Suru-uutisten keskellä on vietetty tämä viikko. Aika on mennyt surressa ja itsellä lähinnä miehen tukena ja olkapäänä ollessa. Ollaan pysytty liikkeessä, niin ollaan pysytty siten myös paremmin kasassa. Vauva-ajatukset ovat olleet taka-alalla ja ollaan kyllä keskitytty suremiseen. Mies on ollut sairaslomalla tämän viikon ja se on kyllä ollut tosi hyvä. Ei hänestä olisi ollut monen tonnin trukin rattiin niillä tuntemuksilla. Nyt on saatu itkeä, muistella menneitä ja taas itkeä.
Huomenna alkaa arki ja itseäni jo vähän harmittaa, että herään tyhjään taloon. Kaikkein pahinta on itselle ollut nähdä muiden tuskaa ja jotenkin tuntuu, että tyhjässä talossa oma tyhjä olo vain korostuu. No, siivottavaa on, pyykkiä pestävänä, on kutsukorttien tekoa ristiäisiin ja kaikenlaista peruspuuhaa. Tosin saattaa hyvin olla, että koteloidun sohvalle ja odotan miehen tuloa töistä. Nytkin kun miehen piti mennä ajoissa nukkumaan, niin harmitus nousee siitä, etten voi nukahtaa miehen kanssa yhtäaikaa, toisiamme kädestä kiinni pitäen ja tukien toinen toistamme.
Pari yötä sitten heräsin suunnilleen kolme kertaa siihen, kun mies unissaan käpertyi halaamaan minua. Hän oli hikinen ja kuuma, mutta se tunne, että hän haki minusta tukea ja turvaa keskellä yötä oli jotain sanoinkuvaamatonta. Se, että vain olin paikalla ja se riitti. Vaikka tämä suru on aiheuttanut meillekin jo yhden riidan, niin kaikesta huolimatta olemme lähentyneet vielä enemmän... Jos se enää melkein kymmenen vuoden jälkeen on ollut mahdollista. <3
Nyt odotamme tietoa hautajaisten ajankohdasta, jotta voisimme (miehenkin sanojen mukaan) alkaa keskittyä taas vauvan tuloon! Lastenhuoneen remontti on ollut jäissä ja toivonkin nyt, että raskaus menee yliajalle, kuten olen uumoillutkin. Ehtisimme saada itsemme ja puitteet kasaan!
Paremmalla onnella siis ensi viikkoa kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti