Ihanan lauantain jälkeen jälleen sairastupa!

Olet itse sairaana, vietkö lapsen päiväkotiin?

Tämä on ajatus, joka on mietityttänyt alkuviikosta. Itse olen sairaana ja tällä hetkellä siis sairauslomalla. Vienkö kuitenkin lapseni hoitoon vaikka olenkin itse kotona? Minä olen nyt vienyt... Lähinnä mietin sitä siltä kantilta, että tartuttaako lapseni muita vaikka onkin itse ainakin tällä hetkellä terve. Itselläni ei varsinkaan eilen ollut kunto sellainen, että olisin pystynyt likkaa hoitamaan. Vein neidin aamupalalle päikkyyn ja isi haki töistä tullessaan jo heti välipalan jälkeen. Tänään sama homma.

Nyt kuitenkin alkaa tuntua jo paremmalta ja mietin miten on huomisen laita... Sanoin kyllä tänä aamuna jo päiväkotiin, että mikäli minulle ei tänään enää nouse kuumetta, niin neiti voisi olla huomisen kotona, kun minulla on kuitenkin vielä sairauslomapäivä. Ajattelen kuitenkin niin, että jos juoksen tuon likan perässä täällä, niin se ei omaa tervehtymistä ja töihin pääsyä kyllä edistä. Tuo on meinaan sellainen tapaus, että harvemmin enää takamus pysyy aloillaan. Välillä kyllä innostuu leikkimään legoilla tms. pitemmäksikin aikaa, mutta pääsääntöisesti tekee pahojaan keittiön kaapeilla tai löytää ihan varmasti jotakin kiellettyä jostain. :D

Toistaiseksi siis likka ollut terve ja toivottavasti ei tätä tautia saakaan, eikä tietty mieskään. Likalla on päiväkotikuvaus perjantaina, joten haluaisin ehdottomasti, että silloin ei mikään tauti iske päälle. Olen ehkä vähän turhamainenkin, mutta onhan se hauska saada neidistä jo nyt päikkykuva ja sitten on hauska niitä vertailla myöhemmin, että näin sinä olet kasvanut. Vaikka onhan meillä kuvia joka paikka tietty pullollaan, mutta ehkäpä joku ymmärsi pointin. ;)

Ja hei... Meillä oli tosi ihana lauantai. Ei ollut kummempia suunnitelmia, oltiin kotosalla ja minä poikkesin Ideaparkissa. Illalla mentiin koko perhe saunaan. Likka on kyllä mökillä ollut pariin otteeseen saunassa, mutta kotona ei vielä kertaakaan. Ollaan miehen kanssa saunottu aina likan nukkumaan menon jälkeen kaksistaan. Nyt on alkanut harmittaa, että lauantai-iltana menee kaikki aika siihen saunomiseen. Päätettiin siis mennä koko perhe ja likka nautti kyllä täysin rinnoin vannassa istumisesta saunan lauteella. Vesi roiskusi ja nauru raikasi. Nokkamukissa oli vähän laimeaa mehua mukana ja muumimukiin otettiin naksuja naposteltavaksi pukuhuoneeseen. Ostinpas Ideaparkin reissulta myös superihanan kylpytakin. Harmi vain, että tauti alkoi mulla sitten myöhään lauantaina jo kolkutella ovia ja kurkku alkoi kipeytyyn ja olin kylmissäni.

Mutta onko nyt mitään söpömpää kuin saunanraikas, 

pörröisessä kylpytakissaan istuva pieni ihminen?

Anna lapselle lusikka...

Siis apua! Meidän pieni pirpana sai tänään pitkästä aikaa kotona lusikan käteensä. Ja mitä tapahtui? Tää alko syömään sillä! Ihan tosta noin vaan. Pari kertaa vähän ohjasin, kun likka vaan odotti palvelu kädet leväällään. :D Sitten se pisteli koko lautasellisen itse suuhunsa. o.O Mulla on tainnu mennä joku juttu vähän ohi, mun lapseni kehityksessä. Ja joo, tiedänhän mää tarhantätinä, että siellä reenataan ja lusikka annetaan käteen aina ihan pikkusillekin. Mutta tuli silti aika yllärinä.

Ja hei... Meni vielä melko siististi! Vähän tippu ruokalapulle, mutta ruoka tietty oli sellasta, että pysy suhteellisen hyvin lusikassa. Jotain makaroonia tai riisiä olisi paljon hankalampi lusikoida. Nyt kyseessä oli ihan purkista lautaselle kumottu lasten italianpata. ;)

Ja vieläkin mää jaksan hämmästellä tätä tunnetta, mikä ylpeällä äidillä on ihan pikku jutuista. Tai noh... Eihän tää nyt mikään pikku juttu ole vaan tosi iso askel sitä kohti, että syödään koko perhe samaan aikaan pöydän ääressä. Mutta kuitenkin. Sitä on ihan pakahtumaisillaan ylpeydestä, kun oma lapsi on jonkin taidon oppinut. Lusikalla ruokaa suuhun, pipo itse päähän, eka pissa pottaan... you name it.

Tästä päästäänkin sopivalla aasin sillalla siihen, että toisaalta monia ei tällaiset asiat varmastikaan kiinnosta. Siksi pyrin hehkutukseni pitämään vain lähimmissä ihmisissä sekä täällä blogissa ja tietty vauva-aiheisissa keskusteluissa. ;) Nää jututhan on ihan numero 1 inhokkeja aina kaikissa "näitä päivityksiä en voi sietää facebookissa" -jutuissa. :D Onneksi nykyään varsinkin näitä erilaisia kanavia on ihan riittämiin.

P.S. Likan varhaiskasvatuskeskustelu on keskiviikkona ja odotan sitä kyllä jo tosi innolla! Nii ja maanantaina on meidän TAYS-käynti karsastuksen takia. Joskin tuntuu ainakin itsestä, että se on vähentynyt aika paljon.

Sisarus, koska vai koskaan?

Jälleen varoitus. Paljon tekstiä, asiapohjasta ei takuita! Tajunnan virtaa ja mahdollisesti ihan pöhköäkin tekstiä. ;)

Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. On tyhmää pyöritellä ja pohtia, ja varsinkin on typerää ressata siitä. Uskon kyllä, että se tunne sitten tosissaan tulee, kun/jos on tullakseen. Siis sitten, jos toiseen lapseen on jossakin vaiheessa valmis. Ja vaikka tämän päätöksen mielessäni teen, niin silti pieni epävarmuus ja sellainen "mitäs jos" -ajattelu saa koko ajan tilaa.

Tyhmää myös sinänsä, etten tiedä onko mieheni ikinä valmis toiseen lapseen. Tällä hetkellä ehdottomasti ei ja hän tuntuu ahdistuvan aina, jos puhun jostakin asiasta tyyliin: "sitten kun on joskus toinenkin lapsi, niin..." Tähän mies usein korjaakin: "jos on". Yritin asiasta vähän jutella perjantai-iltana, mutta en oikein saanut minkäänlaista vastausta. Kaikki oli vain "emmää tiedä" ja voi kamala mikä ahdistus alkoi taas omassa päässä nousta. Eihän sitä ketään voi mihinkään pakottaa, enkä tosiaan itsekään tällä sekunnilla ole valmis toiseen lapseen. Yritin varovasti kysyä, että "olisiko ehkä joskus tulevaisuudessa mahdollista, että yritettäisiin toista lasta", mutta vastaukset oli samaa luokkaa läpi tämän "keskustelun".

Välillä minusta on myös tuntunut, että miesta rassaa tämä yksikin lapsi aivan liikaa. Jos pyydän syöttämään likkaa, niin se tehdään pitkin hampain ja "niin kai sitten, jos on pakko" -tyylisten kommenttien sävyttämänä. Sen jälkeen ollaan muutenkin vähän kireen oloisena sitten. On mulle jotenkin tosi raskasta katsoa sitä, kun mietin rakastaako isä lastaan ollenkaan. Toisinaan mies on sanonut, että "onhan sillä likalla hetkensä". Ah, miten rakkauden täyteistä (huomasitte ehkä sarkasmin tässä).

Nojoo, meinaan nyt hairahtua vähän aiheesta. Vaikka kyllähän molempien mielipiteet tähän tietysti kuuluu. Lopulta keskustelu tuolloin perjantaina päättyi, kun sain pitkän ja varovan kalastelun jälkeen vastauksen miehen synkistelyyn. Hänellä on töissä henkisesti raskasta, koska työnkuva ei vastaa sitä mitä pitäisi. On hän siitä toisinaan sanonutkin, mutta vaikka tässä on melkein 11 vuotta toiselle tolkuttanut, että kertoisi mikä vaivaa tai harmittaa, niin aikamoisen seinän mies silti toisinaan ympärilleen pystyttää.

Minä itse henkilökohtaisesti olen ajatellut sitä monien toistamaa fraasia, että sitten ne lapset on tehty, kun on pieni ikäero ja se vauva-arki tulee yhteen putkeen ja sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Näinhän se varmasti olisikin. Ja se houkuttaisi tavallaan. Houkuttaisi se vapaus, joka sitten isompien lasten myötä alkaisi itselläkin kasvaa, eikä tarvisi ottaa takapakkia uuden vauvan kanssa. Toisaalta palaan myös siihen ajatukseen, joka mulla oli jo raskausaikana: ehkä toista lasta voi alkaa yrittään, kun tämä ensimmäinen on kolmen kieppeillä. Jotenkin 4 vuoden ikäero ainakin omassa päässäni tuntuu hyvältä.

Olen myös miettinyt, että mitäs jos meillä olisikin vain yksi lapsi. Mikä ihana tilanne, kun saisi antaa kaiken rakkautensa tälle yhdelle rakkaalle ihmislapselle ja miten helppoa yhden lapsen kanssa voisi olla. Ei olisi niin mahdotonta tilanpuutetta ja kulkeminenkin yhden lapsen kanssa on paljon vaivattomampaa. Sitten palaan miettimään sitä kaikkea muuta ja tulen kamalan surulliseksi. Riistäisinkö lapseltani mahdollisuuden saada sisar ja tuntea sisarrakkautta? Kasvaako lapsesta väkisin itsekeskeinen ja lellitty, jos hänellä ei ole sisaruksia? Ja lopulta se kaikista itsekkäin eli vähennän omia mahdollisuuksiani tulla joskus mummuksi, jos meidän lapsiluku jää yhteen.

Tuleva kiukkuitsekäs-lapsi? Tässä se angstailee, kun ei enää huvittanutkaan kontata.

Ja läheisillä on miljoona ajatusta. Juuri hetki sitten kuulin aika tiukkaan sävyyn: "Älkää jättäkö lasta ainokaiseksi missään nimessä. Kuka sillä sitten on, kun te joskus kuolette?" Niin. Kuka? Ei välttämättä ketään. Mutta ahdistuin myös tuosta kärkkäästä mielipiteestä. Näinkö se sitten on? Sitten on nämä: "lyhyt ikäero on paras" -tyyppiset mielipiteet. Lapsista on seuraa toisilleen ja nuo aiemminkin jo kertomani syyt. NIIN totta varmasti. Ja jos totta puhutaan, en ole varma onko kukaan suositellut tuollaista about 4 vuoden ikäeroa. o.O Eli sekö sitten on huonoin? Olen kyllä kuullut siitä tosiaan sitä huonoa: "mustasukkaisuus on silloin pahinta" -tyyppisesti on kommentoitu ja "sitten se vauvarumba alkaa taas alusta" on toinen suosittu mielipide. Blaah! Päähän tässä hajoaa!

Ja lopulta se on vain ja ainoastaan meidän päätös. Se ei kuulu kenellekään muulle. Mulla oli jo tuossa välissä vaihe, että vauvakuume nosti päätään ja pahasti. Aloin jo haikailla sitä pientä sylissä tuhisevaa nyyttiä. Sitten tulin järkiini ja mietin, että jos tähän tilanteeseen lisättäisiin toinen lapsi, niin mun pää räjähtäis. Nyt ei ole meidän hetki tehdä toista lasta. Ehkäpä mieli muuttuu ja toivon, että mieli muuttuisi etenkin miehellä. Toivon lisäksi, ettei miehen ajatukset ole tällä hetkellä niin negatiivisia kuin joskus ulospäin näyttää (onpa muuten iloinen aihe isänpäivänä :/).

Palaan alun tunnelmiin eli on tyhmää vääntää tätä aihetta, koska meidän perhe ei selvästi ole valmis toiseen lapseen nyt. Näin viime viikolla sellaisen about alle 6kk ikäisen vauvan ja mietin heti miten ihanaa, kun oma lapsi ei ole noin pieni. Ehkäpä tuokin siis kertoo, että yksi lapsi on nyt hyvä. Tulen varmasti kääntämään ja vääntämään tätä aihetta pääni sisällä. Enkä tule päätymään mihinkään. Mietin plussia ja miinuksia eri vaihtoehdoissa ja lopulta en pääse mihinkään, koska yksin niitä päätöksiä ei tehdä.

Taas tuli sellainen romaani tajunnanvirtaa, etten tiedä ottaako tästä kukaan mitään selkoa. :D Oli ihan mukava laittaa omia ajatuksia ylös. Ehkäpä joku muukin pohtii näitä ja ehkäpä joku helpottui siitä, että jollain on ajatukset näin sekaisin. ;)

Millaisia ajatuksia muilla asian tiimoilta?

Opi uutta minusta 2

Eli haaste tupsahti Pieni tytön tylleröinen -blogin Tuijalta ja päätin tarttua siihen heti. Tarkoitus oli alkaa kirjottaan tästä lisää lapsia(?) -keissistä, mutta iski joku tyhjän paperin syndrooma, enkä osannut lähteä liikkeelle mistään. Mutta kyllä se sieltä tulee vielä... Annetaan nyt ajatuksen hetki muhia. Tällaiset haasteet on mun mielestä tosi kivoja, missä toinen on saanut keksiä kysymyksiä. Vastailen mielelläni ja oppiipa siinä joku ehkä jotain uutta minustakin. ;)

1. Mikä joulussa on parasta?

- Se joulun henki ja tunnelma. On vähän sellaista salaperäistä ja -myhkäistä. On lämmin ja kotoinen tunnelma ja mieli jotenkin rentoutuu. Ja tietysti saa olla perheen kanssa. Ja rrrakastan lahjojen ostamista. Jotenkin se on viime aikoina alkanut vähän ressata, koska kaupoissa ihmiset ovat jotenkin liian kiireisiä ja kireitä. Minä voisin vain kierrellä, katsella ja suunnitella, mutta jotenkin se kireys sitten aina meinaa tarttua muhunkin. No joo, nyt kyllä vähän lähdin ajelehtimaan tästä aiheesta. :D

2. Mikä tekee sinut iloiseksi?

- Perhe! Tekee se usein hulluksikin (varsinkin tuo meitin likka), mutta kyllä olen niin iloinen työpäivän jälkeen, kun pääsen kotiin ja haluaisin vain olla ja nauttia perheen kanssa oleilusta. 

3. Entä surulliseksi?

- Itsekkyys ja ajattelemattomuus. Se ettei osata yhtään asettua toisen asemaan ja nähdä maailmaa sen toisen ihmisen näkökulmasta.

4. Mitä herkkua (tai ei-herkkua) et voi vastustaa?

- Vastaisin tähän normaalisti sen enempää ajattelematta suklaan, mutta vetäsin tänään kahvilassa superison suklaakakkupalan ja vedin ihan suklaaöverit. :D Vähän vieläkin puistattaa! Mutta olen sellainen, että herkku kuin herkku, niin mulla ei ole mitään itsehillintää. Plaah... Jäätelö kuuluu suosikkeihin ja juustokakku ja juustonachot ja ja ja... Ja esim. mikrotetut juustoleivät on sellasia mitä olen viime aikoina syönyt ihan liikaa. :D

5. Parasta arjessasi juuri nyt?

- Pötköttelyt iltaisin likan kanssa säkkituolilla tai sohvalla. Joskus vähän se sivuseikka kiristää, että kaikki kotityöt on miljoona vuotta rästissä, mutta en vaan jaksa. Ja neiti on niin hyvää seuraa. ;)

6. Kahvi vai tee? Vai kenties joku muu?

- Ei kumpikaan! ;) Tai jos löytyy ruusunmarjateetä, niin kyllä kiitos. Se vaan on aika harvinaista. Se ei siis maistu perusteelle, joten siksi se uppoaa. Muuten limu, vesi, mehu -osastolta melkein mikä vaan maistuu.

7. Lapsesi /lapsiesi nimi: mistä tulee? Oliko vaikea vai helppo keksiä? (Jos et paljasta lapsen nimeä blogissa, avaa silti vähän tarinaa nimen takana :) )

- Meidän neidin nimi kuuluu mun suosikkeihin, jotka olen jo useampi vuosi sitten keksinyt. En tiedä mistä ne silloin aikoinaan mun mieleeni on tupsahtanut, mutta monesti olen todennut, että kolmelle tytölle olis etunimet valmiina. :D Noh, sitten mies tyrmäsi yhden niistä heti ja tämä mihin päädyttiin oli sitten mun kaikista ehdotuksista sellainen mihin mieskin tarttui. Pikkuhiljaa sitten kokeiltiin neidin syntymän jälkeen, että sopiiko tuo omaan suuhun ja kyllähän se alkoi sopimaan. Toinen nimi on miehen ehdotus neidin nimeksi (on kuitenkin aika lähellä miehen siskon nimeä, joten etunimeksi ei oikein ollut kiva) ja kolmas nimi kulkee miehen naispuolisten sukulaisten nimissä. Ja itselleni tärkeä kriteeri (itselläni erikoisempi nimi) oli myös se, ettei nimi ole suosituimpien joukossa, mutta ei kuitenkaan mikään väkisin väännetty/ulkomaalainen. Mielestäni nimi täyttää kriteerit ja on kaunis. Tekisihän tuo mieli ääneenkin sanoa, mutta maltan mieleni. Osa lukijoista tietääkin. ;)

8. Lempipuuhasi/-leikkisi lapsesi kanssa?

- Likka oppii joka päivä jotain uutta ja puuhat muuttuu vauhdilla. Nyt ollaan reenattu Duploilla rakentelua ja rengastornin rakentelua. Sitten pussaillaan nukkea, pehmoleluja (ja välillä äitiäkin). Kutitellaan, hassutellaan ja nauretaan. <3

9. Taito, jonka haluaisit lapsesi oppivan?

- Itsenäinen syöminen! Kyllä tuota nyt vähän jo lusikka kiinnostaa, mutta ei kovin kauaa ja vielä ei ole mitään viitteitä siitä, että saisi ruokaa siihen lusikkaan. Suuhun sen osaa kyllä ohjata jotenkin. Ja puhuminen ja KENGILLÄ käveleminen. Helpottaisi esim. kauppakassien sisään kantamista, jos likka kävelisi jo itse sisälle ja puhuminen auttaa tietty ymmärryksessä. Kyllä tuo jo yrittää sanoja toistella perässä, mutta muuten en kovin paljon ole huomannut varsinaista "puhumisen" yrittämistä.

10. Ärsyttävin lastenlaulu?
- Vooooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita... Ah miten ärsyttävä korvamato! :D Ja töissä käytän vielä lasten kanssa paljon tuota voi veljet -sanontaa ja nyt tuo laulu tulee joka kerta mieleen. Argh! Olen siis oppinut kyseisen rallatuksen vasta nykyisessä työpaikassa.

Tänään olen kuitenkin huipputylsä, enkä haasta ketään! Monelle nämä haasteet taitaa olla vähän rasitteitakin, joten tällä kertaa muut pääsee pälkähästä. :) Mää kuitenkin tykkäilen etenkin tämän tyyppisistä haasteista, joten mulle saa laittaa tuleen!

Täällä ollaan!

Heimoi vaan kaikille! Täällä sitä ollaan edelleen ja paljon olisi asiaakin, mutta tunnit ei vain tahdo päivässä riittää. Olen illalla ihan puhki, kun neiti on saatu unten maille. En jaksa kauaa keikkua hereillä, kun suuntaan itsekin jo sängyn pohjalle. Töissä huomiotaan joutuu jakamaan monelle lapselle, niin nautin ihan mielettömästi, kun kotona saan hassutella oman perheeni kanssa.

Neidin päiväkotiura on alkanut upeasti! Nykyään tuo jo menee ihmettelemään leluja ja minä saan lähteä hyvillä mielin omiin töihin, kun likka jaa iloisesti puuhailemaan. Kerranpa tuo olisi jo halunnut jäädä leikkimäänkin ja suuttui minulle, kun lähdettiinkin pukemaan. ;) Tuon edellisen päivityksen jälkeen likka tuli kuumeeseen ja päikyn aloituksesta asti on nenä vuotanut. Nyt onneksi jo paljon vähemmän kuin alkuun.

Mutta kehitys - se on ollut ihan mielettömän hurjaa! Nykyään meillä kävellään. Kävely on jo pääasiallinen kulkumuoto ja konttaaminen on jäänyt taka-alalle. Alkuun neiti siirtyi konttaamaan esimerkiksi silloin, kun alettiin puhua syömisestä, koska nälkäiselle likalle tuli kiire keittiöön. ;) Nykyään kävelyä ainakin yritetään ja ylöskin noustaan, jos kaadutaan. Kengät on kuitenkin hankalat, eikä ulkona ole vielä kävelty. Sunnuntaina saatiin ruhjekin nenään, kun likka yritti lähteä kävelemään, mutta menikin nenilleen.

Ymmärrys kasvaa ihan älytöntä vauhtia! Pipaa neiti vetää päähänsä ja tumppuja laittaa käteen. Tietää, että sukat menee jalkaan ja yrittää niitäkin jo asetella. Ymmärtää jo selkeästi puhetta (kuten esimerkiksi se syöminen :D). Ikean rengaspyramidin logiikan on tajunnut ihan tässä lähipäivinä. Osaa siis laittaa puurenkaita siihen "keppiin" ja jaksaa leikkiä sen parissa jo hyvän aikaa. Ja ottaa mallia, jos äiti laittaa sellasen renkaan sormeensa. Sitten otetaan rengas itselle ja laitetaan se omaan sormeen. Huippuälykästä! Ainakin äitin mielestä. :D

Sanoja ei oikeastaan vielä kauheasti tule, mutta kyllä oikeilla jäljillä ollaan. Kaivoi yhdestä kassista vaippoja ja kulki niiden kanssa sitten ympäri kämppää ja hoki: "appa, appa". Lamppu on toisinaan "lamppa", napaa etsiessään toistaa perässä "apa" ja hammaspastilli on "pa" tai yleensä innostuksesta johtuen "papapapa". ;) Ehkäpä jotakin äitiinkin etäisesti vihjaavaa ättää on tullut, mutta en vielä tiedä onko se niin selkeästi tai järkevässä yhteydessä ilmennyt.

Kova tuo likka on nyt halimaan ja pussailemaan. Ymmärtää myös esim. sen, kun pyytää silittämään koiraa. Ei ehkä ole mitään niin söpöä kuin pieni ihminen, joka kyykistyy huteran kävelymatkansa varrella silittämään koiraa. <3 Neiti on tietysti päiväkodin aloittamisenkin takia kovin huomionkipeä sitten iltaisin ja usein makoilenkin joko säkkituolilla, istuskelen likan kanssa lattialla tai sitten likka on meidän kanssa sohvalla. Jo pitkäänhän tuo on tajunnut, että sohvalta mennään alas jalat edellä. Ei tarvinnut edes montaa kertaa muistuttaa kääntämällä.

Ja sitten, kun niitä asioita tapahtuu ihan yhtäkkiä. Onhan tuo aiemminkin puristellut meidän neniä tai yrittänyt työntää sormea silmiin, mutta tänään ihan sponttaanisti painoi sormensa vasten mun nenää sylissä ollessaan, sitten varovasti silmään ja sitten toiseen. Lopuksi huuliin. Ja tietty sanoo sitten perässä "nä" eli nenä. :)

Kyllä nää on hassuja asioita mistä sitä äitinä ilostuu ja jotka tuntuvat niin uskomattoman hienoilta! Just mun lapseni on tietty hurjan taitava, lahjakas ja niin ihana. <3 Yritän löytää jatkossa väliä, jossa voisin kirjoitella teille jatkossakin mieltä pohdituttavista asioista. Lapsilukuasia on esimerkiksi pyörinyt kovastikin taas vaihteeksi mielessä (eikä ehkä vähiten siksi, että vauvauutisia lähipiiristä on jälleen kuulunut). Tämä oli nyt lähinnä tällainen: "täällä ollaan ja missä mennään" -tyylinen kirjoitus, jolla yritän saada itseni taas orientoitumaan tähän blogin pitämiseen. Kyllähän sitä aikaa löytyy, kun sen tekemisen ottaa asiakseen.

Ihanaa marraskuuta kaikille! :)

Räkä valuuuu....

Ah, tätä päiväkodin aloittamisen iloa. Neidin nokka vuotaa koko ajan. Tiesinhän mää, että niin käy, mutta mut yllätti se, että se alkoi aivan välittömästi. Heti ekojen päivien jälkeen valui ja nyt se yltyy vaan. Mukavintahan tästä tekee se, että likka vihaavihaavihaa nenän putsaamista. Heti alkaa aivan hillitön huuto, kun tuo tajuaa mitä on vuorossa. Ja se pikkuniistäjän käyttö. O.O Siinä vasta väkivaltaa sää käyttääkin. No hui, elkää nyt tosissanne ottako, mutta kyllä aika jämerät otteet saa olla ja kahteen pekkaan aina helpompi homma toteuttaa. Ja ihan kuin koko lasta kidutettais, huuto on meinaan sitä luokkaa!

Ja tällä viikolla alettiin myös puskemaan alas hammasta. Onko tää nyt sit kulmahammas vai mikä? En oo ihan perillä, että missä järjestyksessä ne sieltä tupsahtelee, mutta kyllä sieltä nyt pilkistää jo jotain. Ajattelinkin, että onko nää nyt flunssaitkuja, mutta taisikin olla hammasitkuja. Nyt myös se flunssa on edennyt sellaiseen vaiheeseen, että yskäkin on tullut kuvioihin ja rohina vaan käy välillä, kun rööreissä räkä röhisee.

Muuten on päiväkodista tullut kuulumisina, että neidin päivät on mennyt hyvin. Vaikka kotona olisi ollut kiukkua ja itkua, niin päiväkodissa päivät on menneet ihan ok aina. Kyllähän se hammas tietty vaikutti myös sinne päikkyyn, mutta pääasiassa neiti on ollut tyytyväinen. Aamuisin alkaa itkeä, kun joudun sylistäni luovuttamaan toiselle, mutta olen myös jäänyt nurkan taakse kuulostelemaan ja itkua kestää ihan muutaman sekunnin ja sitten rauhoittuu.

Iltaisin onkin sitten roikuttu paljon jalassa. Huoh. Se on aika rankkaa, kun työpäivän päätteeksi toinen on iholla aivan jatkuvasti.

Mutta! Siitä huolimatta. Viikon parhaita hetkiä on ollut, kun perjantaina sai lähteä töistä ja pääsi hakemaan oman ihanan mussukkansa hoidosta kotiin. <3

Ensimmäiset päiväkotipäivät, kummalla olikaan tahmeampaa?

Torstaina se sitten starttasi tuo päiväkotilaiffi. Silmät ristissä likan kanssa molemmat herättiin torstaina. Neiti meni innoissaan päiväkodissa heti ihmetteleen leluja ja nopeasti sitten heipat sanoin, kun likka oli tyytyväinen. Eteistä kohti kävellessäni kuulin, kun neiti alkoi itkeä mun perääni. Kyllähän siinä tuli vetisteltyä ja pari kyyneltä väännettyä. Mut ei auttanut muu kuin lähteä kohti omaa päiväkotia.

Neidin eka päivä oli ollut vähän itkuinen. Mutta ne oli ollut sellaisia nopeita pieniä itkeskelyjä onneksi. Väsynythän tuo oli kuin mikä, kun nukkui päikkäreitä vain 40 minuuttia. Heräsi toisen lapsen yskimiseen. Menee varmaan hetki, että tottuu ääniin, kun muuten on nukkunut hiljaisuudessa omassa huoneessaan. Toisena päivänä oli jo mennyt paljon paremmin ja untakin oli riittänyt reilut 1,5 tuntia. Ryhmän rämäpääpojat ovat kuulemma ottaneet tytöt (toinenkin aloitti viime torstaina) hyvin vastaan ja antaneet vähän pusujakin. :)

Mutta mitenkäs se minun urani lähti liikkeelle? Paljon tahmeammin... Mun ajatukset oli koko ajan siellä neidin päivässä. Nyt se varmaan tekee sitä tai tätä ja mitähän se siellä nyt puuhailee. Tietysti ekoina päivinä tuli kamalasti infoa ja uutta tietoa ja tuntuu, että hukun sen tiedon alle. Ja ovat vielä sanoneet, etteivät vielä viitsi kaataa kaikkea mun niskaani. Apua! Mua jotenkin ahdistaa, enkä meinaa saada kiinni tuosta ison päiväkodin maailmasta. Sen rytmistä, hengestä tai mistään.

Työkaverit ovat tosi sydämellisiä ja käskevät mun ottaa rauhassa ja vakuuttavat, että homma lähtee rullaamaan kyllä ajallaan. Tietävät kyllä miltä se oman lapsen hoitoon laittaminen tuntuu. Silti en meinaa jotenkaan vakuuttua. Tuntuu, etten ole kyllin hyvä tuonne ja en vaan nyt meinaa päästä tästä negatiivisuudesta eroon. Normaalisti päivät töissä on mennyt nopeasti, mutta nyt jo nämä kaksi ovat madelleet ja odotan vain koska pääsen hakemaan sen oman mussukkani kotiin. Joo, pitäisi vaan luottaa siihen, että asiat lähtee rullaamaan. Se on omakin mottoni aina ollut. Nyt ahdistun siitäkin, että annan huonon kuvan itsestäni kaikille, kun en pysty yhtään olemaan oma itseni.

Mää en oikeasti ole ennen ollut tällainen ja mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?

Vauvavuosi - Mitä se opetti? Millainen se oli? Miten se on meitä muuttanut?

Tässä on nyt jo hetki ehditty elämään taaperon kanssa. Suurin muutos on tapahtunut oman pään sisällä. Meidän likka meni nukkumaan päikkäreitä vauvana ja heräsi sieltä taaperona, sillä reilu vuosi sitten 18.9 klo 12.31 meidän maailma mullistoi aivan järisyttävällä tavalla. Lapsen syntymään ei voi valmistautua, mutta vauvan kanssa oppii elämään. ;)

Haluan kirjoittaa tämän, koska itse painin vauvavuoden aikana sellaisten tunteiden kanssa, joista ei juuri ääneen puhuta. Se oli pelottavaa, koska vauvaa ei voi palauttaa. Täytyy vain luottaa, että saa oman päänsä kasaan ja siihen, mitä äitini tykkää käyttää sanoa: "asioilla on tapana järjestyä". Asiat järjestyivät ja nyt meillä siirrytään taas uuteen vaiheeseen elämässä, kun me olemme molemmat miehen kanssa työelämässä ja likka päiväkodissa. Jälleen on aika sopeutua uuteen. Tämä postaus tulee olemaan varmasti oikeasti kilometrin mittainen, enkä ole ihan varma saanko siltikään siihen kaikkia niitä pääni sisällä myllääviä ajatuksia mahtumaan. Mutta hyppää mukaan omalla vastuulla. ;)

Kun neiti syntyi ensimmäiseksi muistan sekunnin kestäneen huolen: miksi se ei itke? Sitten tuli itku ja sen jälkeen mua alko naurattaan. Se oli naurua, jossa oli osa helpottuneisuutta, osa vaivautuneisuutta ja osa hämmennystä. En tosiaankaan tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Vauva hoidettiin ja minä keskityin itseeni. Jalat meinasi pettää suihkuun mennessä ja leipä maistui taivaalliselta. Potilashotellissa päivittelin usein, miksi vauva ei itke ja se vain nukkuu. Se oli söpö ja pikkuinen, mutta enemmän kiinnyin meidän kissanpentuihin ollessani lapsi.

Todellisuus iski tosissaan kotona, eikä edes ihan heti. Miten helkkarissa täällä toimitaan, kun kuvioissa on yksi ylimääräinen. Jälkeenpäin kun miettii, niin kaikki meni oikeastaan alkuun ihan sujuvastikin. Minä kyllä sujahdin äidin rooliin helposti ja osasin hoitaa vauvaa. Sitten kun tuli se loputon itku. Vauva itki ja itki, enkä pystynyt tekemään mitään. Mulla ei ollut ollenkaan sietokykyä sen itkun kanssa. Hermostuin. Sellanen tunne, kun joku pinta sisällä alkaa nousta ja se kohoaa muutamassa sekunnissa korviin asti ja sit jo kiehuu yli. Se tunne oli kamala ja vihasin itseäni, koska hermostuin niin helposti.

Välillä sitä oikeasti pelkäsi, tekeekö vauvalle jotain. Entäs, jos sen vain tiputtaa käsistään lattialle, niin hiljenisikö se. Sillä sekunnilla, kun se ajatus tuli mieleen, niin se tuntui vielä kauheammalta. Ja kauheinta siitä teki se, että jätin sen tekemättä vain sen takia, ettei niin voi tehdä. En kokenut mitään suurta yhteenkuulumisen tunnetta vauvan kanssa. Enkä varsinkaan mitään ylitse vuotavaa rakkautta. Se oli aika kamalaa. Minun kuului rakastaa sitä pientä olentoa, mutta tein asiat vain sen takia, että niin kuului tehdä. Kyllähän minä pussasin, halasin ja tunsin suurta mielihyvää, kun vauva nukkui kainalossani tai väläytteli hymyjä. Mutta ne oli nopeita ja ohimeneviä.

Ystäväni kysyi minulta olenko nyt kokenut sellaisen suuren rakkauden tunteen. En ollut ja se ahdisti ja tuntui pahalta vastata rehellisesti. Ei, en tuntenut suurta rakkautta. Ystäväni lohdutti toteamalla, että täytyyhän se olla normaaliakin. Sun elämään hyppää uusi ihminen, jota et tunne. Ei kukaan voi olettaa, että rakastat sitä samantien ehdoitta.

Kuitenkin sosiaalinen media (ja kaikki muukin media) ja yleinen käsitys on tietyn kaavan mukainen. Synnytät lapsen ja tunnet suurta rakkautta. Vauvan kanssa eläminen on rankoista puolistaan huolimatta rakkauden täyteistä ja jotakin sanoin kuvaamattoman ihanaa. Instagram, facebook ja muut vastaavat ovat pullollaan kuvia ja päivityksiä synnytyksen jälkeisistä hetkistä, joissa ylistetään uutta pientä ihmettä ja sitä rakkauden määrää. Edelleen ne saavat minut jotenkin takajaloilleen ja tuntuu, että olin itse huonompi.

Kaikesta huolimatta, rakkaus kasvoi. Se tuli nurkan takaa, kun sitä vähiten odotti. Ensin se kurkkas vähäsen, sit kurotti ja yhtäkkiä se oli siinä. Nyt vuoden ikäistä pientä ihmettä rakastaa niin, ettei järki enää pysty sitä selittämään. Samainen ystäväni kysyi minulta hetki sitten onko se erilaista miten rakastaa miestään ja lastaan. Se on erilaista. Lastaan rakastaa niin, että siihen tunteeseen meinaa välillä pakahtua. Tuntuu, ettei se kaikki rakkaus mahdu olemaan minussa. Rakastaa niin, että meinaa välillä oikein sattua. Miestään rakastaa toisella tavalla. Se on intohimoisempaa, romanttisempaa ja... erilaista. Näitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että en selviäisi elämästäni ilman näitä kahta ihmistä.

Mihin siis ollaan tultu? Tällä hetkellä koen, että olemme vahva perhe. Keskellä koliikkimaista ensimmäisten kuukausien itkua, koimme epätoivoa yhdessä. Silloin tuli välillä tiuskittua ja tuhahdeltua tai sanottua jotakin tyhmää. Minua kiristi, kun mies ei kertonut miltä hänestä tuntui. No, olen tässä melkein 11 vuoden aikana kuitenkin oppinut, ettei hän joitakin harvinaisia tilanteita lukuunottamatta, juuri tuntemuksistaan avaudu. Minun on luettava rivien välistä.

Jälkikäteen voi kuitenkin sanoa, että emme olisi olleet valmiita vauvan tuloon yhtään aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana varsinkin mies oli huolissaan meidän väleistä. Miten vauva niitä muuttaa ja mitä meistä tulee vauvan myötä. Minun mielestä meidän perhe on vahvistunut. Meidän neiti tuntuu tällä hetkellä liimalta, joka on paikannut ne mahdolliset aiemmat pienet reiät. Ei meillä huonosti ole mennyt missään vaiheessa, mutta vauva ei todellakaan ole vienyt mitään huonompaankaan suuntaan.

Haaveilenko aikaan ennen neitiä? En oikeastaan. Tottakai elämä oli silloin huolettomampaa ja sponttaanimpaa. Sitä ei vain jotensakaan osaa enää kaivata. Tämä on nyt meidän elämää. Olemme saaneet kuitenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, joten en koe vauva-arjen uuvuttaneen meitä. En oikeastaan ole edes ajatellut sitä. Kyllähän sitä toisinaan miettii, että olisi löhösunnuntait hitusen helpompia, jos oikeasti voisi löhötä. ;) Mutta elämä on nyt tällaista, eikä minua kaduta.

Tämän kilometripostauksen tarkoitus on luoda uskoa, tuoda helpotusta ja antaa mahdollisuus. Mahdollisuus sille, ettei kukaan tuomitse itseään huonoksi tai vääränlaiseksi, jos omassa päässä pyörii ajatuksia, joista usein vaietaan. En olisi itse halunnut raskausaikana kuulla yhtään enempää valistusta, valmistautumispuheita tai hyvin se menee -kannustuksia. Halusin luottaa siihen, että homma toimii omalla painollaan. Ja se toimi. Mutta tie tähän pisteeseen ei aina ole ollut niin ruusuinen kuin olisi voinut kuvitella.

Puhuminen auttaa, vertaistuki helpottaa ja tukiverkostot pelastaa! Nyt voin todeta olevani jollakin tapaa vahvempi, vaikka alituinen huoli ja epävarmuus ovat varmasti koko loppuikäni takaraivossa. Rakkaus on muuttanut muotoaan, mutta vain parempaan suuntaan niin lapseni kuin miehenikin kohdalla. Nyt on hyvä olla!

<3

Ahistaa!

Mää olin suunnitellut kivaa postausta meidän viikonlopusta. Oltiin mummulla ja vaarilla neidin ja koiran kanssa, kun isi oli Savon mualla mökkeilemässä isänsä ja veljensä kanssa. Oli tosi kiva viikonloppu meinaan.

Mut nyt ahistaa!

Käytiin tänään ekaa kertaa tutustumassa neidin tulevaan päiväkotiin ja muhun iski taas ahdistus! Voi kamala miten hirveää siellä päiväkodin seinien sisäpuolella on olla äitinä. Miehelläkin tuntuu ottavan koville, hän ei vaan puhu siitä. Huomaan sen rivien välistä hänen jutuistaan. Minä taas en uskalla kauheasti miehelle avautua, ettei tämä ahdistuisi lisää. Oravanpyörässä ollaan! ;) No, minä yritän olla miehen tuki tässä, niin teidän lukijoiden täytyy sit olla mun!

Sinne mun täytyy likka sit jättää! Kyllä se pärjää aivan varmasti, kun alkujärkytyksestä selviää. Mut onhan se hurjaa! Ryhmässä on tällä hetkellä vain 2-3-vuotiaita poikia ja meidän neidin lisäksi ryhmässä aloittaa torstaina myös meidän likkaa 10 päivää vanhempi toinen tyttö. Kyllä siinä on työntekijöiden kädet täynnä töitä. Likka jäi noin minuutiksi niin, ettei nähnyt meitä, kun työntekijä näytti meille vesileikkihuoneen. Ja itku oli jo silmässä likassa.

Vaistoaako se piru vie, ettei äiti ja isikään oo nyt ihan varma tästä jutusta? Meidän neiti kun ei vierasta ja ottaa yleensä kaikki melko avosylin vastaan. Minä tietty pidän urheaa ulkokuorta yllä, jotta neiti ei mitään epäilisi. Mutta on ne lapset vaan fiksuja! Ja vaikka olen samassa kaupungissa ollut itse päiväkodissa töissä, niin silti on jotain erilaisia tapoja ja systeemejä tietysti ja tuntuu jotenkin tosi vaikealta sujahtaa siihen vanhemman rooliin.

Huomenna ja keskiviikkona on vielä tutustumista tiedossa ja torstaina on sitten jo tosi kyseessä!

Ahistaa!

Voiko tän homman vielä perua?

Tää on ehkä tuttua sellaisille, joiden lapsi on aloittanut päiväkodissa. Mun tunteet ja fiilikset heittelee ihan laidasta laitaan jatkuvasti ja vähän väliä olisin jo ihan valmis perumaan koko roskan! Enhän mää nyt näin pientä lasta voi viedä päiväkotiin. Kuka siellä sitä ehtii halimaan, pussaamaan ja hassuttelemaan? Päiväkodissa on yli 100 lasta, johan se nyt hukkuu sinne muiden sekään pieni ihminen. Joku sitä siellä nurkan takana kuitenkin tökkii ja kiusaa.

Nojoo, vakavasti! Toisinaan olen innoissani. Puhkun intoa päästä töihin ja koen, että neiti selviää tosi hyvin päiväkodissa. Hänessä on kuitenkin sellaista Justiina-luonnetta, että osaa pitää puolensa. Sitten toisinaan mua pelottaa, huolettaa ja ahdistaa. Pärjäänkö mää nyt siellä uudessa työpaikassa? Siellä on tietty ihan erilaiset käytännöt kuin vanhassa paikassa. Mitäs jos oonkin ihan tumpelo ja nolaan itteni heti ekana päivänä tyhmillä kysymyksillä?

Aaah, ei tää nyt ole kovin jäsenneltyä tää mun tekstini... Olin tänään päiväkodin vanhempainillassa. Aluejohtaja paasasi ensin 45 minuuttia kaupungin säästöistä, kaikista säännöistä, tulevista (yleensä huonoista) uudistuksista ja muutoksista. Mua alkoi ahdistaa. En halua viedä lastani päiväkotiin, varsinkin jos esimies on jo tällaisella perusnegatiivisella jalalla liikkeellä. Mua alkoi ahdistaa tää taloustilanne ja kaikki leikkausket, supistukset ja säästöt, jotka koskettavat MINUN lastani. Yhtäkkiä mua ei enää huolettanut oman työn kannalta, vaan aloin nähdä punaista, että viattomilta lapsilta riistetään lapsuus. Olenhan mää ennenkin ajatellut asioita näin, mutta nyt ollessani päiväkodin seinien sisällä ensimmäistä kertaa vanhempana, iski totuus kasvoille ja pahasti.

Sitten siirryimme omiin ryhmiin ja mua alkoi helpottaa. Aikuiset vaikuttivat ammattitaitoisilta, osaavilta ja siltä, että he tosissaan kuuntelevat lasta. Minua työntekijänäkin ärsyttää liian ohjelmaorientoituneet työtoverit ja huokaisin helpotuksesta, kun mulle selvisi, että ryhmässä tosissaan mennään erittäin paljon lasten ehdoilla ja lasta kuunnellen.

Päästiinpä myös me aikuiset askartelemaan. :D Koska ryhmässä on KAIKKI lapset tällä hetkellä poikia, oli teemana ajoneuvot. Meidän neiti ja yksi ensi viikolla myös aloittava toinen lapsi ovat sitten ryhmän ekat tytöt. Minä taiteilin meidän likan lokeron merkiksi tyylikkään hippikuplan. Olen aika ylpeä aikaansaannoksestani. ;)

Tuossa keskellä siis on meidän likan nimi, sensuroin sen vain piiloon! :)

Huomenna ryhmän lto tulee käymään täällä meillä. Kyseessä on reilu vuosi sitten startattu uusi systeemi, jossa työntekijä tulee tutustumaan lapseen hänen omassa ympäristössään. Ihan kivakin minun mielestäni näin pienen kanssa. Ensi viikolla sitten (ellei jo perjantainakin) menemme sitten käymään tuolla päiväkodissa likan kanssa. Toivoisin, että kun neiti torstaina aloittaa, niin keskiviikkona voisi jo olla lyhyen päivän, jottei heti lähde sitten isolla rykäyksellä.

Summa summarum! Hirvittää, jännittää, kauhistuttaa, kutkuttaa, odotuttaa, pelottaa. Kaikkea tuota ja vielä miljoona muuta ajatusta lisäksi. TIEDÄN meidän likan pärjäävän, mutta kai sitä äiti on aina vähän sydän syrjällään... Oli lapsen ikä mikä tahansa!

Synttärijuhlat yli odotusten!

Eilen perjantaina oli suuri päivä: meidän neiti täytti 1 vuoden! Tuntuu tosi hurjalta, näin se aika vaan on hujahtanut ja vauvasta tuli taapero. Tänään lauantaina juhlittiin ja tupa oli täynnä sukulaisia, kummeja ja muutamia ystäviä.

 Mulle jäi päivästä ihan huippuhyvä fiilis! Oon ihan puhki, mutta todella onnellinen! Tein niin oikean päätöksen, kun kutsuin vain tärkeimmät. Mahduttiin paremmin, porrastus toimi hienosti ja neitikin oli itse aurinko koko päivän. Olin ihan yllättynyt, kun lahjat kiinnosti niinkin paljon, eikä jumituttu naruihin ja papereihin. ;) Ehdin itsekin välillä istahtaan, jutteleen muiden kanssa, leikkimään likan kanssa ja oon vaan just nyt todella onnellinen.

Lahjoja tuli tosi paljon, vaikka olinkin toivonut oikeastaan vain rahaa uutta turvaistuinta varten. Tiesin, että ainakin mummut haluaa tuoda myös paketit! Me itse ostettiin Ikeasta se sellainen puupalikkatorni, joka tietty annettiin jo eilen, kun oli oikea päivä. Sitten likka sai ekan duplopaketin, nuken (jota vähän toivoinkin), muutaman pikkuauton (samoiten vähän toivoin), pari nuppipalapeliä (myös vähän salaisella toivomuslistalla), kaksi kirjaa ja sukkahousut! Rahaa tuli sen verran, että saadaan uusi istuin. Alkaa tuo kaukalo olla jo välikausivaatteissakin vähän nafti, joten talvivarustuksessa on turha haaveilla siihen laittamista.

Taitaa tuo likkakin käydä vähän ylikierroksilla, kun välillä huoneesta kuuluu sellanen uninen älähdys. Kai tuo vieläkin juhlii synttäreitään, kun taisi olla aika hauskaa! Kakuksi olin tehnyt Kinuskikissan sivujen ohjeella smoothie-kakun! Siitä likka sai ensimmäisen varsinaisen herkkunsa, kun sai syödä pienen palan. Kakussa oli mansikkaa, mustikkaa, banaania, kookoskermaa, kardemummaa ja vähän makeutusjauhetta. Tietty kun oli juhlat ja eka vuosi täynnä, niin sai maistaa pari pikku palaa myös nakkia ja serkkupojilta tippui innostuksissaan välillä keksejä lattialle. Sieltä neiti sitten napsi ne parempiin suihin. :D Ja annoinpa pikkumaistiaisen myös suklaakakusta, olin aika hövelillä tuulella! ;)

En voi nyt vaan käsittää tätä hyvää fiilistä! Väsynyt, mutta onnellinen pienen taaperon äiti! <3

Päiväkotiura alkaa!

Minulle tuli hyviä uutisia tiistaina iltasella, kun tuleva pomoni soitti minulle ja tarjosi töitä ja  sijaisuutta, joka kestää lokakuusta toukokuuhun. Hän on nyt lomalla, mutta ensi viikolla soittelen hänelle ja sovitaan koska menen käymään ja tutustumaan vähän paikkoihin ja kurkkaamaan uutta ryhmääni. Edelleen olen pienten ryhmässä ja tykkään siitä kyllä tosi paljon!

Tämähän sitten tarkoittaa sitä, että meidän neidillä alkaa päiväkotiura vain muutama viikko 1-vuotissynttäreiden jälkeen. Juttelin jo päivähoidon johtajan kanssa (jonka tunnen myös työni puolesta) ja selvisipä siinä keskustelussa myös tuo minun päätäni vaivannut päiväkodin "valinta". Päättää ei tietysti saa, mutta tosi kauan mietin ja pohdin lähipäiväkotien välillä, että mihin likkaa toivoisin ensisijaisesti. Tämä ratkesi sitten sillä, että tilaa ei oikeastaan ole muualla kuin yhdessä näistä päiväkodeista. Kyseessä päikky, joka on kauimpana meistä, mutta muuten tykkään tosi paljon. On iso, mutta U-kirjaimen muotoinen rakennus takaa jokaiselle ryhmälle oman rauhan. Lisäksi rakennus on uusi, joten homettakaan ei pitäisi olla.

Nyt sitten alkaa ne voivottelut ja mitä jos -tyyppiset ajatuksenjuoksut. Tiedän tuon neidin pärjäävän päiväkodissa, mutta kyllähän noin pienen päiväkotiin meneminen herättää ajatuksia ja huoliakin. Listasin näitä myös jo Puutalobaby-blogin kommenttikentässä, kun sielläkin päiväkotiura on juuri startannut. Mitä jos kukaan ei ehdi lohduttaa minun lastani? Mitä jos kukaan ei ehdi pitkän päiväkotipäivän aikana yhtään hassutella ja nauraa minun lapseni kanssa? Mitä jos minun lapseni tarpeita ei ymmärretäkään? Mitä jos minun lastani ei ehditäkään pitää sylissä? Mitä jos *laita tähän mikä tahansa pienen lapsen turvaan, hoitoon ja hellittelyyn liittyvä lause*?

Minä tietysti itse päiväkodin tätinä tiedän paljon asioita päiväkotien arjesta, kiireestä ja rutiineista. Se ei silti helpota, ehkä hirvittää vielä enemmän. Ehkäpä juuri minun lapseni ryhmässä onkin joku rutinoitunut työntekijä tai sellainen ihminen, jonka kanssa oman lapsen (tai minun) kemiat ei yhtään kohtaa. Toisaalta tämä on myös syy, miksi vien lapseni mieluummin päiväkotiin kuin perhepäivähoitajalle: päiväkodissa aikuisia on useampia, kun pph olisi vain yksi ihminen.

Nyt sitten olisi vielä muutama hankinta, jotta päiväkotiura pääsee kunnolla käyntiin. Täytyisi hankkia kuravaatteet, saappaat ja reppu. Facebookin kirppareilta olen yrittänyt sadevarusteita löytää, mutta vielä ei ole onnistanut. Eikä reppuakaan pakko tietty ole olla, kunhan nyt joku kassi. Mutta kyllähän se olisi silti (näin äidin mielestä) kiva, jos olisi tarhareppu! ;)

Ja hei... Huomenna neitillä on synttärit!!! Lauantaina juhlitaan ja viimeistään ensi viikolla sitten postausta näistä asioista. Huomenna moni lakkoilee tai osoittaa mieltään (ja vaikka ei tähän blogiin kuulukaan, niin pidän näitä asioita hyvänä asiana!) ja monen viikonloppukin saattaa alkaa jo tänään (kuten mieheni). Toivottelen siis kaikille oikein ihanaa viikonloppua! <3

Ensiaskeleet!

Yksi superylpeä äiti täällä hei! Miten sitä voikaan olla näin innoissaan uusista taidoista, varsinkin kun ne eivät ole edes omia? :D On tämä äitiys ihmeellinen juttu.

Suu tiukasti viivana, kädet sivuilla tasapainona ja siitä se askel on lähdössä!

Eilen, lauantaina, meidän neiti otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea! Taisi olla keskiviikko tai torstai, kun näin likan nousevan ekaa kertaa seisoon ilman tukea. Sen yhden kerran sinä päivänä, seuraavana päivänä jo muutaman kerran. Sitten lauantaina, kun haimme likkaa mummulta ja vaarilta hoidosta, niin nousi siinä jo monta kertaa ilman tukea pystyyn. Menimme sitten vielä käymään toisellakin mummulla ja siellä nousi seisomaan melko lähellä mummua ja puoliksi yritti lähteä mummua kohti ja puoliksi taisi vähän horjahtaa innostuksissaan ja otti sellaisen korjausliikkeen, joka oli vähän niin kuin puolikas askel.

Minä tietysti olin jo tästäkin hillittömän ylpeä! Sitten kuitenkin hetken päästä neiti nousi melko lähellä sohvapöytää jälleen seisomaan. Laitoin puhelimeni houkutteeksi pöydälle, jotta neiti lähtisi kohti. Tuo meni jo kykkyyn ja selvästi mietti konttaamista. Sitten varmaan punnitsi asiaa uudestaan, että " toi puhelin on kuitenkin tuossa pöydän päällä ja mun tarttee kuitenkin sit nousta taas." Niinpä likka ponnisti takaisin pystyyn ja otti nyt ihan selvän askeleen kohti sohvapöytää ja puhelinta, ennen kuin oli tarpeeksi lähellä ottaakseen tukea.

Tänään askelreenit ovat jatkuneet ja päivällä tuli jo kaksikin askelta putkeen. Sitten ihan rauhassa katseltiin miehen kanssa telkkaria. Mies sohvalla, minä fatboylla, kun likka nousi seisomaan melkein keskellä olkkarin lattiaa lelu kädessään. Ja tosta noin vaan lähti kohti tv-tasoa. VIISI varovaista askelta tarvitsi ottaa, että pääsi ottamaan tasosta tukea. Selvästi tuo "puita pitkin" kävely on aikalailla selkärangassa, sillä tuossakin häki vähän sellaista kylki edellä menoa. :D

Parempi kuitenkin pääsääntöisesti vielä pitää jostakin kiinni! ;)

Mutta huikeeta! Oon niin ylpee äiti. Tulihan ne ekat askeleen ennen 1-vuotispäivää. Eihän sillä tosiaan mitään väliä ole, mutta olen jotenkin jo tosi innokkaana odottanut kävelemistä. Lisäksi anoppi on kysellyt siitä asti kun neiti on ollut 9kk, että "joko se kävelee?" Ja siis joka kerta, kun on puhunut miehen kanssa puhelimessa tai ollaan nähty... Miehen puolella on siis opittu tosiaan aika aikaisin käveleen. ;) Minä itse olen ollut 1v ja 1kk, kun olen alkanut kävellä.

Mutta voi miten ihanaa tämä nyt on. Enkestäenkestäenkestä! Näin Puutalobaby-blogin Kristaa lainatakseni. ;)

Voittajafiilis!

Varoitus: Tämä postaus on tyyliä minäminäminä! ;)

Tänään olin aamulla klo 8 työhaastattelussa. Edellisen illan etsin tutkintotodistustani paniikissa, enkä löytänyt. Haastattelukutsussa pyydettiin ottamaan mukaan. Voi vehnä! Arvaatte varmaan, ettei uni tullut todellakaan ja stressasin asiaa. Käänsin alkuyöstä koko kämpän ylösalasin, mutta en löytänyt. En käsitä mihin on kadonnut.

Noh, aamulla sitten reippaana haastatteluun. Kyseessä oli ryhmähaastattelu ja mua ei oikeastaan edes kauheesti jännittänyt. Jos tuota todistusasiaa ei lasketa, niin olin valmistautunut ja vähän miettinyt mitä saatetaan kysyä ja mitä vastaan. Olin tutustunut työnantajan arvoihin ja pystyin liittämään vastaukseni niihin.

Nyt tulee kuitenkin se MUTTA! Meitä hakijoita oli vain me neljä ryhmähaastattelussa ollutta, mutta haastattelija tunsi ne kaikki kolme muuta, jotka jo olivat työnantajalla erilaisissa sijaisuuksissa. Vaikka hyvin pärjäsinkin ja annoin mielestäni itsestäni asiantuntevan, mutta reippaan rempseän kuvan, niin aika fakiiri saa olla, jos tällaisessa tilanteessa taistelee itsensä läpi. Haastattelija sanoi tekevänsä päätöksen vielä saman päivän aikana, koska jää lomalle.

Soitto tulikin aika pian ja uutinen oli kuten arvelinkin. Eräs toinen oli valittu tähän vakkarihommaan, kyseinen työntekijä tekee tällä hetkellä kyseisen toimen sijaisuutta, joten ihan odotettu valinta. Nyt tulee sitten kuitenkin se toinen MUTTA! Haastattelijalta satelikin minulle kehuja. Olin kuulemma tehnyt vaikutuksen ja tämä hommaan valittukin oli epäillyt, että minut ehkä valitaan, koska minulla oli niin hyviä näkemyksiä. Vau! Selvisi myös, että samaan yksikköön voisi mahdollisesti tulla avoimeksi loka-toukokuun kestävä sijaisuus ja kysyi olenko kiinnostunut. Tottakai olen!

Ensi viikolla selviää sitten alkaako minulla työt ensi kuussa! Tuollainen pitkä sijaisuuskin olisi oikein tervetullut. En tiedä onko sijaisuuden saaminen nyt kiinni siitä tuleeko sille ollenkaan tarvetta vai antaako kaupunki ottaa siihen sijaista. Tämä haastattelija lupasi kuitenkin ottaa lomallensa paperit mukaan ja ilmoittaa minulle joka tapauksessa ensi viikolla mikä on tilanne.

Täytyy sanoa, että jäi tosi hyvä fiilis ja sellainen "nyt ylitin itseni" -tunne. Kyllähän sitä vähän märehti jälkikäteen, että jotakin olisi voinut sanoa eri tavalla tai jotain jättää sanomatta, mutta päällimmäisenä oli huippuhyvä olo. Yllätyin ehkä itsekin, että osasin niin hienosti pukea ajatuksia sanoiksi ja löysin punaisen langan juttuihini.

Tämä oli myös syy, miksi tänään syötiin kebabbia! ;)

Ja huomenna alkaa jääkiekko, kun liiga starttaa! Neiti menee mummulle ja vaarille yökylään ja me mennään pitkästä aikaa katsomaan kiakkoa ilman tuota tenavaa. Tosin tää mun tautini näyttää taas kiristävän otettaan ja tukkoisuus pahenee ja olo huononee! Nyt kaikki peukut pystyyn, että huomenna en ole puolikuollut. *tähän sellanen irvistävä hymiö* ;)

Työpätkä ohi - miten meni 4 viikkoa?

Neljän viikon työrupeamani hujahti ohitse pirun vikkelään. Vaikka työni onkin päiväkodissa, niin täytyy myöntää, että teki hyvää päästää kotoa vähän pois. Illalla jaksoi olla likan kanssa ihan eri energialla, kun oli "joutunut" muiden lapsia kaitsemaan koko päivän. Tällä tarkoitan sitä, että tuntui mielettömän hyvältä päästä halimaan, hassuttelemaan ja nauramaan sen oman ihanan lapsensa kanssa. Toki tätä teki töissäkin lasten kanssa, mutta oman lapsen kanssa tunne on ihan eri tavalla mukana ja siihen rakkauteen meinaa välillä ihan pakahtua. <3

No menipäs kliseiseksi. ;) Minua kuitenkin ekojen työpäivien jälkeen hirvitti mitä isän ja tyttären kotona olosta oikein tulee. Mies sanoi heti ekana päivänä dramaattisesti: "kai tätä nyt sitten neljä viikkoo on pakko kestää". Hänen fiilikset eivät siis kovin taivaissa olleet. Tietysti ymmärsinkin sen, että rutiineja ei ollut löytynyt ja likka testasi kaikilla mahdollisilla tavoilla isiä. Mies tiuski ja oli aika niukkasanainen ja mun työkaverit kyselivät miten isi kotona pärjää. Olin jotenkin nolonakin, kun mua harmitti, että mies otti asian niin raskaasti.

Toivoin kuitenkin, että tämä neljä viikkoa toisi isiä ja tytärtä lähemmäs toisiaan ja niin siinä taisi kuitenkin käydä. Miehellä ei ole juuri tapana tuntemuksistaan avautua, joten tarkkaan en tiedä. Tänään kuitenkin seurasin noiden kahden hassuttelua ja mielestäni heidän suhteensa on päässyt ihan uudelle tasolle. Mieskin sanoi, että töihin oli kiva mennä, mutta samalla sanoi neljän viikon hujahtaneen nopeasti. Luulen, että miehellä oli sama fiilis kuin mulla ja jaksoi tänään töiden jälkeen olla likan kanssa paljon paremmalla energialla.

Samalla on tapahtunut muitakin tosi positiivisia juttuja: Miestä ei tarvitse patistaa joka asiaan. Miestä ei tarvitse opastaa joka asiassa, kun hän on löytänyt omat tapansa hoitaa neitiä. Ja parhaana asiana hän hassuttelee ja ihan vain on likan kanssa enemmän. Mies myös vierotti likan yösyötöistä ja nykyään neiti nukkuu yönsä putkeen. Toisinaan jopa aamuyhdeksään asti. Tietysti nyt kun tästä asiasta iloitsen, niin jatkossa ollaan hereillä kukonlaulun aikaan ja heräilee useampaan kertaan. Tietysti hampaat ja muut huolet yöunia tulee varmasti jatkossa häiritsemään, mutta tällä hetkellä meidän perheessä kaikki nukkuu todella hyvin. Kiitos siitä kuuluu isille!

Itselläni hermoja kiristi se, ettei mies jaksanut sotkua neidin kanssa yhtään, eikä juuri antanut tuon sormiruokailla tai tehnyt mitään sapuskaa. Söivät purkista päivästä toiseen. Lisäksi ulkona eivät käyneet. Ei jaksanut isi jatkuvaa roskien, käpyjen, ruohojen ja kaiken suuhun laittamista, joten ulkoilut jäivät hyvin pikaisiksi (lue: 5 minuutin keinuminen). Kuitenkin varmaan yösyöttöjen poisjäännin ansiosta ruoka on alkanut maistua paremmin ja ulkoilla varmasti elämänsä aika ehtii. Mun on vaan hyväksyttävä se tosiasia, ettei se koti-isyys ehkä kuitenkaan ole välttämättä se meidän isin juttu. Tärkeintä kuitenkin on, että isi-tytär-suhde on selkeästi vahvistunut! <3

Nyt sitten jännätään mun torstaista työhaastattelua! Mahdollinen vakkaripaikka olisi auki naapurikaupungissa ja se kyllä kiinnostaisi. Tietysti vähän ottaa päähän, että täytyy hankkia kakkosauto ja siitä tulevat kulut + päivähoitomaksut aiheuttavat sen, että tilanne on työttömänäoloon verrattuna melko sama rahallisesti ja ottaahan sellainen päähän. Vähän myös jo stressailen kuinka päivien pituudet meillä riittää, mutta parempi tämä työpaikka olisi kuin se, että työkkäri sitten pistää mut hakemaan töitä jostakin hurjan kaukaa!

Opi uutta minusta!

Osuipas kohdalle jälleen blogihaaste! Tämä on mielestäni kauhean hauskaa ja tykkään näistä. Tällä kertaa minut haastoi mukaan Vauvanukkeleikki-blogin Marjo. Kiitos hänelle tästä! :)

Haasteen säännöt ovat

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkkaa hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

1. Mikä on paras muistosi kesältä 2015?

- Tänä kesänä on ollut paljon hyviä muistoja, koska neidille kaikki on ollut uutta ja itsekin on saanut kokea paljon uusia juttuja likan kanssa. Ehkä hieman yllättävääkin, mutta paras hetki oli eräs kesäilta mökillä. Meidän pikkuneiti oli jo nukkumassa ja oli nukahtanut nopsasti ja kiltisti, toisin kuin mökillä yleensä. Istuimme grillituvassa mieheni, äitini, siskoni ja tämän lapsien kanssa ihan rauhassa grillaillen, jutustellen ja nauraen. En tarkkaan edes muista koska tämä tapahtui, mutta jo tilanteen ollessa siinä muistan ajatelleeni, kuinka hyvältä tuntui ja kuinka onnellinen olin. Lisäksi kesässä on ollut mielettömästi ihania tapahtumia esimerkiksi kun olimme Särkänniemessä koko perhe, neiti tutustui järveen ensimmäistä kertaa, paikalliset vestivaalit missä oltiin miehen kanssa kaksistaan ymsymsyms. Keleistä huolimatta oikein kelpo kesä! :)

2. Mikä on mielenkiintoisin paikka, jossa olet nukkunut?

- Hmmmm... Paha kysymys. Olen kuitenkin ehkä vähän tylsä, koska missään erikoisemmasa paikassa en taida olla nukkunut. Sänky, auto, teltta, lentokone, juna, bussi tulee yllättäen mieleen. Valitse noista nyt sitten mielenkiintoisin... Ehkä lentokone, vaikka nukkuminen siellä ihan normaalia onkin - etenkin 14h lennolla. ;)
3. Mitä puoluetta olet yleensä äänestänyt?

- Vasemmistoliittoa. Meidän suku ja me miehen kanssa olemme hyvin työläishenkisiä!
4. Missä sosiaalisen median sivustoilla sinulla on profiili?

- Facebook, Instagram, Twitter eli perussettiä!
5. Oletko koskaan tienannyt bloggaamisella?

- En ole, vaikka olishan se hienoa! Mulla ei kuitenkaan ehkä olisi aikaa pitää niin hienoa blogia, että sillä jotain tienaisikin. ;)
6. Milloin olit viimeeksi verikokeessa?

- Ööäääh... Se taisi olla keväällä, kun olin melkein kuukauden enemmän ja vähemmän kipeä, ennen kuin tauti hellitti. Silloin tuli ravattua terveyskeskuksessa kerta jos toinenkin.
7. Millainen olet, kun tapaat uusia ihmisiä?

- Riippuu vähän tilanteesta. Olen tosi puhelias ja sosiaalinen, mutta nyt vuosien varrella olen huomannut olevani enemmän ja enemmän varautunut alkuun. Tykkään hetken tutkailla millaisia ihmisiä ympärillä on. Sitten kuitenkin innostun ja papatan jo täyttä päätä. Jos tilanne vaatii (esim. työhaastattelu, uusi työpaikka tms.), niin skarppaan ja olen mahd. avoin jo ensi hetkestä lähtien. Kuitenkin oli tilanne mikä tahansa lämpenen aika nopeasti ja olen tilanteessa pian kuin kotonani.
8. Mitä täytteitä pizzassasi on?

- Vähän vaihtelee kausittain, mutta viime aikoina on tilattu jauheliha, tonnikala, katkarapu, oliivi, ananas. Meidän lempparipitseriassa on perusfantasiapizza viidellä täytteellä.

9. Millainen on ollut hämmentävin työnhakukokemuksesi?

- Ei mulla mitään erikoista ole oikeastaan ollut. Lukion jälkeen kesätöitä hakiessani vähän häkellyin kun haastattelun jälkeen (joka oli lähinnä rentoa jutustelua pomon kanssa ja hän kertoi paikan käytäntöjä) pyydettiin heti jäämään tekemään töitä. En ollut yhtään varautunut, eikä pomo maininnut mitään, kun pyysi minua paikalle juttelemaan. Onneks en korkkareissa lähtenyt, mutta ei mulla mukavimmat kengät ollut jalassa. Soperrellen sain sanottua, että voin mää pariksi tunniksi jäädä, mutta sitten minulla on jo muuta menoakin tiedossa. Piti oikeasti lähteä heti haastattelun jälkeen johonkin, mutta onneksi se oli sellainen meno, jota pystyi vähän siirtämään.
10. Mitä söisit, jos saisit syödä ihan mitä vaan?

- Kyllähän mää nytkin saan syödä mitä vaan, mutta mulla ei riitä joko a) raha ostaa sitä ravintolasta tai muuten valmiina tai b) kärsivällisyys tai osaaminen tehdä sitä. Tällä hetkellä himoitsen sushia!
11. Minkä vaatteen ostit viimeeksi?

- Neidille edellisessä postauksessa esitellyt talvihaalarin ja pikeemekon ja itselleni ihan perus ohkasen neuletakin.

Tämä haastaminen on vaikeinta, koska en ihan kamalasti seuraa blogeja, enkä oikein tiedä ketä haastaa. Ja mistä tiedän, että on alle 200 lukijaa? o.O Taitaa olla aukkoja mun bloggaamistietämyksessä. :D Lisäksi Marjo, joka haastoi minut, ehti jo haastamaan muutaman blogin, jota seurailen.

Tässä kuitenkin muutamalle haaste. Anteeksi, jos teillä on yli 200 lukijaa, en tiedä mistä sen näkee! :D

1. 10 plussan äiti -blogin Matu

2. Pieni tytön tylleröinen -blogin Tuija

3. Elämän pienet ihmeet -blogin S Koo

4. Expectation-blogin Em

Enempään en pysty, olen pahoillani. ;)

Ja kysymykset haastetuille:

1. Kuinka monta purnukkaa sinulla on kylppärissä/vessassa ja käytätkö oikeasti kaikkia?

2. Oletko kissa- vai koiraihminen? Perustele.

3. Millainen olet sisustajana?

4. Mistä haaveilet?

5. Missä olet 10 vuoden kuluttua ja millaisessa elämäntilanteessa?

6. Jos sinulle aamulla heti herätessäsi annettaisiin 1000 euroa ja sinun pitäisi käyttää rahat samana päivänä, mihin käyttäisit ne?

7. Mihin lähtisit mieluiten lomamatkalle juuri nyt?

8. Paras asia sinussa? Ulkoinen tai sisäinen ominaisuus, saat päättää itse.

9. Mikä sinua on jäänyt eniten harmittamaan menneisyydessäsi?

10. Mikä on paras vinkkisi/niksisi lastenkasvatuksessa?

11. Lempivaatteesi?

Ei sitten muuta kuin tuumasta toimeen! ;)

Rehellinen vaatepostaus!

Rehellisen tästä tekee se, ettei tässä puhuta muista kuin vaatteista (joten yritän ihan tosissani keskittyä :D) ja se, että tässä ei rehennellä millään tyylikkäillä ja sievillä asetteluilla tai huippulaadukkailla kuvilla. Kuvat on laadultaan mitä on, parhaani tein meidän hämärässä kämpässä! Sellasia rehellisen karuja ja realistisia otoksia siis. ;) Enkä halua kettuilla kenellekään, musta on upeeta, kun jotkut saa otettua niin hienoja kuvia! Mutta ainakin neidillä on vaatetta! Olen hamstrannut tässä jo pitkän aikaa erilaista vaatetta, lähinnä käytettynä. Kuvista uupuukin jotain, kun jotkut oli likaisena jo tai muuten vain unohtui kuvaussession ulkopuolelle.

Meidän talvihaalari. Tilasin sen H&M:ltä googleteltuani ensin kokemuksia kyseisen lafkan ulkovaatteista ja löysin oikeastaan vain positiivista juttua! Haalari on vielä toistaiseksi TOSI reilu (koko 86). Mitoitus ei ehkä paras meidän neidille, mutta tämä on kuitenkin uusi (eli ei ole pesu kuluttanut) ja erittäin halpa siihen nähden (29,90e). Luulen, että puntit alkaa ekana käymään sitten lyhyiksi, mutta katsotaan nyt miten tämä toimii. Mieleni teki tilata sellainen leopardikuvioinen tai pinkki. Ajattelin sitten kuitenkin, että tämä on nätti, mutta neutraali. Pipoilla ja tumpuilla saa sitten väriä!

 Kirpparilta löydetty takki. Tuntuu ainakin tosi lämpöiseltä. Huppu on tuollaista karvavuorta ja muuten on topattu. Päältä farkkukangasmaista ja koristeltu söpöillä pikku pöllökuvilla! Tämä varmaan lähinnä hoitaa sellaista kauppa/kyläilytakin virkaa! Vähän tuntui likalle vielä reilun kokoiselta, mutta eiköhän se siitä mallaannu. :) Ja hintaa tällä taisi olla muutama euro, tarkkaan en muista.

Tämä mekko ei todellakaan pääse oikeuksiinsa kuvissa. Tuossa lähikuvassa väri on liian hailu ja alemmassa kuvassa liian kirkas. :D Oikeasti väri on jotakin siitä väliltä, mutta tyyliltään kuitenkin tuollainen pikeemekko. Se on H&M:ltä alennuksesta, taisi maksaa 5 euroa ja nyt odotan kuumeisesti, että saan johonkin pukea likalle tuon päälle. Olen ihan rakastunut tähän.

Toinen rakkauden kohde. Kirpparilta (taisi maksaa 2 euroa) löydetty ylisöpö collegetunika. Edessä tuollainen pieni tasku, jossa lukee little angel ja takana siivet. Olen niin myyty! Pieni todella hailu läikkä oli tossa taskun vieressä, eikä se lähtenyt pesussa, mutta sitä ei onneksi huomaa, jos ei syynää.

Työkaverin tyttäreltä ostin vaatekassin, joka oli täynnä tosi hyväkuntoisia vaatteita. Maksoin siitä 12 euroa. Siihen satsiin kuului muun muassa tämä ohut tunika ja neljät sukkahousut. Sukkikset ei ole yhtään sellaiset nyppääntyneet, millaisiksi ne helposti menee. Muut ovat paksummat, mutta nuo punaiset tuollaiset hienostelusukkahousut. ;)

Tästä kuvasta Pikku Myy -body ja Minni-paita kuuluivat tuohon 12e kassiin. Born loud -paita on H&M:n alerekistä (3 euroa) ja vaaleanpunainen pitkahihainen facekirpparilta (alle 1 euron taisi maksaa). Tuo t-paidan teksti osui ja upposi niin hyvin, että se tarttui mukaan ihan vain sen takia. Se on poikien osastolta, mutta sillähän nyt ei merkitystä ole.

Näistä fleecetakki ja etummaisin collegepusero on siitä 12 euron kassista ja keskimmäinen facekirpparilta (jotakin 1 euron luokkaa). Tuo takki vielä tosi reilua kokoa, kun etummaisin taas on nyt justiinsa sopiva ja menee kohta jo pieneksi. Samalla tuo etummaisin on myös hyväkuntoisin. Siinä oli niin ihanan pehmeä sisäpuoli vielä, ettei sitä varmaan ole käytetty kertaakaan.

Farkut on 12 euron kassista ja Name it:n tähtihousut on äitini ostamat. Ne taisi olla aika kalliit, varmaan peräti 19.90 euroa. Ne ajaa sellaista vähän parempien housujen virkaa. Tai kuten meillä sanotaan paremmista housuista: mestahousut! :D

Päällimmäinen velourmekko on saatu enoni vaimolta ja sitä on serkkuni lapset pitäneet. Kunto on silti edelleen tosi hyvä. Born to dance -mekko on 12 euron kassista!

Minä en ole ollut mikään suuri Me & I -vaatteiden fani, mutta nyt tuli melkoinen löytö. Nämä ovat siis tuosta 12 euron kassista: pupubody, pupuvelourhousut ja kissacollegehousut. Ovat tosi hyväkuntoisia ja etenkin nuo kissahousut miellyttää omaa silmää todella paljon.

H&M:ltä ostettu "ota 3 maksa 2" -tarjouksesta. Ovat niitä organic cotton -bodeja ja mun mielestä tosi miellyttävän tuntuisia ja mukavan oloisia likan päällä. Eivät kinnaa ja tykkään erityisesti, että tuolla alaosassa on rypytykset, niin istuu vaipan kanssa paremmin. Nämä ovat sellaisia lemppariperusvaatteita!

Äitini teki löydön sukkamyymälästä, jossa myytiin myös Pikkuset-merkin vaatteita ja sattui olemaan vielä alennuksessa. Jos näyttää vähän nuhjaantuneelta, niin johtuu siitä, että ovat olleet käytössä ja menossa jo kohta pesuun. ;) Tuo karkkibody on aivan älyttömän söpö ja housut tulee olemaan pitkäikäiset. Nyt käytetään noilla käännetyillä punteilla, mutta pituutta saa vielä roimasti lisääkin tuosta resorista (kuten näkyy). On myös sen oloiset, ettei kinnaa mistään ja on varmasti miellyttävät päällä. Ja mikä parasta - kotimaisia! Hintaa taisi olla 5 euroa/kappale.

Tässä kuvassa likalla päällä nuo Pikkuset-housut ja joulupukilta (lue minulta) saatu huippusöpö Maxomorran pöllöbody. Ostin bodyn reilulla sovituksella ja tuo oli nyt ekaa kertaa eilen päällä. Sopii kuin nakutettu noiden housujen kanssa.

Voin kertoa, että likalla on nyt vaatevarastot suhteellisen hyvällä mallilla! Kenkää täytyy vähän ostaa vielä, mutta kaikki ajallaan. 12 euron kassissa oli myös Vikingin talvikengät, mutta ne olikin sitten liian pienet. Pohjallinen on täsmälleen saman kokoinen, kuin tänä kesänä käytössä olleissa kävelykengissä. Toivon, että nuo kengät menisi nyt vielä hetken aikaa ja sitten täytyy alkaa miettiin tosissaan kenkahommia. Varsinkin, jos päiväkotielämä alkaa ensi kuussa. Ainiin ja siinä tapauksessa tarvitaan myös kuravaatteet.

Tumput on ostettu, samoin parit rukkaset. Ihanan pipan löysin myös alennusmyynneistä ja aiemmin esitelty ruusukepipa on käytössä nyt. Ja koska en millään pysty olemaan pelkästään sovitussa aiheessa niin: Mulla on työhaastattelu ensi torstaina!!! :D