Koska tämä nykyinen blogi alkoi tuntua jo vähän sillisalaatilta omaan makuun, olen tässä muutaman päivän puuhastellut uutta blogia. Vähän niin kuin uusi startti ja uusi into bloggaamiselle. Tämä blogi on ollut mulle ihan mieletön henkireikä ja olen tutustunut aivan mielettömän mahtaviin ihmisiin.
Jatketaan menoa uudessa blogissa. Tervetuloa sinne kaikki uudet ja vanhat! <3
Tästä kurkkimaan uutta blogia: Unelmista perheeksi
Terkuin
Nellis
tiistai 19. tammikuuta 2016
maanantai 4. tammikuuta 2016
Kun oma lapsi oppii uutta...
On ihmeellistä, kuten olen aiemmin sanonutkin, kuinka sitä äitinä meinaa pakahtua ylpeydestä, kun lapsi oppii uusia asioita. Pitkäänhän tuo on jo kiipeillyt ja kävellyt, nyt vain vauhti kasvaa ja varmuus lisääntyy. Ei tuo kuitenkaan mikään päätä pahkaa -tyyppi ole. Osaa aika varovasti laskeutua ja jos ei pääse, niin alkaa pitämään mekkalaa, että joku tulee "pelastamaan". :D Meillä on esimerkiksi keittiön tuolit käännettynä, ettei likka kiipeä pöydälle heti kun silmä välttää. Muutaman kerran neiti on päättänyt lähteä kiipeämään kumotun tuolin päälle, mutta ei ole kuitenkaan päässyt kovin pitkälle. Sitten alko keittiöstä huuto kuulua, kun likka ei tiennyt, että miten pääsisi pois.
Sanoja on alkanut tipahdella. Kaikkea toistetaan perässä! Enitenhilpeyttä kauhistusta on aiheuttanut sana kaljaa! Että onkin neiti sitten tarkkakorvainen ja jos joku mainitsee kämpässä esim. "täytyy muistaa ostaa kaupasta vähän kaljaa", niin likka kyllä nappaa sen heti ja toistelee sanaa hetken. :D Toisaalta myös muita sanoja toistellaan ja huomio on helppo kääntää johonkin muuhun. ;) Kovin paljon en ole huomannut vielä hetki sitten sellaista tarkoituksenmukaista sanojen käyttöä. Nyt kuitenkin viime päivinä/viikkoina se on lisääntynyt. Lauantaina suklaakonvehdit loppuivat rasiasta, johon neiti ihan oma-aloitteisesti totesi: "poppu" eli loppu. :)
Nykyään tuo pikkuihminen myös ymmärtää hämmentävän paljon. Me käymme jo toisinaan potalla ja kakan tultua vaippaan joskus myös ilmoitetaan: "kakka". Neiti myös kulkee itse paikasta toiseen, kun pyytää: "mennäänkö potalle", "käydään vaihtamassa vaippa", "mennäänpä syömään" yms. Ja tapahtuipa oikein äidin ylpeäksi tekevä ensimmäinen pottakakkakin viime perjantaina. ;) Tulin itse vessasta, kun neiti ilmoitti: "kakka". Eipä ollut kuitenkaan vaipassa, joten ajattelin, että mennään nyt sitten potalle. Pikkupisu tuli heti ja yleensä tuo likka ei jaksa kauaa istua potalla. Nyt kuitenkana ei halunnut nousta ja välillä oikein näki, että pinnisti naama vakavana. Ja sitten tupsahti kakka pottaan. Ah, on nämä äitien ylpeyksien aiheet melkoisia. :D
Päiväkotiura likalla menee hienosti ja jää jo mielellään hoitoon. Aiemmin "huijasin" neitiä viemällä hänet lelujen luo ja jätin sinne hetken päästä leikkimään. Nyt reipas tyttö jo menee iloisena hoitajien syliin. Aamuisin neiti nykyään tykkäisi vielä pötkötellä, kun lähtee herättelemään, mutta kun kysyy: "lähdetäänkö päiväkotiin", niin jo alkaa pään nyökyttely ja pystyyn noustaan hetkessä. ;) Hauskaa on myös se, että nyt jo vähän pitemmänkin aikaa pään pudistamisen rinnalle on tullut nyökyttely. Lisäksi esimerkiksi syliin halutessaan, jos likalta kysyy: "tuutko syliin?", sitä saa yleensä napakan "jop" vastauksen. :)
Hämmentävää on tämä kasvu kaikenkaikkiaan! Jos tänne nyt lukijoita vielä eksyy, niin onko teillä toiveita mitä haluaisitte lukea? Minä täällä ainakin tämän ja huomisen pidän vielä sairastupaa ja keskiviikkonahan on loppiainen. Torstaina jos pääsisi töihin ja perjantaina mulla onkin vapaa päivä. Toivottavasti kukaan muu meistä ei tule sairaaksi, sillä ollaan koko perhe lähdössä mökkeilemään miehen sukulaisten kanssa.
Sanoja on alkanut tipahdella. Kaikkea toistetaan perässä! Eniten
 |
| Testattiin tietty heti joulun jälkeen pukin tuomat legot. Niitä säilytetään tuossa taustalla näkyvässä lootassa. Neidin lempilpuuhaa onkin vain legojen kaataminen lattialle ja laatikon kääntäminen ympäri ja sen käyttäminen penkkinä. :D |
Nykyään tuo pikkuihminen myös ymmärtää hämmentävän paljon. Me käymme jo toisinaan potalla ja kakan tultua vaippaan joskus myös ilmoitetaan: "kakka". Neiti myös kulkee itse paikasta toiseen, kun pyytää: "mennäänkö potalle", "käydään vaihtamassa vaippa", "mennäänpä syömään" yms. Ja tapahtuipa oikein äidin ylpeäksi tekevä ensimmäinen pottakakkakin viime perjantaina. ;) Tulin itse vessasta, kun neiti ilmoitti: "kakka". Eipä ollut kuitenkaan vaipassa, joten ajattelin, että mennään nyt sitten potalle. Pikkupisu tuli heti ja yleensä tuo likka ei jaksa kauaa istua potalla. Nyt kuitenkana ei halunnut nousta ja välillä oikein näki, että pinnisti naama vakavana. Ja sitten tupsahti kakka pottaan. Ah, on nämä äitien ylpeyksien aiheet melkoisia. :D
Päiväkotiura likalla menee hienosti ja jää jo mielellään hoitoon. Aiemmin "huijasin" neitiä viemällä hänet lelujen luo ja jätin sinne hetken päästä leikkimään. Nyt reipas tyttö jo menee iloisena hoitajien syliin. Aamuisin neiti nykyään tykkäisi vielä pötkötellä, kun lähtee herättelemään, mutta kun kysyy: "lähdetäänkö päiväkotiin", niin jo alkaa pään nyökyttely ja pystyyn noustaan hetkessä. ;) Hauskaa on myös se, että nyt jo vähän pitemmänkin aikaa pään pudistamisen rinnalle on tullut nyökyttely. Lisäksi esimerkiksi syliin halutessaan, jos likalta kysyy: "tuutko syliin?", sitä saa yleensä napakan "jop" vastauksen. :)
Hämmentävää on tämä kasvu kaikenkaikkiaan! Jos tänne nyt lukijoita vielä eksyy, niin onko teillä toiveita mitä haluaisitte lukea? Minä täällä ainakin tämän ja huomisen pidän vielä sairastupaa ja keskiviikkonahan on loppiainen. Torstaina jos pääsisi töihin ja perjantaina mulla onkin vapaa päivä. Toivottavasti kukaan muu meistä ei tule sairaaksi, sillä ollaan koko perhe lähdössä mökkeilemään miehen sukulaisten kanssa.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Kuulumisia!
Pitkä aika on taas vierähtänyt. Työt ja kotiarki kyllä vie kaikki mehut, eikä bloggaamiseen ole löytynyt energiaa. Olen miettinyt pitäisikö ihan virallisestikin päättää tämä blogi, mutta mietitään nyt vielä. ;)
Meidän joulu sujui oikein mukaviss merkeissä. Olimme 3 yötä mun vanhempien luona ja kävimme sitten joulupäivän viettämässä miehen äidin luona. Minä rentouduin ja päätin olla ottamatta stressiä ja onnistuin siinä ihan hyvin. Tietty välillä meinaa hermoja kiristää, kun suht pienessä kämpässä on 3 lasta (1-, 6-, ja 8-vuotiaat) ja 6 aikuista. Aattona tuli vielä vieraitakin poikkeamaan. Mutta olen vaan niin jouluihminen, että heitin stressit narikkaan.
Neiti alkaa jo vähän hiffaamaan tätä lahjajuttua ja taas tuli monta monituista pakettia! Suosikeiksi on muodostunut Plaston mopo, Fisher Pricen "kännykkä" ja Muisk, äänekkääät tunteet -kirja. Tuota kirjaa varsinkin luetaan oikein antaumuksella ja kuunnellaan naurua, itkua ja muita ääniä. Mopolla ajellaan ahkerasti ja tuosta lasten kännykästä kuuluu kivoja säveliä, joiden tahtiin likka alkaa heti jammailla.
Uusi vuosi vietettiin täällä kotona, siskoni perhe tuli meille! Ammuttiin raketteja lasten kanssa ja sitten aikuisten kesken puolilta öin ja pelailtiin lautapelejä ja tietty katottiin Suomen peliä. Sellanen ihan rauhallisen mukava vuoden vaihtuminen. Likka tykkäs ihan älyttömästi raketeista! Kuulosuojaimet oli päässä ja suojalasin silmillä ja aina kun tuli raketteja, niin neiti nauraa räkätti oikein sydämen kyllyydestä. Nythän neiti haluaa koko ajan, että kuulosuojaimia laitetaan päähän ja heti uudenvuodenpäivänä tuli laittaan mulle suojalaseja, kun pötkötin sohvalla. :D
Nyt sitten mulle iski tauti! :( Meidän piti mennä perinteisille joulun jälkeisille susheille ravintolaan miehen sisarten kanssa, mutta mies lähti nyt sit ilman mua. Ja mun superihanat vanhemmat ajo tänne ja haki likan hoitoon. Kuume on huidellut mulla melkein 39 asteessa pahimillaan, joten en todellakaan jaksais paimentaa todella innokasta, uteliasta ja liikkuvaista lasta. Ikävä tyttöä on kyllä jo nyt, mutta soittelin videopuhelua mummulaan, niin pääsin vähän likkaa moikkaamaan. <3
Tarkoitus olisi hiukan tehdä postausta myös käsittämätöntä vauhtia tapahtuvasta kehityksestä. Sanoja tulee, ymmärrys kasvaa ja taidot kehittyy!
Ihanaa tätä vuotta kaikille! Parempia tuulia jokaiselle! <3
Meidän joulu sujui oikein mukaviss merkeissä. Olimme 3 yötä mun vanhempien luona ja kävimme sitten joulupäivän viettämässä miehen äidin luona. Minä rentouduin ja päätin olla ottamatta stressiä ja onnistuin siinä ihan hyvin. Tietty välillä meinaa hermoja kiristää, kun suht pienessä kämpässä on 3 lasta (1-, 6-, ja 8-vuotiaat) ja 6 aikuista. Aattona tuli vielä vieraitakin poikkeamaan. Mutta olen vaan niin jouluihminen, että heitin stressit narikkaan.
 |
| Uuden "kännykän" testailua! :) |
 |
| Mopotyttö |
Nyt sitten mulle iski tauti! :( Meidän piti mennä perinteisille joulun jälkeisille susheille ravintolaan miehen sisarten kanssa, mutta mies lähti nyt sit ilman mua. Ja mun superihanat vanhemmat ajo tänne ja haki likan hoitoon. Kuume on huidellut mulla melkein 39 asteessa pahimillaan, joten en todellakaan jaksais paimentaa todella innokasta, uteliasta ja liikkuvaista lasta. Ikävä tyttöä on kyllä jo nyt, mutta soittelin videopuhelua mummulaan, niin pääsin vähän likkaa moikkaamaan. <3
Tarkoitus olisi hiukan tehdä postausta myös käsittämätöntä vauhtia tapahtuvasta kehityksestä. Sanoja tulee, ymmärrys kasvaa ja taidot kehittyy!
Ihanaa tätä vuotta kaikille! Parempia tuulia jokaiselle! <3
tiistai 17. marraskuuta 2015
Ihanan lauantain jälkeen jälleen sairastupa!
Olet itse sairaana, vietkö lapsen päiväkotiin?
Tämä on ajatus, joka on mietityttänyt alkuviikosta. Itse olen sairaana ja tällä hetkellä siis sairauslomalla. Vienkö kuitenkin lapseni hoitoon vaikka olenkin itse kotona? Minä olen nyt vienyt... Lähinnä mietin sitä siltä kantilta, että tartuttaako lapseni muita vaikka onkin itse ainakin tällä hetkellä terve. Itselläni ei varsinkaan eilen ollut kunto sellainen, että olisin pystynyt likkaa hoitamaan. Vein neidin aamupalalle päikkyyn ja isi haki töistä tullessaan jo heti välipalan jälkeen. Tänään sama homma.
Nyt kuitenkin alkaa tuntua jo paremmalta ja mietin miten on huomisen laita... Sanoin kyllä tänä aamuna jo päiväkotiin, että mikäli minulle ei tänään enää nouse kuumetta, niin neiti voisi olla huomisen kotona, kun minulla on kuitenkin vielä sairauslomapäivä. Ajattelen kuitenkin niin, että jos juoksen tuon likan perässä täällä, niin se ei omaa tervehtymistä ja töihin pääsyä kyllä edistä. Tuo on meinaan sellainen tapaus, että harvemmin enää takamus pysyy aloillaan. Välillä kyllä innostuu leikkimään legoilla tms. pitemmäksikin aikaa, mutta pääsääntöisesti tekee pahojaan keittiön kaapeilla tai löytää ihan varmasti jotakin kiellettyä jostain. :D
Toistaiseksi siis likka ollut terve ja toivottavasti ei tätä tautia saakaan, eikä tietty mieskään. Likalla on päiväkotikuvaus perjantaina, joten haluaisin ehdottomasti, että silloin ei mikään tauti iske päälle. Olen ehkä vähän turhamainenkin, mutta onhan se hauska saada neidistä jo nyt päikkykuva ja sitten on hauska niitä vertailla myöhemmin, että näin sinä olet kasvanut. Vaikka onhan meillä kuvia joka paikka tietty pullollaan, mutta ehkäpä joku ymmärsi pointin. ;)
Ja hei... Meillä oli tosi ihana lauantai. Ei ollut kummempia suunnitelmia, oltiin kotosalla ja minä poikkesin Ideaparkissa. Illalla mentiin koko perhe saunaan. Likka on kyllä mökillä ollut pariin otteeseen saunassa, mutta kotona ei vielä kertaakaan. Ollaan miehen kanssa saunottu aina likan nukkumaan menon jälkeen kaksistaan. Nyt on alkanut harmittaa, että lauantai-iltana menee kaikki aika siihen saunomiseen. Päätettiin siis mennä koko perhe ja likka nautti kyllä täysin rinnoin vannassa istumisesta saunan lauteella. Vesi roiskusi ja nauru raikasi. Nokkamukissa oli vähän laimeaa mehua mukana ja muumimukiin otettiin naksuja naposteltavaksi pukuhuoneeseen. Ostinpas Ideaparkin reissulta myös superihanan kylpytakin. Harmi vain, että tauti alkoi mulla sitten myöhään lauantaina jo kolkutella ovia ja kurkku alkoi kipeytyyn ja olin kylmissäni.
Tämä on ajatus, joka on mietityttänyt alkuviikosta. Itse olen sairaana ja tällä hetkellä siis sairauslomalla. Vienkö kuitenkin lapseni hoitoon vaikka olenkin itse kotona? Minä olen nyt vienyt... Lähinnä mietin sitä siltä kantilta, että tartuttaako lapseni muita vaikka onkin itse ainakin tällä hetkellä terve. Itselläni ei varsinkaan eilen ollut kunto sellainen, että olisin pystynyt likkaa hoitamaan. Vein neidin aamupalalle päikkyyn ja isi haki töistä tullessaan jo heti välipalan jälkeen. Tänään sama homma.
Nyt kuitenkin alkaa tuntua jo paremmalta ja mietin miten on huomisen laita... Sanoin kyllä tänä aamuna jo päiväkotiin, että mikäli minulle ei tänään enää nouse kuumetta, niin neiti voisi olla huomisen kotona, kun minulla on kuitenkin vielä sairauslomapäivä. Ajattelen kuitenkin niin, että jos juoksen tuon likan perässä täällä, niin se ei omaa tervehtymistä ja töihin pääsyä kyllä edistä. Tuo on meinaan sellainen tapaus, että harvemmin enää takamus pysyy aloillaan. Välillä kyllä innostuu leikkimään legoilla tms. pitemmäksikin aikaa, mutta pääsääntöisesti tekee pahojaan keittiön kaapeilla tai löytää ihan varmasti jotakin kiellettyä jostain. :D
Toistaiseksi siis likka ollut terve ja toivottavasti ei tätä tautia saakaan, eikä tietty mieskään. Likalla on päiväkotikuvaus perjantaina, joten haluaisin ehdottomasti, että silloin ei mikään tauti iske päälle. Olen ehkä vähän turhamainenkin, mutta onhan se hauska saada neidistä jo nyt päikkykuva ja sitten on hauska niitä vertailla myöhemmin, että näin sinä olet kasvanut. Vaikka onhan meillä kuvia joka paikka tietty pullollaan, mutta ehkäpä joku ymmärsi pointin. ;)
Ja hei... Meillä oli tosi ihana lauantai. Ei ollut kummempia suunnitelmia, oltiin kotosalla ja minä poikkesin Ideaparkissa. Illalla mentiin koko perhe saunaan. Likka on kyllä mökillä ollut pariin otteeseen saunassa, mutta kotona ei vielä kertaakaan. Ollaan miehen kanssa saunottu aina likan nukkumaan menon jälkeen kaksistaan. Nyt on alkanut harmittaa, että lauantai-iltana menee kaikki aika siihen saunomiseen. Päätettiin siis mennä koko perhe ja likka nautti kyllä täysin rinnoin vannassa istumisesta saunan lauteella. Vesi roiskusi ja nauru raikasi. Nokkamukissa oli vähän laimeaa mehua mukana ja muumimukiin otettiin naksuja naposteltavaksi pukuhuoneeseen. Ostinpas Ideaparkin reissulta myös superihanan kylpytakin. Harmi vain, että tauti alkoi mulla sitten myöhään lauantaina jo kolkutella ovia ja kurkku alkoi kipeytyyn ja olin kylmissäni.
Mutta onko nyt mitään söpömpää kuin saunanraikas,
pörröisessä kylpytakissaan istuva pieni ihminen?
lauantai 14. marraskuuta 2015
Anna lapselle lusikka...
Siis apua! Meidän pieni pirpana sai tänään pitkästä aikaa kotona lusikan käteensä. Ja mitä tapahtui? Tää alko syömään sillä! Ihan tosta noin vaan. Pari kertaa vähän ohjasin, kun likka vaan odotti palvelu kädet leväällään. :D Sitten se pisteli koko lautasellisen itse suuhunsa. o.O Mulla on tainnu mennä joku juttu vähän ohi, mun lapseni kehityksessä. Ja joo, tiedänhän mää tarhantätinä, että siellä reenataan ja lusikka annetaan käteen aina ihan pikkusillekin. Mutta tuli silti aika yllärinä.
Ja hei... Meni vielä melko siististi! Vähän tippu ruokalapulle, mutta ruoka tietty oli sellasta, että pysy suhteellisen hyvin lusikassa. Jotain makaroonia tai riisiä olisi paljon hankalampi lusikoida. Nyt kyseessä oli ihan purkista lautaselle kumottu lasten italianpata. ;)
Ja vieläkin mää jaksan hämmästellä tätä tunnetta, mikä ylpeällä äidillä on ihan pikku jutuista. Tai noh... Eihän tää nyt mikään pikku juttu ole vaan tosi iso askel sitä kohti, että syödään koko perhe samaan aikaan pöydän ääressä. Mutta kuitenkin. Sitä on ihan pakahtumaisillaan ylpeydestä, kun oma lapsi on jonkin taidon oppinut. Lusikalla ruokaa suuhun, pipo itse päähän, eka pissa pottaan... you name it.
Tästä päästäänkin sopivalla aasin sillalla siihen, että toisaalta monia ei tällaiset asiat varmastikaan kiinnosta. Siksi pyrin hehkutukseni pitämään vain lähimmissä ihmisissä sekä täällä blogissa ja tietty vauva-aiheisissa keskusteluissa. ;) Nää jututhan on ihan numero 1 inhokkeja aina kaikissa "näitä päivityksiä en voi sietää facebookissa" -jutuissa. :D Onneksi nykyään varsinkin näitä erilaisia kanavia on ihan riittämiin.
P.S. Likan varhaiskasvatuskeskustelu on keskiviikkona ja odotan sitä kyllä jo tosi innolla! Nii ja maanantaina on meidän TAYS-käynti karsastuksen takia. Joskin tuntuu ainakin itsestä, että se on vähentynyt aika paljon.
Ja hei... Meni vielä melko siististi! Vähän tippu ruokalapulle, mutta ruoka tietty oli sellasta, että pysy suhteellisen hyvin lusikassa. Jotain makaroonia tai riisiä olisi paljon hankalampi lusikoida. Nyt kyseessä oli ihan purkista lautaselle kumottu lasten italianpata. ;)
Ja vieläkin mää jaksan hämmästellä tätä tunnetta, mikä ylpeällä äidillä on ihan pikku jutuista. Tai noh... Eihän tää nyt mikään pikku juttu ole vaan tosi iso askel sitä kohti, että syödään koko perhe samaan aikaan pöydän ääressä. Mutta kuitenkin. Sitä on ihan pakahtumaisillaan ylpeydestä, kun oma lapsi on jonkin taidon oppinut. Lusikalla ruokaa suuhun, pipo itse päähän, eka pissa pottaan... you name it.
Tästä päästäänkin sopivalla aasin sillalla siihen, että toisaalta monia ei tällaiset asiat varmastikaan kiinnosta. Siksi pyrin hehkutukseni pitämään vain lähimmissä ihmisissä sekä täällä blogissa ja tietty vauva-aiheisissa keskusteluissa. ;) Nää jututhan on ihan numero 1 inhokkeja aina kaikissa "näitä päivityksiä en voi sietää facebookissa" -jutuissa. :D Onneksi nykyään varsinkin näitä erilaisia kanavia on ihan riittämiin.
P.S. Likan varhaiskasvatuskeskustelu on keskiviikkona ja odotan sitä kyllä jo tosi innolla! Nii ja maanantaina on meidän TAYS-käynti karsastuksen takia. Joskin tuntuu ainakin itsestä, että se on vähentynyt aika paljon.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Sisarus, koska vai koskaan?
Jälleen varoitus. Paljon tekstiä, asiapohjasta ei takuita! Tajunnan virtaa ja mahdollisesti ihan pöhköäkin tekstiä. ;)
Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. On tyhmää pyöritellä ja pohtia, ja varsinkin on typerää ressata siitä. Uskon kyllä, että se tunne sitten tosissaan tulee, kun/jos on tullakseen. Siis sitten, jos toiseen lapseen on jossakin vaiheessa valmis. Ja vaikka tämän päätöksen mielessäni teen, niin silti pieni epävarmuus ja sellainen "mitäs jos" -ajattelu saa koko ajan tilaa.
Tyhmää myös sinänsä, etten tiedä onko mieheni ikinä valmis toiseen lapseen. Tällä hetkellä ehdottomasti ei ja hän tuntuu ahdistuvan aina, jos puhun jostakin asiasta tyyliin: "sitten kun on joskus toinenkin lapsi, niin..." Tähän mies usein korjaakin: "jos on". Yritin asiasta vähän jutella perjantai-iltana, mutta en oikein saanut minkäänlaista vastausta. Kaikki oli vain "emmää tiedä" ja voi kamala mikä ahdistus alkoi taas omassa päässä nousta. Eihän sitä ketään voi mihinkään pakottaa, enkä tosiaan itsekään tällä sekunnilla ole valmis toiseen lapseen. Yritin varovasti kysyä, että "olisiko ehkä joskus tulevaisuudessa mahdollista, että yritettäisiin toista lasta", mutta vastaukset oli samaa luokkaa läpi tämän "keskustelun".
Välillä minusta on myös tuntunut, että miesta rassaa tämä yksikin lapsi aivan liikaa. Jos pyydän syöttämään likkaa, niin se tehdään pitkin hampain ja "niin kai sitten, jos on pakko" -tyylisten kommenttien sävyttämänä. Sen jälkeen ollaan muutenkin vähän kireen oloisena sitten. On mulle jotenkin tosi raskasta katsoa sitä, kun mietin rakastaako isä lastaan ollenkaan. Toisinaan mies on sanonut, että "onhan sillä likalla hetkensä". Ah, miten rakkauden täyteistä (huomasitte ehkä sarkasmin tässä).
Nojoo, meinaan nyt hairahtua vähän aiheesta. Vaikka kyllähän molempien mielipiteet tähän tietysti kuuluu. Lopulta keskustelu tuolloin perjantaina päättyi, kun sain pitkän ja varovan kalastelun jälkeen vastauksen miehen synkistelyyn. Hänellä on töissä henkisesti raskasta, koska työnkuva ei vastaa sitä mitä pitäisi. On hän siitä toisinaan sanonutkin, mutta vaikka tässä on melkein 11 vuotta toiselle tolkuttanut, että kertoisi mikä vaivaa tai harmittaa, niin aikamoisen seinän mies silti toisinaan ympärilleen pystyttää.
Minä itse henkilökohtaisesti olen ajatellut sitä monien toistamaa fraasia, että sitten ne lapset on tehty, kun on pieni ikäero ja se vauva-arki tulee yhteen putkeen ja sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Näinhän se varmasti olisikin. Ja se houkuttaisi tavallaan. Houkuttaisi se vapaus, joka sitten isompien lasten myötä alkaisi itselläkin kasvaa, eikä tarvisi ottaa takapakkia uuden vauvan kanssa. Toisaalta palaan myös siihen ajatukseen, joka mulla oli jo raskausaikana: ehkä toista lasta voi alkaa yrittään, kun tämä ensimmäinen on kolmen kieppeillä. Jotenkin 4 vuoden ikäero ainakin omassa päässäni tuntuu hyvältä.
Olen myös miettinyt, että mitäs jos meillä olisikin vain yksi lapsi. Mikä ihana tilanne, kun saisi antaa kaiken rakkautensa tälle yhdelle rakkaalle ihmislapselle ja miten helppoa yhden lapsen kanssa voisi olla. Ei olisi niin mahdotonta tilanpuutetta ja kulkeminenkin yhden lapsen kanssa on paljon vaivattomampaa. Sitten palaan miettimään sitä kaikkea muuta ja tulen kamalan surulliseksi. Riistäisinkö lapseltani mahdollisuuden saada sisar ja tuntea sisarrakkautta? Kasvaako lapsesta väkisin itsekeskeinen ja lellitty, jos hänellä ei ole sisaruksia? Ja lopulta se kaikista itsekkäin eli vähennän omia mahdollisuuksiani tulla joskus mummuksi, jos meidän lapsiluku jää yhteen.
Ja läheisillä on miljoona ajatusta. Juuri hetki sitten kuulin aika tiukkaan sävyyn: "Älkää jättäkö lasta ainokaiseksi missään nimessä. Kuka sillä sitten on, kun te joskus kuolette?" Niin. Kuka? Ei välttämättä ketään. Mutta ahdistuin myös tuosta kärkkäästä mielipiteestä. Näinkö se sitten on? Sitten on nämä: "lyhyt ikäero on paras" -tyyppiset mielipiteet. Lapsista on seuraa toisilleen ja nuo aiemminkin jo kertomani syyt. NIIN totta varmasti. Ja jos totta puhutaan, en ole varma onko kukaan suositellut tuollaista about 4 vuoden ikäeroa. o.O Eli sekö sitten on huonoin? Olen kyllä kuullut siitä tosiaan sitä huonoa: "mustasukkaisuus on silloin pahinta" -tyyppisesti on kommentoitu ja "sitten se vauvarumba alkaa taas alusta" on toinen suosittu mielipide. Blaah! Päähän tässä hajoaa!
Ja lopulta se on vain ja ainoastaan meidän päätös. Se ei kuulu kenellekään muulle. Mulla oli jo tuossa välissä vaihe, että vauvakuume nosti päätään ja pahasti. Aloin jo haikailla sitä pientä sylissä tuhisevaa nyyttiä. Sitten tulin järkiini ja mietin, että jos tähän tilanteeseen lisättäisiin toinen lapsi, niin mun pää räjähtäis. Nyt ei ole meidän hetki tehdä toista lasta. Ehkäpä mieli muuttuu ja toivon, että mieli muuttuisi etenkin miehellä. Toivon lisäksi, ettei miehen ajatukset ole tällä hetkellä niin negatiivisia kuin joskus ulospäin näyttää (onpa muuten iloinen aihe isänpäivänä :/).
Palaan alun tunnelmiin eli on tyhmää vääntää tätä aihetta, koska meidän perhe ei selvästi ole valmis toiseen lapseen nyt. Näin viime viikolla sellaisen about alle 6kk ikäisen vauvan ja mietin heti miten ihanaa, kun oma lapsi ei ole noin pieni. Ehkäpä tuokin siis kertoo, että yksi lapsi on nyt hyvä. Tulen varmasti kääntämään ja vääntämään tätä aihetta pääni sisällä. Enkä tule päätymään mihinkään. Mietin plussia ja miinuksia eri vaihtoehdoissa ja lopulta en pääse mihinkään, koska yksin niitä päätöksiä ei tehdä.
Taas tuli sellainen romaani tajunnanvirtaa, etten tiedä ottaako tästä kukaan mitään selkoa. :D Oli ihan mukava laittaa omia ajatuksia ylös. Ehkäpä joku muukin pohtii näitä ja ehkäpä joku helpottui siitä, että jollain on ajatukset näin sekaisin. ;)
Millaisia ajatuksia muilla asian tiimoilta?
Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. On tyhmää pyöritellä ja pohtia, ja varsinkin on typerää ressata siitä. Uskon kyllä, että se tunne sitten tosissaan tulee, kun/jos on tullakseen. Siis sitten, jos toiseen lapseen on jossakin vaiheessa valmis. Ja vaikka tämän päätöksen mielessäni teen, niin silti pieni epävarmuus ja sellainen "mitäs jos" -ajattelu saa koko ajan tilaa.
Tyhmää myös sinänsä, etten tiedä onko mieheni ikinä valmis toiseen lapseen. Tällä hetkellä ehdottomasti ei ja hän tuntuu ahdistuvan aina, jos puhun jostakin asiasta tyyliin: "sitten kun on joskus toinenkin lapsi, niin..." Tähän mies usein korjaakin: "jos on". Yritin asiasta vähän jutella perjantai-iltana, mutta en oikein saanut minkäänlaista vastausta. Kaikki oli vain "emmää tiedä" ja voi kamala mikä ahdistus alkoi taas omassa päässä nousta. Eihän sitä ketään voi mihinkään pakottaa, enkä tosiaan itsekään tällä sekunnilla ole valmis toiseen lapseen. Yritin varovasti kysyä, että "olisiko ehkä joskus tulevaisuudessa mahdollista, että yritettäisiin toista lasta", mutta vastaukset oli samaa luokkaa läpi tämän "keskustelun".
Välillä minusta on myös tuntunut, että miesta rassaa tämä yksikin lapsi aivan liikaa. Jos pyydän syöttämään likkaa, niin se tehdään pitkin hampain ja "niin kai sitten, jos on pakko" -tyylisten kommenttien sävyttämänä. Sen jälkeen ollaan muutenkin vähän kireen oloisena sitten. On mulle jotenkin tosi raskasta katsoa sitä, kun mietin rakastaako isä lastaan ollenkaan. Toisinaan mies on sanonut, että "onhan sillä likalla hetkensä". Ah, miten rakkauden täyteistä (huomasitte ehkä sarkasmin tässä).
Nojoo, meinaan nyt hairahtua vähän aiheesta. Vaikka kyllähän molempien mielipiteet tähän tietysti kuuluu. Lopulta keskustelu tuolloin perjantaina päättyi, kun sain pitkän ja varovan kalastelun jälkeen vastauksen miehen synkistelyyn. Hänellä on töissä henkisesti raskasta, koska työnkuva ei vastaa sitä mitä pitäisi. On hän siitä toisinaan sanonutkin, mutta vaikka tässä on melkein 11 vuotta toiselle tolkuttanut, että kertoisi mikä vaivaa tai harmittaa, niin aikamoisen seinän mies silti toisinaan ympärilleen pystyttää.
Minä itse henkilökohtaisesti olen ajatellut sitä monien toistamaa fraasia, että sitten ne lapset on tehty, kun on pieni ikäero ja se vauva-arki tulee yhteen putkeen ja sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Näinhän se varmasti olisikin. Ja se houkuttaisi tavallaan. Houkuttaisi se vapaus, joka sitten isompien lasten myötä alkaisi itselläkin kasvaa, eikä tarvisi ottaa takapakkia uuden vauvan kanssa. Toisaalta palaan myös siihen ajatukseen, joka mulla oli jo raskausaikana: ehkä toista lasta voi alkaa yrittään, kun tämä ensimmäinen on kolmen kieppeillä. Jotenkin 4 vuoden ikäero ainakin omassa päässäni tuntuu hyvältä.
Olen myös miettinyt, että mitäs jos meillä olisikin vain yksi lapsi. Mikä ihana tilanne, kun saisi antaa kaiken rakkautensa tälle yhdelle rakkaalle ihmislapselle ja miten helppoa yhden lapsen kanssa voisi olla. Ei olisi niin mahdotonta tilanpuutetta ja kulkeminenkin yhden lapsen kanssa on paljon vaivattomampaa. Sitten palaan miettimään sitä kaikkea muuta ja tulen kamalan surulliseksi. Riistäisinkö lapseltani mahdollisuuden saada sisar ja tuntea sisarrakkautta? Kasvaako lapsesta väkisin itsekeskeinen ja lellitty, jos hänellä ei ole sisaruksia? Ja lopulta se kaikista itsekkäin eli vähennän omia mahdollisuuksiani tulla joskus mummuksi, jos meidän lapsiluku jää yhteen.
 |
| Tuleva kiukkuitsekäs-lapsi? Tässä se angstailee, kun ei enää huvittanutkaan kontata. |
Ja lopulta se on vain ja ainoastaan meidän päätös. Se ei kuulu kenellekään muulle. Mulla oli jo tuossa välissä vaihe, että vauvakuume nosti päätään ja pahasti. Aloin jo haikailla sitä pientä sylissä tuhisevaa nyyttiä. Sitten tulin järkiini ja mietin, että jos tähän tilanteeseen lisättäisiin toinen lapsi, niin mun pää räjähtäis. Nyt ei ole meidän hetki tehdä toista lasta. Ehkäpä mieli muuttuu ja toivon, että mieli muuttuisi etenkin miehellä. Toivon lisäksi, ettei miehen ajatukset ole tällä hetkellä niin negatiivisia kuin joskus ulospäin näyttää (onpa muuten iloinen aihe isänpäivänä :/).
Palaan alun tunnelmiin eli on tyhmää vääntää tätä aihetta, koska meidän perhe ei selvästi ole valmis toiseen lapseen nyt. Näin viime viikolla sellaisen about alle 6kk ikäisen vauvan ja mietin heti miten ihanaa, kun oma lapsi ei ole noin pieni. Ehkäpä tuokin siis kertoo, että yksi lapsi on nyt hyvä. Tulen varmasti kääntämään ja vääntämään tätä aihetta pääni sisällä. Enkä tule päätymään mihinkään. Mietin plussia ja miinuksia eri vaihtoehdoissa ja lopulta en pääse mihinkään, koska yksin niitä päätöksiä ei tehdä.
Taas tuli sellainen romaani tajunnanvirtaa, etten tiedä ottaako tästä kukaan mitään selkoa. :D Oli ihan mukava laittaa omia ajatuksia ylös. Ehkäpä joku muukin pohtii näitä ja ehkäpä joku helpottui siitä, että jollain on ajatukset näin sekaisin. ;)
Millaisia ajatuksia muilla asian tiimoilta?
lauantai 7. marraskuuta 2015
Opi uutta minusta 2
Eli haaste tupsahti Pieni tytön tylleröinen -blogin Tuijalta ja päätin tarttua siihen heti. Tarkoitus oli alkaa kirjottaan tästä lisää lapsia(?) -keissistä, mutta iski joku tyhjän paperin syndrooma, enkä osannut lähteä liikkeelle mistään. Mutta kyllä se sieltä tulee vielä... Annetaan nyt ajatuksen hetki muhia. Tällaiset haasteet on mun mielestä tosi kivoja, missä toinen on saanut keksiä kysymyksiä. Vastailen mielelläni ja oppiipa siinä joku ehkä jotain uutta minustakin. ;)
1. Mikä joulussa on parasta?
2. Mikä tekee sinut iloiseksi?
3. Entä surulliseksi?
4. Mitä herkkua (tai ei-herkkua) et voi vastustaa?
5. Parasta arjessasi juuri nyt?
6. Kahvi vai tee? Vai kenties joku muu?
7. Lapsesi /lapsiesi nimi: mistä tulee? Oliko vaikea vai helppo keksiä? (Jos et paljasta lapsen nimeä blogissa, avaa silti vähän tarinaa nimen takana :) )
8. Lempipuuhasi/-leikkisi lapsesi kanssa?
9. Taito, jonka haluaisit lapsesi oppivan?
10. Ärsyttävin lastenlaulu?
- Vooooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita... Ah miten ärsyttävä korvamato! :D Ja töissä käytän vielä lasten kanssa paljon tuota voi veljet -sanontaa ja nyt tuo laulu tulee joka kerta mieleen. Argh! Olen siis oppinut kyseisen rallatuksen vasta nykyisessä työpaikassa.
Tänään olen kuitenkin huipputylsä, enkä haasta ketään! Monelle nämä haasteet taitaa olla vähän rasitteitakin, joten tällä kertaa muut pääsee pälkähästä. :) Mää kuitenkin tykkäilen etenkin tämän tyyppisistä haasteista, joten mulle saa laittaa tuleen!
1. Mikä joulussa on parasta?
- Se joulun henki ja tunnelma. On vähän sellaista salaperäistä ja -myhkäistä. On lämmin ja kotoinen tunnelma ja mieli jotenkin rentoutuu. Ja tietysti saa olla perheen kanssa. Ja rrrakastan lahjojen ostamista. Jotenkin se on viime aikoina alkanut vähän ressata, koska kaupoissa ihmiset ovat jotenkin liian kiireisiä ja kireitä. Minä voisin vain kierrellä, katsella ja suunnitella, mutta jotenkin se kireys sitten aina meinaa tarttua muhunkin. No joo, nyt kyllä vähän lähdin ajelehtimaan tästä aiheesta. :D
2. Mikä tekee sinut iloiseksi?
- Perhe! Tekee se usein hulluksikin (varsinkin tuo meitin likka), mutta kyllä olen niin iloinen työpäivän jälkeen, kun pääsen kotiin ja haluaisin vain olla ja nauttia perheen kanssa oleilusta.
3. Entä surulliseksi?
- Itsekkyys ja ajattelemattomuus. Se ettei osata yhtään asettua toisen asemaan ja nähdä maailmaa sen toisen ihmisen näkökulmasta.
4. Mitä herkkua (tai ei-herkkua) et voi vastustaa?
- Vastaisin tähän normaalisti sen enempää ajattelematta suklaan, mutta vetäsin tänään kahvilassa superison suklaakakkupalan ja vedin ihan suklaaöverit. :D Vähän vieläkin puistattaa! Mutta olen sellainen, että herkku kuin herkku, niin mulla ei ole mitään itsehillintää. Plaah... Jäätelö kuuluu suosikkeihin ja juustokakku ja juustonachot ja ja ja... Ja esim. mikrotetut juustoleivät on sellasia mitä olen viime aikoina syönyt ihan liikaa. :D
5. Parasta arjessasi juuri nyt?
- Pötköttelyt iltaisin likan kanssa säkkituolilla tai sohvalla. Joskus vähän se sivuseikka kiristää, että kaikki kotityöt on miljoona vuotta rästissä, mutta en vaan jaksa. Ja neiti on niin hyvää seuraa. ;)
6. Kahvi vai tee? Vai kenties joku muu?
- Ei kumpikaan! ;) Tai jos löytyy ruusunmarjateetä, niin kyllä kiitos. Se vaan on aika harvinaista. Se ei siis maistu perusteelle, joten siksi se uppoaa. Muuten limu, vesi, mehu -osastolta melkein mikä vaan maistuu.
7. Lapsesi /lapsiesi nimi: mistä tulee? Oliko vaikea vai helppo keksiä? (Jos et paljasta lapsen nimeä blogissa, avaa silti vähän tarinaa nimen takana :) )
- Meidän neidin nimi kuuluu mun suosikkeihin, jotka olen jo useampi vuosi sitten keksinyt. En tiedä mistä ne silloin aikoinaan mun mieleeni on tupsahtanut, mutta monesti olen todennut, että kolmelle tytölle olis etunimet valmiina. :D Noh, sitten mies tyrmäsi yhden niistä heti ja tämä mihin päädyttiin oli sitten mun kaikista ehdotuksista sellainen mihin mieskin tarttui. Pikkuhiljaa sitten kokeiltiin neidin syntymän jälkeen, että sopiiko tuo omaan suuhun ja kyllähän se alkoi sopimaan. Toinen nimi on miehen ehdotus neidin nimeksi (on kuitenkin aika lähellä miehen siskon nimeä, joten etunimeksi ei oikein ollut kiva) ja kolmas nimi kulkee miehen naispuolisten sukulaisten nimissä. Ja itselleni tärkeä kriteeri (itselläni erikoisempi nimi) oli myös se, ettei nimi ole suosituimpien joukossa, mutta ei kuitenkaan mikään väkisin väännetty/ulkomaalainen. Mielestäni nimi täyttää kriteerit ja on kaunis. Tekisihän tuo mieli ääneenkin sanoa, mutta maltan mieleni. Osa lukijoista tietääkin. ;)
8. Lempipuuhasi/-leikkisi lapsesi kanssa?
- Likka oppii joka päivä jotain uutta ja puuhat muuttuu vauhdilla. Nyt ollaan reenattu Duploilla rakentelua ja rengastornin rakentelua. Sitten pussaillaan nukkea, pehmoleluja (ja välillä äitiäkin). Kutitellaan, hassutellaan ja nauretaan. <3
9. Taito, jonka haluaisit lapsesi oppivan?
- Itsenäinen syöminen! Kyllä tuota nyt vähän jo lusikka kiinnostaa, mutta ei kovin kauaa ja vielä ei ole mitään viitteitä siitä, että saisi ruokaa siihen lusikkaan. Suuhun sen osaa kyllä ohjata jotenkin. Ja puhuminen ja KENGILLÄ käveleminen. Helpottaisi esim. kauppakassien sisään kantamista, jos likka kävelisi jo itse sisälle ja puhuminen auttaa tietty ymmärryksessä. Kyllä tuo jo yrittää sanoja toistella perässä, mutta muuten en kovin paljon ole huomannut varsinaista "puhumisen" yrittämistä.
10. Ärsyttävin lastenlaulu?
- Vooooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita. Voooi veljet, litra mansikoita... Ah miten ärsyttävä korvamato! :D Ja töissä käytän vielä lasten kanssa paljon tuota voi veljet -sanontaa ja nyt tuo laulu tulee joka kerta mieleen. Argh! Olen siis oppinut kyseisen rallatuksen vasta nykyisessä työpaikassa.
Tänään olen kuitenkin huipputylsä, enkä haasta ketään! Monelle nämä haasteet taitaa olla vähän rasitteitakin, joten tällä kertaa muut pääsee pälkähästä. :) Mää kuitenkin tykkäilen etenkin tämän tyyppisistä haasteista, joten mulle saa laittaa tuleen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)