoulut, joista hänen oli tarkoitus mennä veljelleen yöksi ja minun sitten neidin kanssa hakea tänään ja mennä siitä kotiin koko perhe. Lähdimme neidin kanssa mummulle ja vaarille yöksi, jotta minun ei tarvitse koko päivää olla yksin. Oli kyllä mukavaa, kun oli taas apukäsiä, eikä vatsavaivoja känisevää neitiä tarvinnut kantaa koko iltaa edestakaisin. Eilen taas jostain syystä vatsanväänteitä tuntuikin olevan enemmän, tietysti varmaan taas outo ympäristökin toi omaa käninä-lisää. ;) Illalla seurattiin Tapparan peliä telkkarista ja tietysti asianmukaisesti varustautuneena.

Nukkumaan meneminen oli likalle hiukan haasteellista ja lopulta puoli yhdeltä tuo simahti sängylle peitoista tehtyyn pesäänsä. Sitten isi soittaa yöllä (tai no... aamulla) puoli neljältä ja ajattelen jo, että onpas tuo nyt tyhmä, kun soittelee ja herättää meidät. Miehellä oli kuitenkin soitolle "melko" hyvä syy, eikä neitikään onneksi herännyt. Miehen veli ei vastannut puhelimeen, eikä ikkunoihin heitetyt lumipallotkaan saaneet veljeä hereille. Kukaan ei kulkenut rappuun, ei edes aamulehden jakaja, joten mies oli siellä kylmässä, eikä päässyt mihinkään sisälle. Siinäpä sitten pohdittiin vaihtoehtoja ja lopulta isäni lähti hakemaan miestä sieltä 40 km päästä ja lopulta ennen kuutta aamulla mieskin pääsi nukkumaan.

Onneksi mies ei ole palelevaa sorttia, eikä kovin helposti hermostuvaakaan. Itse olisin samassa tilanteessa ollut varmasti jo kylmissäni, peloissani ja itkua tihrustanut. Mulla tietysti jäi unet melko lyhyiksi, kun valvoin muutaman tunnin siinä yölläkin. Neiti onneksi oli kerrankin nopea ja heräsi syömään ja nukahti samantien uudestaan ja koko toimitukseen meni noin 10 minuuttia, eikä likka herännyt tähän muuhunkaan säätämiseen. Aamulla, kun mies sai veljensä sitten kiinni, oli hän tietysti tosi pahoillaan, että näin kävi. Hän oli vielä laittanut puhelimen äänet täysille illalla, että kuulisi, mutta eipä ollut kuullut. Kaikki hyvin kuitenkin lopulta ja nyt neiti on nukahtanut jo omaan pinnikseen ja me tehdään "perinteistä lauantaikanaa", joka tällä kertaa on hornetteja. ;) Toivottavasti neiti nukkuu tyytyväisenä pitkän ensimmäisen unipätkän, niin äiskäkin saa sitten joskus nukkua!

Unelias? Not!!

Tässä sylissäni mua tuijottaa yksi neiti, jonka pitäis nukkua. Silmät suurina toljottaa, välillä yrittää jutella ja jäystää koko ajan nyrkkejään. Jos nyrkkiä ottaa pois suusta likka alkaa hymyillä ja ottaa sellasen "sainpas sun huomios" -ilmeen. Että sitä nukkumattia odotellessa...

Miksi se tuttipulloilu on niin vaikeaa?

Kuten aiemman postauksen kommenteissa mainitsinkin, niin tästä aiheesta on pitänyt kirjoittaa... Kun olimme potilashotellissa neiti sai muutaman kerran tuttipullosta korviketta ja hyvin upposi. Kotona muutaman kerran annoin tuttipullosta omaa pumpattua maitoa. Oli melko sotkuista puuhaa, mutta upposi. Tämän jälkeen olen antanut korviketta muutamia kertoja pullosta ja pienen ihmettelyn jälkeen on maistunut.

Mutta nyt? Ei kelpaa, ei millään. Huuto on kamala! Ongelma on siinä, että tuttipullosta, josta maitoa ei tule kuin imemällä (oletan, että mun aventin yksi tuttiosa toimii näin), ei neiti saa mitään ulos. Ja sitten oma lukunsa on tuttipullo, josta maitoa tulee. Sillon tämä neiti ei suostu nielaisemaan maitoa, vaan mässyttää niin, että kaikki valuu suupieliä pitkin ulos suusta. Voi hyvää päivää sentään. Miten tässä nyt näin takapakkia otetaan? Seuraavaksi suunnitelmissa on hankkia se Ainu medelä syöttöratkaisu, mutta katsotaan nyt osaako neiti sitten siitä imeä ja mikä on lopputulos. Ärsyttää vaan, että ilman neitiä on turha haaveilla mihinkään yli 2 tunnin päähän lähtevänsä jatkossa. Kerranhan neiti oli jo mummulla ja vaarilla 6 tuntia, eikä tuo syönyt sinä aikana mitään, vaikka samalla viikolla kotona oli vielä korviketta mennyt pullosta.

Todella ärsyttävää, koska minä selvästi kaipaan niitä irtiottoja. Ja nimenomaan niin, että saadaan olla miehen kanssa kaksistaan. Muuten mulla hajoo pää, jos en saa nauttia myös siitä kaksinolosta, jota ollaan melkein 10 vuotta saatu nauttia. Ja meidän hoitajat asuu sellaisessa paikassa (kuten myös me), ettei täällä tai siellä ole mitään. Eli jos muksun vie hoitoon (tai joku tulee hoitamaan tänne), niin jo pelkästään matkaan menee se reilut puoli tuntia, jos mielii johonkin mennä. Ehkäpä homma täytyy hoitaa niin, että joku tulee hakeen neidin autoreissulle päikkäriaikaan ja me annetaan rahaa kouraan, että ajatte sillä autolla pari-kolme tuntia ympäriinsä ja tuotte sitten takasin. :D

P.S. Eilisestä on onneksi selvitty ja olo on tänään parempi. Mennään neidin kanssa tänään iltasella kyläileen yhdellä kaverillani, niin katsotaan miten ilta sujuu. Joudun tuon meinaan herättään todennäköisesti pitkiltä päikkäreiltään kesken ja autossahan tuo sitten nukkuu joka suuntaan. Eli voi olla pitkä ilta tiedossa, hui!

Itkupotkuraivari

Niin kenellä? Sekä tytsyllä, että mulla! Tänään mulla jotenkin kuohahti kaikki. Se, että mies on puolisokea, kun kyse on mun jaksamisesta. Se, että välillä tuntuu, että teen kaiken yksin ja se, että neiti huutaa. Ja jotenkin se huuto on mulle ihan myrkkyä, jos mulla on mitään muuta murhetta. Sen jälkeen, kun oltiin käyty miehen kanssa syömässä ja rentouduttu kaksistaan, olin pitkän aikaa tosi hyvällä mielellä ja kestin kaikki neidin kiukunpuuskat. Nyt on tuntunut, että jo pienikin neidin kiukku saa mut romahtamisen partaalle.

Mies sitten tänään lähti töihin ja mää jäin jo sillon vähän itkua tihrustaan. Sitten neiti alotti kiukkunsa ja mulla meinas oikeesti pimahtaa. Soitin itkien sitten äitilleni ja taisin hänetkin hiukan säikäyttää. Hän jätti työnsä siltä istumalta, pummi työkaveriltaan kyydin ja riensi tänne meidän luokse. Yritin kyllä estellä, ettei tarvitse, mutta kuuroille korville ne kaiku. Toisaalta ihan kiva, käytiin vaunulenkillä äitin kanssa ja äiti siivoili täällä. Mutta en mää mitään nukkuun pystyny, kun sakkia tässä pyöri. Isänihän tuli sitten töistä päästyään myös. Olisin ehkä mieluummin koomannut sohvalla viltin alla sen ajan, kun neiti nukku. Tosin nyt ehkä mieli vähän koheni, kun sohvalla yksin pyöriessä olis vaan saattanu ruokkia sitä pahaa oloa.

Sitten päästään tästä johtavaan aiheeseen, joka painaa mun mieltä. Musta tuntuu, että  valitan turhasta. Mulla on vaan yksi lapsi, eikä sekään ole mikään mahdottoman hankala. Jotenkin vaan oon ihan hajalla vähän väliä. Ja sitten tunnen itseni itsekkääksi ja ehkä vähän epäonnistuneeksikin, kun en kestä tätä äitiyttä. Osasyynä ehkä tähän on sekin, että olen tottunut oleen aina aika hyvä kaikessa mitä teen. Nyt hommassa on sellanen muuttuva tekijä, johon on toisinaan melko hankala (lue: mahdoton) vaikuttaa. Se tuntuu ottavan ihan kohtuuttoman koville mulla. Että valivali ja ruikutiruikuti, mutta näin se asia vaan on. Ärsyttää, etten selviä tästä sillä tavalla, kun olisin halunnut ja ajatellut...

Paskaäiskä?

Eilen yöllä makasin sängyssä ja kuuntelin itkuhälyttimen kautta, kun neiti ähisi, känisi ja väänsi itkua pinniksessään. Vähän ennen kolmea yöllä heräsin itkuun ja kävin imettämässä tytsyn huoneessaan. Siellä on sellanen ihana muhkea nojatuoli, jossa on mukava imettää. Likka söi ja nukahti samantien siihen syliini. Nostin hänet pinnikseen ja sinne jäi, kun hipsin alakertaan omaan sänkyyn. Vähän ajan päästä alkoi kuulua ähkintää ja möngerrystä. Sitten se muuttui sellaseksi pieneksi itkun vääntämiseksi. Rääkäisy, toinen, hiljaisuus, rääkäisy, hiljaisuus, rääkäisy, rääkäisy ja jatkui samalla kaavalla...

Mietin menenkö sinne ja yritän hyssytellä. Mutta aina kun olen yrittänyt, niin tytsy on vain piristynyt mun nähdessään. Sitten itkun vääntäminen rauhottui ja muuttui taas käninäksi, ähinäksi ja möngertämiseksi ja lopulta tuli hiljaisuus. Tätä kesti sellaiset reilut 3 varttia kaiken kaikkiaan. Makasin siinä ja pelasin puhelimella pasianssia ja mietin koska se itku on sillä tasolla, että pitäisi mennä lohduttaan? Mietin, että saako tyttö jotakin hylkäämiskokemuksia, kun en mennyt paikalle? Toisaalta... Jos olisin mennyt, niin tyttö olisi pitänyt nukuttaa syliin, koska tuo olisi todennäköisesti piristynyt entisestään. Nyt uni tuli itsestään, eikä itku ollut kuitenkaan mitään hysteeristä tai edes kovin yhtenäistä tai jatkuvaa. Silti se ajatus, että olenko ihan paskaäiskä, kolkuttelee takaraivossa.

Hiljaisuuden tullessa se sitten olikin niin hiljaista, että mun oli pakko kipittää yläkertaan kurkistaan, että likka hengittää. :D Syvässä unessa, peitto melkein kokonaan riehuttuna sivuun, siellä pötkötettiin x-asennossa. Supervarovasti kiskoin peittoa vähän paremmin pienen päälle ja hipsin takasin alas ja nukkumaan. Oli tilanne mikä tahansa, niin omat hermot ainakin sai hermolepoa, kun sai olla itse makuuasennossa, eikä tarvinnut heilua ja hytkyä ja epätoivoisesti odottaa, koska likka sulkisi silmänsä ja ehkä uskaltaisi siirtää sitä sänkyynsä. Illalla meinaan oli taas itkua ja parkua ja mun hermoni alkoi taas olla kohtuullisen kireellä, ennen kuin neiti lopulta sitten zippasi siihen syliin. Olin yöllä niin puhki jo syöttäessäni, että meinasin nukahtaa likka sylissä siihen nojatuoliin.

Katsotaan nyt miten nämä lähtee rullaamaan ja oppisiko tuo neiti nukahtamaan toisinaan tuonne sänkyyn itse ja ehkä vähän nopeammin, kuin viime yönä. Olihan tuo vähän kurjaa itselle katsoa kelloa ja miettiä, että mitä pitäisi tehdä ja pohtia, että valitseeko joka tapauksessa sitten sen huonon vaihtoehdon...

Ensimmäinen yö pinnasängyssä!

Neiti nukkui eilen ensimmäisen yön pinnasängyssä. Aiemmin käytössä on ollut äp-laatikko ja se on ollut meidän makkarissa. Pinnasänky on yläkerrassa, kun meidän makkari on alakerrassa. Viime yö ainakin meni ihan ok, eikä rappusten ravaaminen vaivannut. Itse asiassa tällaisina viikkoina, kun mies on aamuvuorossa joudumme kuitenkin tulemaan yläkertaan illaksi, että isi pystyy nukkumaan. Nyt on siis loogista alkaa reenaamaan pinnasänkyä. Samalla tavalla se yö meni kuin meidänkin kanssa alakerrassa. Itkuhälläri oli käytössä, sillä en välttämättä itkua kuulisi täydestä unesta.

Nyt täytyy myös alkaa harjotteleen sitä, ettei mun tarttis kävellä ympäriinsä, että neiti nukahtaa. Mun jalkoja on särkenyt jo monta monituista päivää ja oon ihan puhki siihen, että pitää ravata edestakas... Eilen heijailin neidin huoneen nojatuolissa ja kylläpäs tyttö huusikin aikansa. Rauhottui kuitenkin lopulta ja sain siirrettyä pinnasänkyyn. Unta kesti tosin alle puoli tuntia ja uusintakierros tuli. Tällaista se tosin oli jo tuolla meidänkin makkarissa nukkuessa. Onneksi neiti ei ole mikään tissillä roikkuja, mutta sylissä pitäisi tosiaan aina saada olla. Tähän mennessä ei ole nukahtanut kuin syliin ja tärisevällä alustalla kulkeviin vaunuihin.

Neuvolassakin kävimme maanantaina ja ensimmäinen rokotekin (suun kautta annettava rota) saatiin. Pituutta oli jo hurjat 59,2cm ja painoa 5095g. Neiti on siis pitkä ja hoikka. Taitaa tulla äitiinsä (toivottavasti kuitenkin välttää sen 16-vuotiaana alkaneen vatsanseudun leviämisen sitten tulevaisuudessa :D).

Ja joulu hei tulee!!! Mää oon niin jouluihminen yleensä, mutta nyt olen jotenkin niin ollut kiinni vauvameiningeissä, että joulun tulo ihan hirvittää! En oo ehtiny ajatteleen yhtään mitään, enkä oo saanu joulufiiliksestä kiinni. Voi pöh.

Nyt hajottaa tää vauvanhoito...

Tiesin, että vauvanhoito on rankkaa. Tiesin myös, että elämä tulee muuttumaan totaalisesti. Tiesin, etten osaa varautua millään etukäteen. Ja tämä on toisaalta juuri sellaista kuin lopulta ajattelinkin. Silti ja kaikesta huolimatta alan olla nyt saanut tarpeekseni vauva-arjesta. Neiti ei ole edes kahta kuukautta, mutta alan silti olla jaksamisen rajoilla.

Neiti on jo monena päivänä kyllä nukkunut yhdet pitkät vaunupäikkärit, jolloin voin puuhailla omia juttujani ja ottaa rennosti. Mutta siinä se! Illat on todella pitkiä ja yöunille päästään puolenyön aikoihin tai jälkeen. Eikä siinä mitään, jos likka olisi edes jotenkin tyytyväinen oloonsa, mutta ei. Heräämisestä asti tytön kanssa pitää seistä KOKO ajan. Imetys onnistuu sohvalla ja hetken tyttö viihtyy (uudella ja hienolla) leikkimatolla. Sitten on oltava sylissä ja äitihän ei saa istua missään. On seistävä ja mielellään myös vähän hytkyttävä, käveltävä, heiluttava tai jollakin muulla tavalla oltava liikkeessä. Istuessa hytkyminen ja heiluminen ei kelpaa. On SEISTÄVÄ! Voi luoja miten on tosissaan pitkiä iltoja ja mun hartiat ei jaksa enää. Manducassa ei viihdytä, ellei olla ihan sammumispisteessä, vaan huudetaan!

Nukahtaminen ei onnistu muualla kuin sylissä. Ja jos uskallat väärään aikaan yrittää laskea omaan sänkyyn, niin huutohan siitä tulee. Havahtuu laskettaessa hereillä, eikä hyssyttely tai äp-pakkauksen keikuttaminen auta. Hermo menee neidillä. Eilen en vaan enää jaksanu, mutta ties monennenko yrityksen jälkeen likka lopulta rauhottui sängylle mun viereeni pötköttään ja nukahdettiin molemmat siihen. Sitä ennen oli monta tuskastumisen hetkeä ja minulla ei todellakaan ollut ne kaikista kauneimmat ajatukset mielessä. Oli jopa pelottavaa millaisia ajatuksia sitä tuskasena mieleen putkahtaa. Plussaa on se, että toivon miehen saaneen itsevarmuutta, sillä likka rauhottui kaksi kertaa miehen syliin illalla.

Tänään en myöskään ole antanut enää tuota Disflatyliä, koska tuntuu, että huuto on ollut vain pahempaa. Huutoa, käninää ja tyytymättömyyttä on täynnä meidän illat. Enkä edes tiedä mikä mua eniten tässä rassaa, mutta puhki olen. Odotan todellakin innolla huomista. Neiti menee mummulle ja vaarille hoitoon ja me mennään miehen kanssa KAKSIN syömään ravintolaan, sillä meillä oli eilen vuosipäivä: 10 vuotta yhdessä! <3 Ja mies oikein yllätti ja oli ostanut mulle korvakorut! <3 Eli pieni irtiotto itkusta ja käninästä tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Leikkimatto on onneksi kiva. Ostettiin se neitin ristiäislahjarahoilla. Tytsykin tykkää, noin 15 minuuttia kerrallaan. ;) Huoh...

Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä!

Meillä ei kyllä todellakaan ole minkäänlaista vuorokausirytmiä, vaikka niin kuvittelin vielä joku aika sitten. Aina kun ajattelee, että tästähän tämä lähtee suttaantuun, niin seuraava päivä on taas ihan erilainen!

Toissayönä pääsin itse nukkumaan kahdelta. Neiti valvoi siis iltaseitsemästä tuonne puoli kahteen. Välissä ehti jo nukahtaa, mutta sitä iloa kesti alle puoli tuntia. Eilen neiti nukkui illalla välillä klo 17-20.45, mutta kas kummaa: yöunille pääsin itse jo ennen puoltayötä ja neiti reippaasti ennen sitä. Nyt tänä iltana likka nukahti iltapäikkäreilleen puoli tuntia sitten eli noin puoli kahdeksan aikoihin. Katsotaan nyt kauanko mahtaa nukkua ja milloin yöunet kutsuu... Yöllä edelleen ekan heräämisen jälkeen menee vähintään se 1,5 tuntia, että likka nukahtaa uudelleen.

Eilen aloitimme lisäksi Disflatyl-tipat. Illalla otimme ensimmäisen satsin ja katsotaan nyt onko tuosta apua. Ainakin kakka lähti eilen liikkeelle vauhdilla ja voimalla. Neitihän on kakkaillut noin kerran viikkoon ja edellinen kerta oli sunnuntaina. Mutta nyt eilen sitten törähti ensin vaippaan, sitten vessan lattialle, lavuaariin ja mun vaatteille ja lopuksi vielä vähän hoitopöydällekin. :D Olihan se aika huvittava tilanne ja sanoin miehellekin, että ekan kerran tekisi mieli laittaa naamakirjaan kakkapäivitys. En siis tosiaan ollut laittamassa, koska se ei ehkä ole se oikea kanava! Mutta kyllä välähti nopeasti silmieni editse jo joku pikkunäppärä kakkapäivitys. Onneksi on blogi, jossa toteuttaa itseään. ;)

P.S. Eilen tapasimme myös koulukaverivi ja hänen vauvansa, joka on meidän neitiä

Ristiäiset juhlittu!

Olipas melkoinen hulinapäivä lauantaina! Neiti sai kasteessa nimen ja koko perhe oli illalla ihan puhki, kun kotiuduimme mummolasta juhlien vietosta. Suuri kiitos vielä äitilleni, joka siivosi, kuurasi ja tiskasi hirmuisesti jotta juhlat saatiin järkättyä. Tyttö oli kiltisti kastetoimituksen ajan, kun vähän väkisinkin pidimme häntä hereillä ennen toimitusta. Nukahti sitten kummisedän syliin ja nukkui läpi toimituksen. Vaikka toisaalta oli raskasta, niin oli silti itselleni myös helpottava päivä, sillä halukaitta neidin kanssa seurustelijoita löytyi pilvin pimein. Minulla oli siis kädet vapaana melkein koko päivän ja tuo vihoitellut kylkikin sai olla rauhassa.

Kakku oli todella hieno, melkolailla sellainen kuin mielessäni kuvittelin. Ehkä olisin pikkasen enemmän kaivannut vaaleanpunaista ja päällisen koristeet olisi voinut olla sirompia, mutta toisaalta... Noin upeaa kakkua meidän juhlissa ei ole ikinä ollut, joten ei pitäisi valittaa. ;)

Illalla neiti viihtyi vielä lattialla serkkutytön kanssa pitkän aikaa. Juhlamuoti jo ihan rutussa ja sylistä syliin kulkeutuneena nuhjaantuneena. Pikkurillissä pilkistää kuitenkin tätiltä ristiäislahjaksi saatu sormus! Muita lahjoja oli kummeiltä tulleet kummilusikka ja -valokuvakehys, helmirannekoru ja kaulakoru. Näiden lisäksi rahaa. Toiselta mummulta tulleesta rahasta tilasimme neitille juuri leikkimaton, jossa on sellainen leikkikaari kaikenmaailman härpäkkeiden kanssa. Jos viihtyisi pikkuhetken joskus itsekseenkin ja itse pystyisi vaikka syömään aamupalaa. ;)

Miten kannustaa ja rohkaista isää?

Tuossapa se kinkkinen kysymys tulikin. Minä olen parhaani mukaan yrittänyt olla pätemättä ja neuvomatta ja jättänyt sanomatta, jos joku vaate on vähän omituisesti tai joku muu asia ei ole mennyt ihan niin kuin itse laittamana olisi mennyt. Silti tuntuu, että tuore isä ei oikein luota taitoihinsa ja kokee, ettei osaa.

Kun lapsi esimerkiksi itkee olleessaan miehen sylissä, kun minä vaikka syön, niin en vain kestä sitä itkua. Ja minua alkaa suututtaan, kun musta tuntuu, ettei mies yritä tarpeeksi. Hän passiivisesti hiukan heiluu ja tuijottaa telkkaria. Minä joudun ihan tosissani pinnistelemään, etten sano vihaisesti asiasta. Olen kyllä sitten vähän sortunut neuvomiseen ja sanonut tyyliin: "Mulla joskus auttaa, kun otan sen näin syliini, mutta ei sekään kyllä aina". Mahdollisimman varovainen olen siis yrittänyt olla. Kerran kyllä sitten vähän kivahdinkin, että musta tuntuu, ettet edes yritä. Mies kuitenkin sanoi yrittävänsä.

Eilen olin reilun tunnin pois kotoa, kun menin hierontaan. En syöttänyt vauvaa ennen lähtöä, kun se nukkui pitkiä päikkäreitään. Tuttipulloilu on taas alkanut sujumaan ja jätin korviketötsän ja tuttipullon keittiön pöydälle ja sanoin, että ihan muutaman sekuntin lämmittää sitä mikrossa, jos on tarve. Tulin kotiin ja iskä täällä yritti syöttää neitiä ja neiti huusi kuin syötävä! Oli kuulemma alkuun vähän ottanut, mutta sitten alkoi huuto. Mies yritti, jos tarvisi röyhtäistä ja yritti sitten uudestaan, mutta ei ollut siitäkään apua. Lopulta sitten antoi tytön mulle ja minäkin yritin tuttipulloa tarjota, mutta ei kelvannut. Ssshh-ssshhh-ssshh-ääntelyllä sain kuitenkin tytön rauhoittumaan. Ehdotin tuota hyssyttelyä miehellekin, mutta hän malttoi kokeilla ehkä 15 sekuntia ja kun itku pienen taukoamisen jälkeen jatkui, hän luovutti. Kehuin, kuinka hienosti hyssyttely toimi, mutta ei miehen mielestä kuulemma. Lopulta sitten annoin vauvalle tissiä ja tissimaito maistui. Tuohan on siis korviketta saanut aiemminkin, ettei ollut eka kerta eikä pitäisi siitä olla kiinni. Mielestäni isillä oli myös oikein hyvä ote tuohon imettämishommaan.

Mua vaan harmittaa mielettömästi, jos isä kokee, ettei osaa. Ja minusta tuntuu toisinaan, ettei hän edes yritä, mutta ehkä se ei sitten ole sitä. Kyse on varmaan turhautumisesta ja siitä, ettei omiin taitoihin luoteta. Totta on, että jos tyttö on rauhassa mun sylissä, niin isin sylissä itku usein alkaa. Toisinaan on upeita hetkiä, jolloin isä ja tytär naureskelevat toisilleen, mutta niitä on mielestäni harmillisen harvoin. Olen kovasti antanut tyttöä isille hoidettavaksi, kun itse on tarvinnut tehdä jotakin (syödä, käydä suihkussa tms). Ajatuksena, että varmuutta tulee tekemisen kautta. Tytön ekassa neuvolassa mies totesi terkkarille, että tyttö huutaa ittensä aina melkein tajuttomaksi hänen sylissään. Tuohan ei ole totta ja varsinkin siihen aikaan, kun kotiuduttiin, niin mies sai tytön usein rauhoittumaan. Nyt ne on harvoja hetkiä... Ja eilen mies taas sanoi mulle tuota samaa: "määhän sanoin siellä neuvolassa, että se itkee ittensä tajuttomaks mun sylissä".

Voi, että tää tilanne harmittaa mua ihan käsittämättömän paljon. Tietysti, kun tyttökin kasvaa, niin varmasti he alkavat isin kanssa löytää yhteistä säveltä. Mutta nyt tilanne on todella ikävä. Oon yrittänyt miehen kanssa vähän asiasta puhua, mutta hän ei vaikuta oikein halukkaalta. Tämä viikko on muutenkin ollut jotenkin omituinen, kun mies on ollut välillä jotenkin allapäin ja vähän kiukkuisen oloinen. Olen yrittänyt ystävällisesti kysyä mistä kiikastaa, niin ei kuulemma mikään ja kaikki on hyvin. Huoh...

Onko teillä kaikilla muilla isit istuneet rooliinsa heti täydellisesti ja olleet taitavia vauvojen kanssa? Jotenkin saa aina lukea ja nähdä blogeista, artikkeleista ja ohjelmista sellaisista superisistä, jotka ovat huippuja hoitamaan vauvaa ja ovat kuin luotuja siihen hommaan. Haluaisin kannustaa omaa miestä isänä, mutta en osaa ja pelkään, että mies ottaisi sen viisasteluna ja nipottamisena.

Känkkäränkkäaamu ja päikkärimaraton!

Neiti on nyt kolmena aamuna herännyt varsinaisenä känkkäränkkänä. Ilmeisesti on nukuttanut niin pitkään, että nälkä on mieletön, koska kunhan tissin ehtii saada suuhun, tytsy hiljenee. :) Siitä onkin seurannut melkoisen pitkät päikkärit. Käytiin tänä aamuna vielä nopeeta kaupassa ja neiti nukku sen reissun ja nyt on nukkunut jo yli kolme tuntia päikkäreitä. Illalla lähdetään vielä meidän urheiluseuran syyskokoukseen eli autoreissu tiedossa. Ja siellähän neiti nukkuu sitten taas. Hui, mitenhän meillä yöllä sitten nukutaan. Noh, se on sen ajan murhe se. ;)

Siinä se pötköttää fatboyllaan! :)

Meidän päivä!

Moni on blogissaan kirjoittanut päivästään vauvan kanssa. Kovin hyvin monelle on jo muotoutunut päivärytmi. Meillä on jonkinlaista kaavaa, mutta etenkin johtuen neidin vatsavaivoista, ei päiväunien ajankohdalla ole hirveästi pysyvyyttä. Uni tulee usein sitten, kun vatsavaivat hellittää.

Ja taas se, miten on iltaisin päästy nukkumaan, vaikuttaa sitten aamuun. Jos neiti herää aamulla kuuden tienoilla, niin imetän ja nukutaan vielä sängyissä tai sängyssä. Riippuu siitä nukahtaako tytsy viereen vai pitääkö hänet "kävelyttää uneen". Jos taas heräillään vasta kahdeksan aikoihin tai jälkeen, niin noustaan ja vaihdetaan jo vaatteet yms.

Aamusella neiti viihtyy yleensä pirteänä jonkinaikaa lattialla. Yleensä makoilen siinä vieressä. Mutta sellainen 15 minuuttia on aikalailla maksimi mitä neiti viihtyy siinä. Unet tulee koska tulee. Jos on keliä, niin lähdetään vaunuileen. Riippuu jälleen likan mielentilasta ja väsymyksestä, että jatkaako uniaan vaunuissa lenkin jälkeen. Aikalailla nukkuu päivässä yhdet pidemmät päikkärit (sellaset 2-3 tuntia) ja sitten yhdet tai kahdet lyhyemmät unet. Joskus saattaa olla niin, että iltasella alkaa vatsanväänteet vaivata, eikä nuku noiden yksien päikkäreiden lisäksi muita ollenkaan. Silloin yleensä nuokahtaa syliin ehkä 5 minuutiksi kerrallaan ja säpsähtää taas hereille.

Huomatkaa söpö takatukka! ;)

Yöt nukkuu kuitenkin kivasti sitten, kun lopulta sinne yöpuulle päästään. Esimerkkinä viime yö, kun tyttö lopulta nukahti syliin noin kello 22.30 ja yhdentoista kieppeillä siirsin hänet omaan sänkyyn (lue: äp-laatikkoon, on se vaan kätevä). Yöllä katsoin kelloa 3.20, kun neiti känisi ekan kerran. Syötin tytön ja hän oli jotenkin yllättävän huonotuulinen ja nukahti sitten syliin vasta joskus kello 4.30 jälkeen. Itse pääsin viiden tienoilla takaisin sänkyyn. Sitten herättiinkin aamuun jo ihan kunnolla, kun kello oli melkein puoli yhdeksän aamulla, kun neiti seuraavan kerran herätti.

Kaikki yöt eivät mene noin pitkillä unipätkillä, mutta usein kyllä. Joskus heräillään sitten 2 tunnin välein, joskus hyvin harvoin tiuhemmin. Mutta kyllähän se väsyttää, jos koko illan huutaa vatsakipuja. Vaikka unisenkin illan jälkeen tyttö kyllä nukkuu ihan mukavia unia öisin. Toivottavasti nämä kunnolliset yöunet jatkuvat, koska kyllä sitä vaan itse on niin paljon pirteämpi tällaisten unien jälkeen. :)