Vauvavuosi - Mitä se opetti? Millainen se oli? Miten se on meitä muuttanut?

Tässä on nyt jo hetki ehditty elämään taaperon kanssa. Suurin muutos on tapahtunut oman pään sisällä. Meidän likka meni nukkumaan päikkäreitä vauvana ja heräsi sieltä taaperona, sillä reilu vuosi sitten 18.9 klo 12.31 meidän maailma mullistoi aivan järisyttävällä tavalla. Lapsen syntymään ei voi valmistautua, mutta vauvan kanssa oppii elämään. ;)

Haluan kirjoittaa tämän, koska itse painin vauvavuoden aikana sellaisten tunteiden kanssa, joista ei juuri ääneen puhuta. Se oli pelottavaa, koska vauvaa ei voi palauttaa. Täytyy vain luottaa, että saa oman päänsä kasaan ja siihen, mitä äitini tykkää käyttää sanoa: "asioilla on tapana järjestyä". Asiat järjestyivät ja nyt meillä siirrytään taas uuteen vaiheeseen elämässä, kun me olemme molemmat miehen kanssa työelämässä ja likka päiväkodissa. Jälleen on aika sopeutua uuteen. Tämä postaus tulee olemaan varmasti oikeasti kilometrin mittainen, enkä ole ihan varma saanko siltikään siihen kaikkia niitä pääni sisällä myllääviä ajatuksia mahtumaan. Mutta hyppää mukaan omalla vastuulla. ;)

Kun neiti syntyi ensimmäiseksi muistan sekunnin kestäneen huolen: miksi se ei itke? Sitten tuli itku ja sen jälkeen mua alko naurattaan. Se oli naurua, jossa oli osa helpottuneisuutta, osa vaivautuneisuutta ja osa hämmennystä. En tosiaankaan tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Vauva hoidettiin ja minä keskityin itseeni. Jalat meinasi pettää suihkuun mennessä ja leipä maistui taivaalliselta. Potilashotellissa päivittelin usein, miksi vauva ei itke ja se vain nukkuu. Se oli söpö ja pikkuinen, mutta enemmän kiinnyin meidän kissanpentuihin ollessani lapsi.

Todellisuus iski tosissaan kotona, eikä edes ihan heti. Miten helkkarissa täällä toimitaan, kun kuvioissa on yksi ylimääräinen. Jälkeenpäin kun miettii, niin kaikki meni oikeastaan alkuun ihan sujuvastikin. Minä kyllä sujahdin äidin rooliin helposti ja osasin hoitaa vauvaa. Sitten kun tuli se loputon itku. Vauva itki ja itki, enkä pystynyt tekemään mitään. Mulla ei ollut ollenkaan sietokykyä sen itkun kanssa. Hermostuin. Sellanen tunne, kun joku pinta sisällä alkaa nousta ja se kohoaa muutamassa sekunnissa korviin asti ja sit jo kiehuu yli. Se tunne oli kamala ja vihasin itseäni, koska hermostuin niin helposti.

Välillä sitä oikeasti pelkäsi, tekeekö vauvalle jotain. Entäs, jos sen vain tiputtaa käsistään lattialle, niin hiljenisikö se. Sillä sekunnilla, kun se ajatus tuli mieleen, niin se tuntui vielä kauheammalta. Ja kauheinta siitä teki se, että jätin sen tekemättä vain sen takia, ettei niin voi tehdä. En kokenut mitään suurta yhteenkuulumisen tunnetta vauvan kanssa. Enkä varsinkaan mitään ylitse vuotavaa rakkautta. Se oli aika kamalaa. Minun kuului rakastaa sitä pientä olentoa, mutta tein asiat vain sen takia, että niin kuului tehdä. Kyllähän minä pussasin, halasin ja tunsin suurta mielihyvää, kun vauva nukkui kainalossani tai väläytteli hymyjä. Mutta ne oli nopeita ja ohimeneviä.

Ystäväni kysyi minulta olenko nyt kokenut sellaisen suuren rakkauden tunteen. En ollut ja se ahdisti ja tuntui pahalta vastata rehellisesti. Ei, en tuntenut suurta rakkautta. Ystäväni lohdutti toteamalla, että täytyyhän se olla normaaliakin. Sun elämään hyppää uusi ihminen, jota et tunne. Ei kukaan voi olettaa, että rakastat sitä samantien ehdoitta.

Kuitenkin sosiaalinen media (ja kaikki muukin media) ja yleinen käsitys on tietyn kaavan mukainen. Synnytät lapsen ja tunnet suurta rakkautta. Vauvan kanssa eläminen on rankoista puolistaan huolimatta rakkauden täyteistä ja jotakin sanoin kuvaamattoman ihanaa. Instagram, facebook ja muut vastaavat ovat pullollaan kuvia ja päivityksiä synnytyksen jälkeisistä hetkistä, joissa ylistetään uutta pientä ihmettä ja sitä rakkauden määrää. Edelleen ne saavat minut jotenkin takajaloilleen ja tuntuu, että olin itse huonompi.

Kaikesta huolimatta, rakkaus kasvoi. Se tuli nurkan takaa, kun sitä vähiten odotti. Ensin se kurkkas vähäsen, sit kurotti ja yhtäkkiä se oli siinä. Nyt vuoden ikäistä pientä ihmettä rakastaa niin, ettei järki enää pysty sitä selittämään. Samainen ystäväni kysyi minulta hetki sitten onko se erilaista miten rakastaa miestään ja lastaan. Se on erilaista. Lastaan rakastaa niin, että siihen tunteeseen meinaa välillä pakahtua. Tuntuu, ettei se kaikki rakkaus mahdu olemaan minussa. Rakastaa niin, että meinaa välillä oikein sattua. Miestään rakastaa toisella tavalla. Se on intohimoisempaa, romanttisempaa ja... erilaista. Näitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että en selviäisi elämästäni ilman näitä kahta ihmistä.

Mihin siis ollaan tultu? Tällä hetkellä koen, että olemme vahva perhe. Keskellä koliikkimaista ensimmäisten kuukausien itkua, koimme epätoivoa yhdessä. Silloin tuli välillä tiuskittua ja tuhahdeltua tai sanottua jotakin tyhmää. Minua kiristi, kun mies ei kertonut miltä hänestä tuntui. No, olen tässä melkein 11 vuoden aikana kuitenkin oppinut, ettei hän joitakin harvinaisia tilanteita lukuunottamatta, juuri tuntemuksistaan avaudu. Minun on luettava rivien välistä.

Jälkikäteen voi kuitenkin sanoa, että emme olisi olleet valmiita vauvan tuloon yhtään aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana varsinkin mies oli huolissaan meidän väleistä. Miten vauva niitä muuttaa ja mitä meistä tulee vauvan myötä. Minun mielestä meidän perhe on vahvistunut. Meidän neiti tuntuu tällä hetkellä liimalta, joka on paikannut ne mahdolliset aiemmat pienet reiät. Ei meillä huonosti ole mennyt missään vaiheessa, mutta vauva ei todellakaan ole vienyt mitään huonompaankaan suuntaan.

Haaveilenko aikaan ennen neitiä? En oikeastaan. Tottakai elämä oli silloin huolettomampaa ja sponttaanimpaa. Sitä ei vain jotensakaan osaa enää kaivata. Tämä on nyt meidän elämää. Olemme saaneet kuitenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, joten en koe vauva-arjen uuvuttaneen meitä. En oikeastaan ole edes ajatellut sitä. Kyllähän sitä toisinaan miettii, että olisi löhösunnuntait hitusen helpompia, jos oikeasti voisi löhötä. ;) Mutta elämä on nyt tällaista, eikä minua kaduta.

Tämän kilometripostauksen tarkoitus on luoda uskoa, tuoda helpotusta ja antaa mahdollisuus. Mahdollisuus sille, ettei kukaan tuomitse itseään huonoksi tai vääränlaiseksi, jos omassa päässä pyörii ajatuksia, joista usein vaietaan. En olisi itse halunnut raskausaikana kuulla yhtään enempää valistusta, valmistautumispuheita tai hyvin se menee -kannustuksia. Halusin luottaa siihen, että homma toimii omalla painollaan. Ja se toimi. Mutta tie tähän pisteeseen ei aina ole ollut niin ruusuinen kuin olisi voinut kuvitella.

Puhuminen auttaa, vertaistuki helpottaa ja tukiverkostot pelastaa! Nyt voin todeta olevani jollakin tapaa vahvempi, vaikka alituinen huoli ja epävarmuus ovat varmasti koko loppuikäni takaraivossa. Rakkaus on muuttanut muotoaan, mutta vain parempaan suuntaan niin lapseni kuin miehenikin kohdalla. Nyt on hyvä olla!

<3

Ahistaa!

Mää olin suunnitellut kivaa postausta meidän viikonlopusta. Oltiin mummulla ja vaarilla neidin ja koiran kanssa, kun isi oli Savon mualla mökkeilemässä isänsä ja veljensä kanssa. Oli tosi kiva viikonloppu meinaan.

Mut nyt ahistaa!

Käytiin tänään ekaa kertaa tutustumassa neidin tulevaan päiväkotiin ja muhun iski taas ahdistus! Voi kamala miten hirveää siellä päiväkodin seinien sisäpuolella on olla äitinä. Miehelläkin tuntuu ottavan koville, hän ei vaan puhu siitä. Huomaan sen rivien välistä hänen jutuistaan. Minä taas en uskalla kauheasti miehelle avautua, ettei tämä ahdistuisi lisää. Oravanpyörässä ollaan! ;) No, minä yritän olla miehen tuki tässä, niin teidän lukijoiden täytyy sit olla mun!

Sinne mun täytyy likka sit jättää! Kyllä se pärjää aivan varmasti, kun alkujärkytyksestä selviää. Mut onhan se hurjaa! Ryhmässä on tällä hetkellä vain 2-3-vuotiaita poikia ja meidän neidin lisäksi ryhmässä aloittaa torstaina myös meidän likkaa 10 päivää vanhempi toinen tyttö. Kyllä siinä on työntekijöiden kädet täynnä töitä. Likka jäi noin minuutiksi niin, ettei nähnyt meitä, kun työntekijä näytti meille vesileikkihuoneen. Ja itku oli jo silmässä likassa.

Vaistoaako se piru vie, ettei äiti ja isikään oo nyt ihan varma tästä jutusta? Meidän neiti kun ei vierasta ja ottaa yleensä kaikki melko avosylin vastaan. Minä tietty pidän urheaa ulkokuorta yllä, jotta neiti ei mitään epäilisi. Mutta on ne lapset vaan fiksuja! Ja vaikka olen samassa kaupungissa ollut itse päiväkodissa töissä, niin silti on jotain erilaisia tapoja ja systeemejä tietysti ja tuntuu jotenkin tosi vaikealta sujahtaa siihen vanhemman rooliin.

Huomenna ja keskiviikkona on vielä tutustumista tiedossa ja torstaina on sitten jo tosi kyseessä!

Ahistaa!

Voiko tän homman vielä perua?

Tää on ehkä tuttua sellaisille, joiden lapsi on aloittanut päiväkodissa. Mun tunteet ja fiilikset heittelee ihan laidasta laitaan jatkuvasti ja vähän väliä olisin jo ihan valmis perumaan koko roskan! Enhän mää nyt näin pientä lasta voi viedä päiväkotiin. Kuka siellä sitä ehtii halimaan, pussaamaan ja hassuttelemaan? Päiväkodissa on yli 100 lasta, johan se nyt hukkuu sinne muiden sekään pieni ihminen. Joku sitä siellä nurkan takana kuitenkin tökkii ja kiusaa.

Nojoo, vakavasti! Toisinaan olen innoissani. Puhkun intoa päästä töihin ja koen, että neiti selviää tosi hyvin päiväkodissa. Hänessä on kuitenkin sellaista Justiina-luonnetta, että osaa pitää puolensa. Sitten toisinaan mua pelottaa, huolettaa ja ahdistaa. Pärjäänkö mää nyt siellä uudessa työpaikassa? Siellä on tietty ihan erilaiset käytännöt kuin vanhassa paikassa. Mitäs jos oonkin ihan tumpelo ja nolaan itteni heti ekana päivänä tyhmillä kysymyksillä?

Aaah, ei tää nyt ole kovin jäsenneltyä tää mun tekstini... Olin tänään päiväkodin vanhempainillassa. Aluejohtaja paasasi ensin 45 minuuttia kaupungin säästöistä, kaikista säännöistä, tulevista (yleensä huonoista) uudistuksista ja muutoksista. Mua alkoi ahdistaa. En halua viedä lastani päiväkotiin, varsinkin jos esimies on jo tällaisella perusnegatiivisella jalalla liikkeellä. Mua alkoi ahdistaa tää taloustilanne ja kaikki leikkausket, supistukset ja säästöt, jotka koskettavat MINUN lastani. Yhtäkkiä mua ei enää huolettanut oman työn kannalta, vaan aloin nähdä punaista, että viattomilta lapsilta riistetään lapsuus. Olenhan mää ennenkin ajatellut asioita näin, mutta nyt ollessani päiväkodin seinien sisällä ensimmäistä kertaa vanhempana, iski totuus kasvoille ja pahasti.

Sitten siirryimme omiin ryhmiin ja mua alkoi helpottaa. Aikuiset vaikuttivat ammattitaitoisilta, osaavilta ja siltä, että he tosissaan kuuntelevat lasta. Minua työntekijänäkin ärsyttää liian ohjelmaorientoituneet työtoverit ja huokaisin helpotuksesta, kun mulle selvisi, että ryhmässä tosissaan mennään erittäin paljon lasten ehdoilla ja lasta kuunnellen.

Päästiinpä myös me aikuiset askartelemaan. :D Koska ryhmässä on KAIKKI lapset tällä hetkellä poikia, oli teemana ajoneuvot. Meidän neiti ja yksi ensi viikolla myös aloittava toinen lapsi ovat sitten ryhmän ekat tytöt. Minä taiteilin meidän likan lokeron merkiksi tyylikkään hippikuplan. Olen aika ylpeä aikaansaannoksestani. ;)

Tuossa keskellä siis on meidän likan nimi, sensuroin sen vain piiloon! :)

Huomenna ryhmän lto tulee käymään täällä meillä. Kyseessä on reilu vuosi sitten startattu uusi systeemi, jossa työntekijä tulee tutustumaan lapseen hänen omassa ympäristössään. Ihan kivakin minun mielestäni näin pienen kanssa. Ensi viikolla sitten (ellei jo perjantainakin) menemme sitten käymään tuolla päiväkodissa likan kanssa. Toivoisin, että kun neiti torstaina aloittaa, niin keskiviikkona voisi jo olla lyhyen päivän, jottei heti lähde sitten isolla rykäyksellä.

Summa summarum! Hirvittää, jännittää, kauhistuttaa, kutkuttaa, odotuttaa, pelottaa. Kaikkea tuota ja vielä miljoona muuta ajatusta lisäksi. TIEDÄN meidän likan pärjäävän, mutta kai sitä äiti on aina vähän sydän syrjällään... Oli lapsen ikä mikä tahansa!

Synttärijuhlat yli odotusten!

Eilen perjantaina oli suuri päivä: meidän neiti täytti 1 vuoden! Tuntuu tosi hurjalta, näin se aika vaan on hujahtanut ja vauvasta tuli taapero. Tänään lauantaina juhlittiin ja tupa oli täynnä sukulaisia, kummeja ja muutamia ystäviä.

 Mulle jäi päivästä ihan huippuhyvä fiilis! Oon ihan puhki, mutta todella onnellinen! Tein niin oikean päätöksen, kun kutsuin vain tärkeimmät. Mahduttiin paremmin, porrastus toimi hienosti ja neitikin oli itse aurinko koko päivän. Olin ihan yllättynyt, kun lahjat kiinnosti niinkin paljon, eikä jumituttu naruihin ja papereihin. ;) Ehdin itsekin välillä istahtaan, jutteleen muiden kanssa, leikkimään likan kanssa ja oon vaan just nyt todella onnellinen.

Lahjoja tuli tosi paljon, vaikka olinkin toivonut oikeastaan vain rahaa uutta turvaistuinta varten. Tiesin, että ainakin mummut haluaa tuoda myös paketit! Me itse ostettiin Ikeasta se sellainen puupalikkatorni, joka tietty annettiin jo eilen, kun oli oikea päivä. Sitten likka sai ekan duplopaketin, nuken (jota vähän toivoinkin), muutaman pikkuauton (samoiten vähän toivoin), pari nuppipalapeliä (myös vähän salaisella toivomuslistalla), kaksi kirjaa ja sukkahousut! Rahaa tuli sen verran, että saadaan uusi istuin. Alkaa tuo kaukalo olla jo välikausivaatteissakin vähän nafti, joten talvivarustuksessa on turha haaveilla siihen laittamista.

Taitaa tuo likkakin käydä vähän ylikierroksilla, kun välillä huoneesta kuuluu sellanen uninen älähdys. Kai tuo vieläkin juhlii synttäreitään, kun taisi olla aika hauskaa! Kakuksi olin tehnyt Kinuskikissan sivujen ohjeella smoothie-kakun! Siitä likka sai ensimmäisen varsinaisen herkkunsa, kun sai syödä pienen palan. Kakussa oli mansikkaa, mustikkaa, banaania, kookoskermaa, kardemummaa ja vähän makeutusjauhetta. Tietty kun oli juhlat ja eka vuosi täynnä, niin sai maistaa pari pikku palaa myös nakkia ja serkkupojilta tippui innostuksissaan välillä keksejä lattialle. Sieltä neiti sitten napsi ne parempiin suihin. :D Ja annoinpa pikkumaistiaisen myös suklaakakusta, olin aika hövelillä tuulella! ;)

En voi nyt vaan käsittää tätä hyvää fiilistä! Väsynyt, mutta onnellinen pienen taaperon äiti! <3

Päiväkotiura alkaa!

Minulle tuli hyviä uutisia tiistaina iltasella, kun tuleva pomoni soitti minulle ja tarjosi töitä ja  sijaisuutta, joka kestää lokakuusta toukokuuhun. Hän on nyt lomalla, mutta ensi viikolla soittelen hänelle ja sovitaan koska menen käymään ja tutustumaan vähän paikkoihin ja kurkkaamaan uutta ryhmääni. Edelleen olen pienten ryhmässä ja tykkään siitä kyllä tosi paljon!

Tämähän sitten tarkoittaa sitä, että meidän neidillä alkaa päiväkotiura vain muutama viikko 1-vuotissynttäreiden jälkeen. Juttelin jo päivähoidon johtajan kanssa (jonka tunnen myös työni puolesta) ja selvisipä siinä keskustelussa myös tuo minun päätäni vaivannut päiväkodin "valinta". Päättää ei tietysti saa, mutta tosi kauan mietin ja pohdin lähipäiväkotien välillä, että mihin likkaa toivoisin ensisijaisesti. Tämä ratkesi sitten sillä, että tilaa ei oikeastaan ole muualla kuin yhdessä näistä päiväkodeista. Kyseessä päikky, joka on kauimpana meistä, mutta muuten tykkään tosi paljon. On iso, mutta U-kirjaimen muotoinen rakennus takaa jokaiselle ryhmälle oman rauhan. Lisäksi rakennus on uusi, joten homettakaan ei pitäisi olla.

Nyt sitten alkaa ne voivottelut ja mitä jos -tyyppiset ajatuksenjuoksut. Tiedän tuon neidin pärjäävän päiväkodissa, mutta kyllähän noin pienen päiväkotiin meneminen herättää ajatuksia ja huoliakin. Listasin näitä myös jo Puutalobaby-blogin kommenttikentässä, kun sielläkin päiväkotiura on juuri startannut. Mitä jos kukaan ei ehdi lohduttaa minun lastani? Mitä jos kukaan ei ehdi pitkän päiväkotipäivän aikana yhtään hassutella ja nauraa minun lapseni kanssa? Mitä jos minun lapseni tarpeita ei ymmärretäkään? Mitä jos minun lastani ei ehditäkään pitää sylissä? Mitä jos *laita tähän mikä tahansa pienen lapsen turvaan, hoitoon ja hellittelyyn liittyvä lause*?

Minä tietysti itse päiväkodin tätinä tiedän paljon asioita päiväkotien arjesta, kiireestä ja rutiineista. Se ei silti helpota, ehkä hirvittää vielä enemmän. Ehkäpä juuri minun lapseni ryhmässä onkin joku rutinoitunut työntekijä tai sellainen ihminen, jonka kanssa oman lapsen (tai minun) kemiat ei yhtään kohtaa. Toisaalta tämä on myös syy, miksi vien lapseni mieluummin päiväkotiin kuin perhepäivähoitajalle: päiväkodissa aikuisia on useampia, kun pph olisi vain yksi ihminen.

Nyt sitten olisi vielä muutama hankinta, jotta päiväkotiura pääsee kunnolla käyntiin. Täytyisi hankkia kuravaatteet, saappaat ja reppu. Facebookin kirppareilta olen yrittänyt sadevarusteita löytää, mutta vielä ei ole onnistanut. Eikä reppuakaan pakko tietty ole olla, kunhan nyt joku kassi. Mutta kyllähän se olisi silti (näin äidin mielestä) kiva, jos olisi tarhareppu! ;)

Ja hei... Huomenna neitillä on synttärit!!! Lauantaina juhlitaan ja viimeistään ensi viikolla sitten postausta näistä asioista. Huomenna moni lakkoilee tai osoittaa mieltään (ja vaikka ei tähän blogiin kuulukaan, niin pidän näitä asioita hyvänä asiana!) ja monen viikonloppukin saattaa alkaa jo tänään (kuten mieheni). Toivottelen siis kaikille oikein ihanaa viikonloppua! <3

Ensiaskeleet!

Yksi superylpeä äiti täällä hei! Miten sitä voikaan olla näin innoissaan uusista taidoista, varsinkin kun ne eivät ole edes omia? :D On tämä äitiys ihmeellinen juttu.

Suu tiukasti viivana, kädet sivuilla tasapainona ja siitä se askel on lähdössä!

Eilen, lauantaina, meidän neiti otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea! Taisi olla keskiviikko tai torstai, kun näin likan nousevan ekaa kertaa seisoon ilman tukea. Sen yhden kerran sinä päivänä, seuraavana päivänä jo muutaman kerran. Sitten lauantaina, kun haimme likkaa mummulta ja vaarilta hoidosta, niin nousi siinä jo monta kertaa ilman tukea pystyyn. Menimme sitten vielä käymään toisellakin mummulla ja siellä nousi seisomaan melko lähellä mummua ja puoliksi yritti lähteä mummua kohti ja puoliksi taisi vähän horjahtaa innostuksissaan ja otti sellaisen korjausliikkeen, joka oli vähän niin kuin puolikas askel.

Minä tietysti olin jo tästäkin hillittömän ylpeä! Sitten kuitenkin hetken päästä neiti nousi melko lähellä sohvapöytää jälleen seisomaan. Laitoin puhelimeni houkutteeksi pöydälle, jotta neiti lähtisi kohti. Tuo meni jo kykkyyn ja selvästi mietti konttaamista. Sitten varmaan punnitsi asiaa uudestaan, että " toi puhelin on kuitenkin tuossa pöydän päällä ja mun tarttee kuitenkin sit nousta taas." Niinpä likka ponnisti takaisin pystyyn ja otti nyt ihan selvän askeleen kohti sohvapöytää ja puhelinta, ennen kuin oli tarpeeksi lähellä ottaakseen tukea.

Tänään askelreenit ovat jatkuneet ja päivällä tuli jo kaksikin askelta putkeen. Sitten ihan rauhassa katseltiin miehen kanssa telkkaria. Mies sohvalla, minä fatboylla, kun likka nousi seisomaan melkein keskellä olkkarin lattiaa lelu kädessään. Ja tosta noin vaan lähti kohti tv-tasoa. VIISI varovaista askelta tarvitsi ottaa, että pääsi ottamaan tasosta tukea. Selvästi tuo "puita pitkin" kävely on aikalailla selkärangassa, sillä tuossakin häki vähän sellaista kylki edellä menoa. :D

Parempi kuitenkin pääsääntöisesti vielä pitää jostakin kiinni! ;)

Mutta huikeeta! Oon niin ylpee äiti. Tulihan ne ekat askeleen ennen 1-vuotispäivää. Eihän sillä tosiaan mitään väliä ole, mutta olen jotenkin jo tosi innokkaana odottanut kävelemistä. Lisäksi anoppi on kysellyt siitä asti kun neiti on ollut 9kk, että "joko se kävelee?" Ja siis joka kerta, kun on puhunut miehen kanssa puhelimessa tai ollaan nähty... Miehen puolella on siis opittu tosiaan aika aikaisin käveleen. ;) Minä itse olen ollut 1v ja 1kk, kun olen alkanut kävellä.

Mutta voi miten ihanaa tämä nyt on. Enkestäenkestäenkestä! Näin Puutalobaby-blogin Kristaa lainatakseni. ;)

Voittajafiilis!

Varoitus: Tämä postaus on tyyliä minäminäminä! ;)

Tänään olin aamulla klo 8 työhaastattelussa. Edellisen illan etsin tutkintotodistustani paniikissa, enkä löytänyt. Haastattelukutsussa pyydettiin ottamaan mukaan. Voi vehnä! Arvaatte varmaan, ettei uni tullut todellakaan ja stressasin asiaa. Käänsin alkuyöstä koko kämpän ylösalasin, mutta en löytänyt. En käsitä mihin on kadonnut.

Noh, aamulla sitten reippaana haastatteluun. Kyseessä oli ryhmähaastattelu ja mua ei oikeastaan edes kauheesti jännittänyt. Jos tuota todistusasiaa ei lasketa, niin olin valmistautunut ja vähän miettinyt mitä saatetaan kysyä ja mitä vastaan. Olin tutustunut työnantajan arvoihin ja pystyin liittämään vastaukseni niihin.

Nyt tulee kuitenkin se MUTTA! Meitä hakijoita oli vain me neljä ryhmähaastattelussa ollutta, mutta haastattelija tunsi ne kaikki kolme muuta, jotka jo olivat työnantajalla erilaisissa sijaisuuksissa. Vaikka hyvin pärjäsinkin ja annoin mielestäni itsestäni asiantuntevan, mutta reippaan rempseän kuvan, niin aika fakiiri saa olla, jos tällaisessa tilanteessa taistelee itsensä läpi. Haastattelija sanoi tekevänsä päätöksen vielä saman päivän aikana, koska jää lomalle.

Soitto tulikin aika pian ja uutinen oli kuten arvelinkin. Eräs toinen oli valittu tähän vakkarihommaan, kyseinen työntekijä tekee tällä hetkellä kyseisen toimen sijaisuutta, joten ihan odotettu valinta. Nyt tulee sitten kuitenkin se toinen MUTTA! Haastattelijalta satelikin minulle kehuja. Olin kuulemma tehnyt vaikutuksen ja tämä hommaan valittukin oli epäillyt, että minut ehkä valitaan, koska minulla oli niin hyviä näkemyksiä. Vau! Selvisi myös, että samaan yksikköön voisi mahdollisesti tulla avoimeksi loka-toukokuun kestävä sijaisuus ja kysyi olenko kiinnostunut. Tottakai olen!

Ensi viikolla selviää sitten alkaako minulla työt ensi kuussa! Tuollainen pitkä sijaisuuskin olisi oikein tervetullut. En tiedä onko sijaisuuden saaminen nyt kiinni siitä tuleeko sille ollenkaan tarvetta vai antaako kaupunki ottaa siihen sijaista. Tämä haastattelija lupasi kuitenkin ottaa lomallensa paperit mukaan ja ilmoittaa minulle joka tapauksessa ensi viikolla mikä on tilanne.

Täytyy sanoa, että jäi tosi hyvä fiilis ja sellainen "nyt ylitin itseni" -tunne. Kyllähän sitä vähän märehti jälkikäteen, että jotakin olisi voinut sanoa eri tavalla tai jotain jättää sanomatta, mutta päällimmäisenä oli huippuhyvä olo. Yllätyin ehkä itsekin, että osasin niin hienosti pukea ajatuksia sanoiksi ja löysin punaisen langan juttuihini.

Tämä oli myös syy, miksi tänään syötiin kebabbia! ;)

Ja huomenna alkaa jääkiekko, kun liiga starttaa! Neiti menee mummulle ja vaarille yökylään ja me mennään pitkästä aikaa katsomaan kiakkoa ilman tuota tenavaa. Tosin tää mun tautini näyttää taas kiristävän otettaan ja tukkoisuus pahenee ja olo huononee! Nyt kaikki peukut pystyyn, että huomenna en ole puolikuollut. *tähän sellanen irvistävä hymiö* ;)

Työpätkä ohi - miten meni 4 viikkoa?

Neljän viikon työrupeamani hujahti ohitse pirun vikkelään. Vaikka työni onkin päiväkodissa, niin täytyy myöntää, että teki hyvää päästää kotoa vähän pois. Illalla jaksoi olla likan kanssa ihan eri energialla, kun oli "joutunut" muiden lapsia kaitsemaan koko päivän. Tällä tarkoitan sitä, että tuntui mielettömän hyvältä päästä halimaan, hassuttelemaan ja nauramaan sen oman ihanan lapsensa kanssa. Toki tätä teki töissäkin lasten kanssa, mutta oman lapsen kanssa tunne on ihan eri tavalla mukana ja siihen rakkauteen meinaa välillä ihan pakahtua. <3

No menipäs kliseiseksi. ;) Minua kuitenkin ekojen työpäivien jälkeen hirvitti mitä isän ja tyttären kotona olosta oikein tulee. Mies sanoi heti ekana päivänä dramaattisesti: "kai tätä nyt sitten neljä viikkoo on pakko kestää". Hänen fiilikset eivät siis kovin taivaissa olleet. Tietysti ymmärsinkin sen, että rutiineja ei ollut löytynyt ja likka testasi kaikilla mahdollisilla tavoilla isiä. Mies tiuski ja oli aika niukkasanainen ja mun työkaverit kyselivät miten isi kotona pärjää. Olin jotenkin nolonakin, kun mua harmitti, että mies otti asian niin raskaasti.

Toivoin kuitenkin, että tämä neljä viikkoa toisi isiä ja tytärtä lähemmäs toisiaan ja niin siinä taisi kuitenkin käydä. Miehellä ei ole juuri tapana tuntemuksistaan avautua, joten tarkkaan en tiedä. Tänään kuitenkin seurasin noiden kahden hassuttelua ja mielestäni heidän suhteensa on päässyt ihan uudelle tasolle. Mieskin sanoi, että töihin oli kiva mennä, mutta samalla sanoi neljän viikon hujahtaneen nopeasti. Luulen, että miehellä oli sama fiilis kuin mulla ja jaksoi tänään töiden jälkeen olla likan kanssa paljon paremmalla energialla.

Samalla on tapahtunut muitakin tosi positiivisia juttuja: Miestä ei tarvitse patistaa joka asiaan. Miestä ei tarvitse opastaa joka asiassa, kun hän on löytänyt omat tapansa hoitaa neitiä. Ja parhaana asiana hän hassuttelee ja ihan vain on likan kanssa enemmän. Mies myös vierotti likan yösyötöistä ja nykyään neiti nukkuu yönsä putkeen. Toisinaan jopa aamuyhdeksään asti. Tietysti nyt kun tästä asiasta iloitsen, niin jatkossa ollaan hereillä kukonlaulun aikaan ja heräilee useampaan kertaan. Tietysti hampaat ja muut huolet yöunia tulee varmasti jatkossa häiritsemään, mutta tällä hetkellä meidän perheessä kaikki nukkuu todella hyvin. Kiitos siitä kuuluu isille!

Itselläni hermoja kiristi se, ettei mies jaksanut sotkua neidin kanssa yhtään, eikä juuri antanut tuon sormiruokailla tai tehnyt mitään sapuskaa. Söivät purkista päivästä toiseen. Lisäksi ulkona eivät käyneet. Ei jaksanut isi jatkuvaa roskien, käpyjen, ruohojen ja kaiken suuhun laittamista, joten ulkoilut jäivät hyvin pikaisiksi (lue: 5 minuutin keinuminen). Kuitenkin varmaan yösyöttöjen poisjäännin ansiosta ruoka on alkanut maistua paremmin ja ulkoilla varmasti elämänsä aika ehtii. Mun on vaan hyväksyttävä se tosiasia, ettei se koti-isyys ehkä kuitenkaan ole välttämättä se meidän isin juttu. Tärkeintä kuitenkin on, että isi-tytär-suhde on selkeästi vahvistunut! <3

Nyt sitten jännätään mun torstaista työhaastattelua! Mahdollinen vakkaripaikka olisi auki naapurikaupungissa ja se kyllä kiinnostaisi. Tietysti vähän ottaa päähän, että täytyy hankkia kakkosauto ja siitä tulevat kulut + päivähoitomaksut aiheuttavat sen, että tilanne on työttömänäoloon verrattuna melko sama rahallisesti ja ottaahan sellainen päähän. Vähän myös jo stressailen kuinka päivien pituudet meillä riittää, mutta parempi tämä työpaikka olisi kuin se, että työkkäri sitten pistää mut hakemaan töitä jostakin hurjan kaukaa!

Opi uutta minusta!

Osuipas kohdalle jälleen blogihaaste! Tämä on mielestäni kauhean hauskaa ja tykkään näistä. Tällä kertaa minut haastoi mukaan Vauvanukkeleikki-blogin Marjo. Kiitos hänelle tästä! :)

Haasteen säännöt ovat

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkkaa hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

1. Mikä on paras muistosi kesältä 2015?

- Tänä kesänä on ollut paljon hyviä muistoja, koska neidille kaikki on ollut uutta ja itsekin on saanut kokea paljon uusia juttuja likan kanssa. Ehkä hieman yllättävääkin, mutta paras hetki oli eräs kesäilta mökillä. Meidän pikkuneiti oli jo nukkumassa ja oli nukahtanut nopsasti ja kiltisti, toisin kuin mökillä yleensä. Istuimme grillituvassa mieheni, äitini, siskoni ja tämän lapsien kanssa ihan rauhassa grillaillen, jutustellen ja nauraen. En tarkkaan edes muista koska tämä tapahtui, mutta jo tilanteen ollessa siinä muistan ajatelleeni, kuinka hyvältä tuntui ja kuinka onnellinen olin. Lisäksi kesässä on ollut mielettömästi ihania tapahtumia esimerkiksi kun olimme Särkänniemessä koko perhe, neiti tutustui järveen ensimmäistä kertaa, paikalliset vestivaalit missä oltiin miehen kanssa kaksistaan ymsymsyms. Keleistä huolimatta oikein kelpo kesä! :)

2. Mikä on mielenkiintoisin paikka, jossa olet nukkunut?

- Hmmmm... Paha kysymys. Olen kuitenkin ehkä vähän tylsä, koska missään erikoisemmasa paikassa en taida olla nukkunut. Sänky, auto, teltta, lentokone, juna, bussi tulee yllättäen mieleen. Valitse noista nyt sitten mielenkiintoisin... Ehkä lentokone, vaikka nukkuminen siellä ihan normaalia onkin - etenkin 14h lennolla. ;)
3. Mitä puoluetta olet yleensä äänestänyt?

- Vasemmistoliittoa. Meidän suku ja me miehen kanssa olemme hyvin työläishenkisiä!
4. Missä sosiaalisen median sivustoilla sinulla on profiili?

- Facebook, Instagram, Twitter eli perussettiä!
5. Oletko koskaan tienannyt bloggaamisella?

- En ole, vaikka olishan se hienoa! Mulla ei kuitenkaan ehkä olisi aikaa pitää niin hienoa blogia, että sillä jotain tienaisikin. ;)
6. Milloin olit viimeeksi verikokeessa?

- Ööäääh... Se taisi olla keväällä, kun olin melkein kuukauden enemmän ja vähemmän kipeä, ennen kuin tauti hellitti. Silloin tuli ravattua terveyskeskuksessa kerta jos toinenkin.
7. Millainen olet, kun tapaat uusia ihmisiä?

- Riippuu vähän tilanteesta. Olen tosi puhelias ja sosiaalinen, mutta nyt vuosien varrella olen huomannut olevani enemmän ja enemmän varautunut alkuun. Tykkään hetken tutkailla millaisia ihmisiä ympärillä on. Sitten kuitenkin innostun ja papatan jo täyttä päätä. Jos tilanne vaatii (esim. työhaastattelu, uusi työpaikka tms.), niin skarppaan ja olen mahd. avoin jo ensi hetkestä lähtien. Kuitenkin oli tilanne mikä tahansa lämpenen aika nopeasti ja olen tilanteessa pian kuin kotonani.
8. Mitä täytteitä pizzassasi on?

- Vähän vaihtelee kausittain, mutta viime aikoina on tilattu jauheliha, tonnikala, katkarapu, oliivi, ananas. Meidän lempparipitseriassa on perusfantasiapizza viidellä täytteellä.

9. Millainen on ollut hämmentävin työnhakukokemuksesi?

- Ei mulla mitään erikoista ole oikeastaan ollut. Lukion jälkeen kesätöitä hakiessani vähän häkellyin kun haastattelun jälkeen (joka oli lähinnä rentoa jutustelua pomon kanssa ja hän kertoi paikan käytäntöjä) pyydettiin heti jäämään tekemään töitä. En ollut yhtään varautunut, eikä pomo maininnut mitään, kun pyysi minua paikalle juttelemaan. Onneks en korkkareissa lähtenyt, mutta ei mulla mukavimmat kengät ollut jalassa. Soperrellen sain sanottua, että voin mää pariksi tunniksi jäädä, mutta sitten minulla on jo muuta menoakin tiedossa. Piti oikeasti lähteä heti haastattelun jälkeen johonkin, mutta onneksi se oli sellainen meno, jota pystyi vähän siirtämään.
10. Mitä söisit, jos saisit syödä ihan mitä vaan?

- Kyllähän mää nytkin saan syödä mitä vaan, mutta mulla ei riitä joko a) raha ostaa sitä ravintolasta tai muuten valmiina tai b) kärsivällisyys tai osaaminen tehdä sitä. Tällä hetkellä himoitsen sushia!
11. Minkä vaatteen ostit viimeeksi?

- Neidille edellisessä postauksessa esitellyt talvihaalarin ja pikeemekon ja itselleni ihan perus ohkasen neuletakin.

Tämä haastaminen on vaikeinta, koska en ihan kamalasti seuraa blogeja, enkä oikein tiedä ketä haastaa. Ja mistä tiedän, että on alle 200 lukijaa? o.O Taitaa olla aukkoja mun bloggaamistietämyksessä. :D Lisäksi Marjo, joka haastoi minut, ehti jo haastamaan muutaman blogin, jota seurailen.

Tässä kuitenkin muutamalle haaste. Anteeksi, jos teillä on yli 200 lukijaa, en tiedä mistä sen näkee! :D

1. 10 plussan äiti -blogin Matu

2. Pieni tytön tylleröinen -blogin Tuija

3. Elämän pienet ihmeet -blogin S Koo

4. Expectation-blogin Em

Enempään en pysty, olen pahoillani. ;)

Ja kysymykset haastetuille:

1. Kuinka monta purnukkaa sinulla on kylppärissä/vessassa ja käytätkö oikeasti kaikkia?

2. Oletko kissa- vai koiraihminen? Perustele.

3. Millainen olet sisustajana?

4. Mistä haaveilet?

5. Missä olet 10 vuoden kuluttua ja millaisessa elämäntilanteessa?

6. Jos sinulle aamulla heti herätessäsi annettaisiin 1000 euroa ja sinun pitäisi käyttää rahat samana päivänä, mihin käyttäisit ne?

7. Mihin lähtisit mieluiten lomamatkalle juuri nyt?

8. Paras asia sinussa? Ulkoinen tai sisäinen ominaisuus, saat päättää itse.

9. Mikä sinua on jäänyt eniten harmittamaan menneisyydessäsi?

10. Mikä on paras vinkkisi/niksisi lastenkasvatuksessa?

11. Lempivaatteesi?

Ei sitten muuta kuin tuumasta toimeen! ;)

Rehellinen vaatepostaus!

Rehellisen tästä tekee se, ettei tässä puhuta muista kuin vaatteista (joten yritän ihan tosissani keskittyä :D) ja se, että tässä ei rehennellä millään tyylikkäillä ja sievillä asetteluilla tai huippulaadukkailla kuvilla. Kuvat on laadultaan mitä on, parhaani tein meidän hämärässä kämpässä! Sellasia rehellisen karuja ja realistisia otoksia siis. ;) Enkä halua kettuilla kenellekään, musta on upeeta, kun jotkut saa otettua niin hienoja kuvia! Mutta ainakin neidillä on vaatetta! Olen hamstrannut tässä jo pitkän aikaa erilaista vaatetta, lähinnä käytettynä. Kuvista uupuukin jotain, kun jotkut oli likaisena jo tai muuten vain unohtui kuvaussession ulkopuolelle.

Meidän talvihaalari. Tilasin sen H&M:ltä googleteltuani ensin kokemuksia kyseisen lafkan ulkovaatteista ja löysin oikeastaan vain positiivista juttua! Haalari on vielä toistaiseksi TOSI reilu (koko 86). Mitoitus ei ehkä paras meidän neidille, mutta tämä on kuitenkin uusi (eli ei ole pesu kuluttanut) ja erittäin halpa siihen nähden (29,90e). Luulen, että puntit alkaa ekana käymään sitten lyhyiksi, mutta katsotaan nyt miten tämä toimii. Mieleni teki tilata sellainen leopardikuvioinen tai pinkki. Ajattelin sitten kuitenkin, että tämä on nätti, mutta neutraali. Pipoilla ja tumpuilla saa sitten väriä!

 Kirpparilta löydetty takki. Tuntuu ainakin tosi lämpöiseltä. Huppu on tuollaista karvavuorta ja muuten on topattu. Päältä farkkukangasmaista ja koristeltu söpöillä pikku pöllökuvilla! Tämä varmaan lähinnä hoitaa sellaista kauppa/kyläilytakin virkaa! Vähän tuntui likalle vielä reilun kokoiselta, mutta eiköhän se siitä mallaannu. :) Ja hintaa tällä taisi olla muutama euro, tarkkaan en muista.

Tämä mekko ei todellakaan pääse oikeuksiinsa kuvissa. Tuossa lähikuvassa väri on liian hailu ja alemmassa kuvassa liian kirkas. :D Oikeasti väri on jotakin siitä väliltä, mutta tyyliltään kuitenkin tuollainen pikeemekko. Se on H&M:ltä alennuksesta, taisi maksaa 5 euroa ja nyt odotan kuumeisesti, että saan johonkin pukea likalle tuon päälle. Olen ihan rakastunut tähän.

Toinen rakkauden kohde. Kirpparilta (taisi maksaa 2 euroa) löydetty ylisöpö collegetunika. Edessä tuollainen pieni tasku, jossa lukee little angel ja takana siivet. Olen niin myyty! Pieni todella hailu läikkä oli tossa taskun vieressä, eikä se lähtenyt pesussa, mutta sitä ei onneksi huomaa, jos ei syynää.

Työkaverin tyttäreltä ostin vaatekassin, joka oli täynnä tosi hyväkuntoisia vaatteita. Maksoin siitä 12 euroa. Siihen satsiin kuului muun muassa tämä ohut tunika ja neljät sukkahousut. Sukkikset ei ole yhtään sellaiset nyppääntyneet, millaisiksi ne helposti menee. Muut ovat paksummat, mutta nuo punaiset tuollaiset hienostelusukkahousut. ;)

Tästä kuvasta Pikku Myy -body ja Minni-paita kuuluivat tuohon 12e kassiin. Born loud -paita on H&M:n alerekistä (3 euroa) ja vaaleanpunainen pitkahihainen facekirpparilta (alle 1 euron taisi maksaa). Tuo t-paidan teksti osui ja upposi niin hyvin, että se tarttui mukaan ihan vain sen takia. Se on poikien osastolta, mutta sillähän nyt ei merkitystä ole.

Näistä fleecetakki ja etummaisin collegepusero on siitä 12 euron kassista ja keskimmäinen facekirpparilta (jotakin 1 euron luokkaa). Tuo takki vielä tosi reilua kokoa, kun etummaisin taas on nyt justiinsa sopiva ja menee kohta jo pieneksi. Samalla tuo etummaisin on myös hyväkuntoisin. Siinä oli niin ihanan pehmeä sisäpuoli vielä, ettei sitä varmaan ole käytetty kertaakaan.

Farkut on 12 euron kassista ja Name it:n tähtihousut on äitini ostamat. Ne taisi olla aika kalliit, varmaan peräti 19.90 euroa. Ne ajaa sellaista vähän parempien housujen virkaa. Tai kuten meillä sanotaan paremmista housuista: mestahousut! :D

Päällimmäinen velourmekko on saatu enoni vaimolta ja sitä on serkkuni lapset pitäneet. Kunto on silti edelleen tosi hyvä. Born to dance -mekko on 12 euron kassista!

Minä en ole ollut mikään suuri Me & I -vaatteiden fani, mutta nyt tuli melkoinen löytö. Nämä ovat siis tuosta 12 euron kassista: pupubody, pupuvelourhousut ja kissacollegehousut. Ovat tosi hyväkuntoisia ja etenkin nuo kissahousut miellyttää omaa silmää todella paljon.

H&M:ltä ostettu "ota 3 maksa 2" -tarjouksesta. Ovat niitä organic cotton -bodeja ja mun mielestä tosi miellyttävän tuntuisia ja mukavan oloisia likan päällä. Eivät kinnaa ja tykkään erityisesti, että tuolla alaosassa on rypytykset, niin istuu vaipan kanssa paremmin. Nämä ovat sellaisia lemppariperusvaatteita!

Äitini teki löydön sukkamyymälästä, jossa myytiin myös Pikkuset-merkin vaatteita ja sattui olemaan vielä alennuksessa. Jos näyttää vähän nuhjaantuneelta, niin johtuu siitä, että ovat olleet käytössä ja menossa jo kohta pesuun. ;) Tuo karkkibody on aivan älyttömän söpö ja housut tulee olemaan pitkäikäiset. Nyt käytetään noilla käännetyillä punteilla, mutta pituutta saa vielä roimasti lisääkin tuosta resorista (kuten näkyy). On myös sen oloiset, ettei kinnaa mistään ja on varmasti miellyttävät päällä. Ja mikä parasta - kotimaisia! Hintaa taisi olla 5 euroa/kappale.

Tässä kuvassa likalla päällä nuo Pikkuset-housut ja joulupukilta (lue minulta) saatu huippusöpö Maxomorran pöllöbody. Ostin bodyn reilulla sovituksella ja tuo oli nyt ekaa kertaa eilen päällä. Sopii kuin nakutettu noiden housujen kanssa.

Voin kertoa, että likalla on nyt vaatevarastot suhteellisen hyvällä mallilla! Kenkää täytyy vähän ostaa vielä, mutta kaikki ajallaan. 12 euron kassissa oli myös Vikingin talvikengät, mutta ne olikin sitten liian pienet. Pohjallinen on täsmälleen saman kokoinen, kuin tänä kesänä käytössä olleissa kävelykengissä. Toivon, että nuo kengät menisi nyt vielä hetken aikaa ja sitten täytyy alkaa miettiin tosissaan kenkahommia. Varsinkin, jos päiväkotielämä alkaa ensi kuussa. Ainiin ja siinä tapauksessa tarvitaan myös kuravaatteet.

Tumput on ostettu, samoin parit rukkaset. Ihanan pipan löysin myös alennusmyynneistä ja aiemmin esitelty ruusukepipa on käytössä nyt. Ja koska en millään pysty olemaan pelkästään sovitussa aiheessa niin: Mulla on työhaastattelu ensi torstaina!!! :D

Syysflunssa - toivottavasti eka ja vika!

Kolme viikkoa kestin päiväkotielämää, kunnes tauti iski. Luulin jo, että olisin selvinnyt, mutta taisin nuolaista liian aikaisin. Torstai-iltana alkoi, ihan naps vaan, kurkkukipu. Perjantaina aamulla se oli jo melkoinen, lisäksi päätä särki ja oli muutenkin vähän heikko olo. Ei kuitenkaan kuumeinen, joten suunnistin töihin. Päivä meni ihan mukavasti ja illalla äitini tuli hakemaan minut ja likan mökille viikonlopun venetsialaisia varten. Mies tuli perässä lauantaina!

Olo kuitenkin huononi ja lähdimme miehen kanssa sitten lauantaina kotiin. Vähän oli lämpöäkin... Neiti jäi mummun ja vaarin toiveesta mökille ja pääsin paranteleen rauhassa. Likka vielä tuotiin meille sunnuntaina iltapäivällä, joten sain ottaa rennosti hyvän aikaa. Eilen en mennyt töihin, mutta tänään tiistaina olin jo jälleen töissä. On vähän kipeä olo, mutta ei kuumetta ja toisaalta "en tarpeeksi kipeä" kotona olemiseen.

Ärsyttävintä on kuitenkin, että tämänkin taudin tartutin likkaan! Sunnuntai-iltana mittasin neidille kuumetta ja nokka hänellä vuotaa. Onneksi tosin vuotaa, eikä pakkaannu mihinkään. Ja mitenkään itkuinen ei neiti ole ollut, vähän rauhallisemmin pötkötellyt vieressä säkkituolilla. Räkää vaan menee joka paikkaan, kun nenä taitaa kutista (mulla ainakin kutisee) ja hieroo sitä kädellään. Tänään tosin likka on jo tuntunut vähän virkeämmältä kuin su- ja ma-iltoina. Toivon todella, että parempaan suuntaan ollaan siis menossa!

Mulla töissä jäljellä enää 3 päivää ja sitten ainakin loput syyskuusta olen neidin kanssa kotona. Työkuvioista riippuu miten jatko sitten menee. Kun olisi vakkaripaikka tiedossa suhteellisen lähellä, niin mielelläni kyllä menisin töihin. Ja nyt oli tämä sijaisuus tässä ensin eräänlaisena "harjoittelujaksona". :D Osasin vielä olla päikyntäti! ;)

P.S. Oon tehnyt ihania vaatehankintoja viime aikoina! Oikeita löytöjä, lähinnä käytettynä/kirpparilta, mutta jotain uuttakin. Kiinnostaako teitä lastenvaatepostaukset? Mietin otanko vaatteista vähän kuvia ja tekisin niille ihan oman juttunsa?