maanantai 15. kesäkuuta 2015

Äiti on nyt korviaan myöten täynnä...

Tunteet on olleet jo jonkin aikaa tosi ristiriitaiset ja nyt alkaa tuntuun, että oon niin korviani myöten täynnä äitinä olemista. Oon ihan rikkipuhki ja haluaisin saada edes sen yhden kokonaisen päivän ja yön olla ihan ilman vastuuta tuosta pienestä ihmisestä. Tuntuu, että kaikki pienetkin jutut jotenkin kasvaa suuremmiksi, kun koko mielentila on tosi alhaalla nyt. Stressaa mielettömästi tulevat mahdolliset työkuviot ja se, miten likan hoitoa voidaan järjestää (jään siis huomisesta työttömäksi). Miehen pitää ilmoittaa töihin 2kk aikaisemmin, jos jää pois ja kukaan nyt niin aikaisin tiedä tulevista mahdollisista töistä mitään. Mua ahdistaa ja masentaa...

Yöt on menny huonompaan suuntaan ja sen lisäksi neiti on löytänyt kummasti jostakin säkillisen omaa tahtoa. Kieltämisestä saadaan melkoset raivarit ja kaikkea pitäisi saada koskea ja kokeilla. Kun kielletään, on huutokin sen mukaista. Onneksi sentään leppyy suhteellisen helposti. Olen jaksanut sen avulla, että valtaosan päivästä likka on itse aurinkoisuus ja ihana naureskeleva, kikatteleva ja vekkuli itsensä. Nyt siihenkin on tullut muutosta ja jostain syystä meillä on ollaan tosi känkkäröiviä ja itkuisia. En tiedä mistä se johtuu, ehkä nuo kasvavat hampaat vaivaavat. Kuka näistä vauvojen sielun maailmoista tietää...


Meidän on tarkoitus lähteä parin viikon päästä miehen kanssa pikkuiselle päiväristeilylle ja äitini tulee katsomaan tuota likkaa tänne meille. Laiva lähtee joskus aamupäivällä ja taisi olla sitten alkuillasta puoli viiden aikaan takaisin satamassa. Vaikka tuo ei ole edes kokonainen päivä, niin odotan silti tuota jo nyt kuin kuuta nousevaa. Haluan niin unohtaa hetkeksi raastavat nukutukset ja yöherätykset ja muut kiukut. Likka syö vieläkin öisin tissiä, mutta ehkä tässä kohta tarttis vaan ronskisti lopettaa se kokonaan ja lykätä tuo yökylään, että saisi itsekin hengähtää.

Ja tää ristiriitaisuus tekee tästä vielä pahempaa. Neidin elämän ekat 4 kuukautta oli sitä, että mietin vaan, että pitäiskö tätä muka pystyä rakastaankin? Raastava huuto oli todellakin raastavaa, mutta jotenkin sen vaan kesti. Se oli jotenkin erilaista, koska mulla ei ainakaan ollut mitään suurta äidinrakkautta kohonnut vielä ensimmäisten kuukausien aikana. Nyt rakastan tota lasta niin, että sattuu ja sitten samalla välillä tuntuu, että oon tehnyt elämäni isoimman virheen. Tää repii sisältäpäin tosi pahasti ja tuntuu pahalta ajatella niin.

Mies ei oikein taida ymmärtää tätä tilannetta. Ei hän ole välinpitämätön tai ilkeä todellakaan, mutta ei vain taida ymmärtää. Vaikka hän olisi kotona, niin silti kaikki syöttäminen ja vaipan vaihto ja muu on mun vastuullani koko ajan. Joudun aina pyyteleen ja "aneleen", että "meniskös isi vaihtaan tän kakkavaipan" tai "menisitkös sää neiti isin kanssa iltapuurolle". Sitten mies puoliksi vastentahtoisesti tekee nää hommat. Olishan se kiva vaan istua sohvalla tai puuhata jotakin miettimättä lapsen tarpeita koko ajan. "Oho, kello on jo noin paljon, sulla on varmaan nälkä. Mennäänpäs syömään". Ei tällasia voi päästää lipsahtaan mielestä, mutta mies ei edes tyyliin tiedä mihin aikaan neidin pitäisi suunnilleen syödä ja mitä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta vaikka meitä on kaksi kotona, niin silti minä yksin olen kartalla asioista.

<3
Ja sitten päästään siihen seuraavaan eli syyllisyyteen. Mulla on yksi lapsi, joka on ollut suhteellisen helppo. Eikä tuo vieläkään mikään vaikeimmasta päästä ole. Tuntuu toisaalta myös pahalta valittaa. On yksinhuoltajia, vaikeassa parisuhteessa eläviä, useampi lapsisessa perheessä eläviä yms. ja minä tämän yhden lapsen kanssa käyn tunneskaalaa läpi päädystä toiseen ja olen aivan loppu. Mulla on niin paljon asioita elämässä hyvin, että pitäisi varmaan osata nauttia niistä enemmän. Just nyt vaan tuntuu siltä, että kaikki pienemmätkin vastoinkäymiset on vuorien kokosia.

Juhannus on joulun jälkeen mun lempi "juhla". Nyt odotan kauhulla mitä mökkiöistä ton naperon kanssa tulee. Oonko vielä enemmän hermoraunio sen jälkene. Vaikka paikalla onkin sukulaisia, niin se on se vastuu mikä on silti sataprosenttisesti aina mulla. Lisäksi tuli odottamaton 2000 euron "lasku", jota nyt ei onneksi tarvitse maksaa kuin vasta vuoden päästä. Kuitenkin näin työttömäksi jäävänä ja työkuvioista mitään tietämättömänä se tuntuu aika ahdistavalta... Ja vedänpä tähän vielä politiikankin ja nykyisen hallituksen leikkaukset suoraan sanottuna kuvottaa mua ja pelkään tän maan liukuvan pikkuhiljaa luokkayhteiskunnaksi, jossa rahalla saa ja muuten sitten köyhät on kyykyssä.

Johan nyt mentiin pikkasen sivupoluille... Tää nyt ehkä kuitenkin hyvin kuvastaa sitä, että tuntuu kuin koko maailman ongelmat olis mun hartioilla. Just tällä hetkellä en nauti äitiydestä ja odotan todella sitä päivää, kun niin taas on. Rakastan tuota likkaa aivan mielettömästi ja osaltaan se tuo helpostu ja toisaalta kaikki tuntuu entistä pahemmalta.

Yrittäkää tästä nyt sitten ottaa selvää. Huh, oikoluku ei nyt tällä hetkellä kuulu mun intresseihin ja kaikki tämä oli hyvin pitkälti tajunnan virtaa ja annoin vaan tulla tähän ajatuksia melkosella vimmalla. Toivottavasti en masenna kenenkään muun päiviä omalla alakuloisuudellani.

P.S. Ja missä helkkarissa se kesäkin viipyy? On helkkarin kylmä ja juhannus tulee!

6 kommenttia:

  1. Muistankohan nyt kirjoittaa kaiken, mitä tekstiä lukiessa mieleen tuli...

    Mä muistan hyvin itse sen ajan, kun Lotta alkoi näyttää omaa tahtoa. Samalla tehtiin hampaita ja päivät oli aamusta iltaan yhtä huutoa ja raivoamista. Mikään ei ollut hyvin eikä mikään kelvannut. Se oli todella raskasta. Onneksi nyt on ollut jo pidemmän aikaa helpompaa, toki oma tahto lisääntyy koko ajan ja taisteluita käydään, mutta pääasiassa meillä on nykyään hauskaa yhdessä. Toivottavasti teilläkin menisi tuo vaikea vaihe nopeasti ohi!

    Tosi hyvä juttu, että pääsette miehen kanssa viettämään aikaa kaksin. Vaikka se olisi vaik lyhyt aika ja lähellä kotia, mutta se tekee silti hyvää. Yritä nauttia siitä ajasta ja olla silloin ajattelematta kotijuttuja ja tyttöä.

    Ja mä niin tiedän ton, että hoitaa yksin kaiken vaikka mieskin pyörii nurkissa. Meillä ainakin se mies on ennemmin yksi lapsi lisää kuin aikuinen vastuunottaja. Paitsi nyt tän toisen lapsen syntymän myötä täytyy kyllä sanoa, että mies on ryhdistäytynyt ja siitä on jopa apua kotona, leikkii paljon Lotan kanssa ja onpa se tehnyt jopa ruokaa. Mutten tiedä kuinka kauan sitä kestää, aiemmin se olin nimittäin täysin minä, joka tätä huushollia pyöritti.

    Loppuun vielä hurjasti voimia ja tsemppiä! <3 Ja ihanaa, että uskallat "sanoa ääneen" eli kirjoittaa näistä ristiriitaisista tunteista, uskon että sekin osaltaan helpottaa, ettet vain patoa kaikkea sisälle ja kärsi hiljaa. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu! Ja jospa se kesäkin joskus tulisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Mää oon aina ollu sellanen, että johonkin ainakin yritän tuntojani purkaa ja joskus avasin koneelle vaan Wordin ja aloin suoltaa tekstiä, kun johonkin täyty purkaa.

      Meillä tuo mies kyllä puuhailee kaikenlaista ja tekee meille ruokaa ja kaikkia omakotitalon puuhia tosi kiitettävästi hoitelee. Ja toisaalta ymmärrän, että kun työpäivän päätteeksi on tehny pari tuntia puuhommia, niin haluaa vaan ollakin. Mut sitten lapsen kanssa kotona oleminen on niin erilailla rankkaa, henkisesti välillä mulla ainakin ottaa koville. Kaikesta huolimatta mielelläni kotona olen kuitenkin. Niitä hengähdystaukoja soisi vaan olevan enemmän...

      Poista
  2. Mä tunnistan monet noista tunteista. Mulla on myös monta kertaa ollut olo että vihaan äitiyttä. Ei ole enää omaa aikaa sekuntiakaan. Omat tarpeet jää nollaan ja sillä ei ole mitään väliä että sulla on vaikka pissahätä, et pääse vessaan ennenkuin muksun hoidolta ehtii. Mutta välillä saakin olla huonoja päiviä, välillä saa ärsyttää se että ikinä ei saa nukkua vaikka olisi kuinka väsynyt. Kyllä ne paremmat päivät sieltä taas tulee. Toivotaan että tytteli haluaisi taas olla iloisella tuulella. Mulla ainakin vaikuttaa niin paljon jaksamiseen se, ovatko lapset iloisia vai kauheita känkkäränkkiä.

    Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritä ottaa vähän omaakin aikaa. Juttele miehelle ja vaadi että hän ottaa osaa arkeen. Vaikka ihan vaipanvaihdon muodossa :) Kiva että pääsette viettämään laatuaikaa! Muakin välillä kauhistuttaa että jokin noin pieni muutaman tunnin juttu ilman lapsia on kuukauden kohokohta! :D mut sitä se on ;) Ihana miten rohkea kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että näitä huono-fiilis-päiviä väkisinkin välillä tulee. Mää ainakin huomaan sen ihan fyysisestikin aina, mun jalkoja alkaa särkeä, jos on muutenkin mieli maassa ja stressiä.

      Tohon Tuijallekin vastailin jo, että mies tosiaan kyllä tekee osuuttaan arjen pyörittämisestä eli kaikkia omakotitalon pyörittämisen kannalta tarpeellista ja tekee myös usein ruokaa. Mutta täytyy kyllä vähän jutella siitä, kuinka mua rasittaa se tunne, että lapsi on AINA sataprosenttisesti mun vastuulla vaikka molemmat oltais paikalla.

      Haha jep! Pari tuntia ilman vauvavastuuta ja sitä odotetaan kuin lottovoittoa. ;)

      Poista
  3. http://ihmejatavis.blogspot.fi/2015/05/rankka-vuosi-huolia-ja-murheita.html
    Tuolta voit lukea mun vaikeasta vauva vuodesta. Ei ollut helppoa eikä aina niin kivaa. Välillä oli ihan kamalaa. Nyt tyttö jo 1,5v ja oma olo jo parempi. Vaikka on nykyisinkin päiviä jolloin olen ihan poikki ja haluaisi edes hetken olla omissa oloissa. Ihanaa kun tyttö osaa nykyisin vaatia isin leikkeihin ym touhuun, niin en joka hetki ole kiinni tytössä.

    Tosi rohkea ja hieno tämä sinun kirjoitus. Tsemppiä kovasti! Kaikki on onneksi vaiheita, ja pian se pieni ei huoli enää äitiä leikkeihinsä tai muuhunkaan. Pienet hengähdys hetket piristää ja auttaa jaksamaan. Itse vähän päässyt minnekään, mutta jo puolen tunnin lenkki yksin antaa voimia.

    Ja älä kiirehdi imetyksen lopettamisen kanssa, jos vain jotenkin ja jaksat ja haluat jatkaa. Myöhemmin tulet kaipaamaan niitä hetkiä ja yöimetys on lapselle tärkeä ( ei ravinnon kannalta enää tuossa iässä) Vaikka neuvolassa tai muualla kehotettaisiin lopettamaan yöimetys, teen niin kuin on parhaaksi teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä käydä tutustumassa! Kyllähän sen tiedostaa, että vaiheita nää vaan on, mutta sillon kun siinä murheen aallossa on syvällä, niin ei sitä meinaa muistaa. Tai muistaa juu, mutta se ei juurikaan tuo helpotusta. Kiitos kuitenkin tsempeistä. Ehkä sitten, kun tarpeeksi moni näitä asioita mulle tankkaa päähän, niin alan ehkä uskoa itsekin. ;)

      Imetys on ollut mulle aina vähän sellainen välttämätön paha. En tiedä minkä verran olet mun blogia seurannut, mutta aiemmin olenkin kirjoittanut, kuinka imetys on ollut mulle aika raskasta. Tiedän, että saan olla onnellinen, että olen näinkin pitkään voinut imettää, mutta koko ajan tuntuu, että raskas taakka harteilla vaan kasvaa ja imettäminen tuntuu työläämmältä ja työläämmältä. Päivisin imetän enää kahdesti ja kerran neiti saa korviketta. Ei oikein päivällä viihdykään tissillä. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, niin odotan kyllä jo imetyksen loppumista. En nyt kuitenkaan mitenkään seinään sitä ole lopettamassa, mutta kyllä tässä pikku hiljaa kuitenkin...

      Poista