keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Lisää lapsia? Milloin? Ikinä?

Tää on asia, joka on vaivannut mua kohtuuttoman paljon! Jo ennen neidin syntymää sanoin, että toista lasta ei tule, ennen kuin ensimmäinenkin on ainakin suunnilleen neljän vuoden kieppeillä. Edelleen kun asiaa pohdin, niin se kuulostaa ihan kohtuullisen hyvältä suunnitelmalta. Vaikka meidän vauva onkin kaikkine vatsanväänteineen ollut suhteellisen helppo ja hyväuninen lapsi, niin minulla on ajoittain ollut tosi rankkaa. En usko, että mulla pää kestäis kahden pienen lapsen kanssa, kun jo nyt on välillä ajatukset olleet todella pelottavia toisinaan epätoivon hetkillä.

Nyt kuitenkin monessa blogissa, joita luen, on tullut perheenlisäysuutisia. Vieläpä juuri niin, että esikoinen on noin 2-vuotias (jos sitäkään) seuraavan lapsen syntyessä. Monet jo useamman lapsen tehneet kertovat, että olihan se vähän rankkaa, mutta tulipa kertarysäyksellä selvittyä pikkulapsiajasta. Eli moni näkee sen hyvänä, että molemmat lapset ovat pieniä vain hetken, eikä siihen pikkuvauva-aikaan tarvitse sitten palata. Onpa joku sanonutkin, ettei olisi jaksanut siihen enää sitten palata, kun toinen lapsi on jo vähän isompi. Kaikilla tutuillamme on lapset tehty noin kahden vuoden ikäerolla. Oma siskoni sanoi, ettei todellakaan enää tahtoisi palata vauva-arkeen, kun omat lapset ovat nyt 5- ja 7-vuotiaita.

Olen sitten miettinyt, että onko ihan tyhmää odotella sen toisen lapsen kanssa? Tietty koskaan ei voi tietää, että milloin tärppää, vaikka alkaisikin yrittää, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Sittenhän se olisi ohi ja kun lapset ovat isompia, on itsekin vähän vapaampi taas menemään ja lapset voi toisinaan laittaa hoitoon vaikka isovanhemmille. Ja kun niistä lapsista on sitten kuulemma seuraakin toisilleen, kun on pienellä ikäerolla. Mutta en mää vaan tiedä jaksaisinko...

Täytyisi varmaan kysellä miehen äitiltä millaisella fiiliksellä hän on ollut, hän kun on tehnyt kolme lasta aina neljän vuoden välein. Mies on keskimmäinen ja hänellä on 4 vuotta vanhempi sisko ja 4 vuotta nuorempi veli. Toisaalta olen myös pohtinut, että tarviiko niitä lapsia enää edes tehdä? Kaikki mulle sanoo, että "odotas vaan, kyllä se vauvakuume kohta taas iskee". Olen kuitenkin itsekäs ja pelkään, etten saa lapsenlapsia, jos omien lasten lukumäärä jää yhteen. Tietysti lasten tekeminen/haluaminen on lapseni oma asia ja hyväksyn sen, mutta silti olisin salaa vähän pettynyt, jos en ikinä pääsisi kokemaan mummoutta. Jotenkin ajattelen, että olisi helpompi tarjota yhdelle lapselle tasapainoisesti kaikki mitä hän tarvitsee: rakkaudesta kuriin. Mutta kasvaako siitä yhdestä lapsesta sitten helposti itsekeskeinen minätyyppi?

Voi pölö sentään, että tällasta nyt tarttee miettiä, kun ensimmäinenkin lapsi on vasta vähän reilut 3 kuukautta. :D Mutta tämä on sellainen asia, joka mua on mietityttänyt tässä nyt jo jonkin aikaa. Tuntuu, että kaikissa vaihtoehdoissa on huonoja puolia liikaa. Minun siskoni on minua 8 vuotta vanhempi ja meillä on aina ollut todella hyvät välit ja aiemmin ajattelinkin, että omat lapset ehdottomasti isolla ikäerolla. Mutta emmäätiijä! Jotenkin tuntuu, että yhteiskunta ja muut ihmiset painostaa siihen, että kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla on se oikea normi.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Paluu arkeen uusien taitojen kera!

Joulu on vietetty ja paluu arkeen on tapahtunut! Eilen palasimme mummulasta, jossa vietimme 3 yötä. Kyllähän sitä melkoisen puhki jo alkoi olla. Eilen tosin jätimme neidin nukkumaan mummun ja tädin hoteisiin ja lähdimme miehen kanssa sanomaan hyvästit jouluruualle. Meillä oli vuorossa perinteinen joulun välipäivien ravintolakeikka japanilaisessa miehen sisarusten kanssa. Ja kylläpä oli sushi hyvää, kun oli kolme päivää syönyt jouluruokaa.

Omnomnom!

Aatonaattona neiti kääntyi ensimmäisen kerran vatsalleen. Hirmuisen ähräämisen päätteeksi sai toisenkin käden pois tieltä ja pääsi kunnolla kääntymään. Tapaninpäivänä se kääntyminen alkoi sitten sujua kunnolla, kun likka löysi sen tekniikan, kuinka kääntyminen sujuu nopeasti. Nyt ei mene montaa sekuntia, kun neiti on jo kiepsahtanut ympäri. Sitten meneekin aika nopeasti hermo, kun eteenpäin ei pääse, eikä selälleen osaa vielä kierähtää takaisin.

Tämä kääntyminen toikin nyt sitten kotiin palatessa sellaisen ilmiön, että kun neidin laski pinnikseen, niin tämäpä alkoi heti ährätä itseään vattalleen. Huoh... Kolmisen tuntia meni eilen, että sain neidin jäämään sänkyyn ja nukahtamaan. Oli muutenkin reissusta ihan yliväsynyt ja itki väsymystään sylissä, nukahti ja havahtui taas itkemään sellaista väsykäninää. Vaikka reissussa olikin mukavaa, niin kyllä kotiin palaaminen on aina yhtä ihanaa. Vielä jos tänään saataisiin hiukan vinksalleen kääntynyttä rytmiä paikoilleen, niin eiköhän se tästä. Mies menee nyt ensi viikolla kolmeksi päiväksi taas töihin ja sen jälkeen sitten vasta loppiaisen jälkeen. :)

Joulun vietto sujui mallikkaasti. Olimme aaton miehen äitillä ensin syömässä, sitten miehen siskolla katsomassa pukkia ja avaamassa paketteja siitä menimme vielä pelailemaan takaisin miehen äitille. Saatiin vähän aattoon actionia, kun koira kaatoi joulukuusen! Meni siivouspuuhiksi ja kuusi lensi pihalle. Joulupäivänä meille tuli sitten vähän kuin uusi aatto, kun siskoni perhe tuli myös meidän äitille ja söimme ja avasimme hirmuisen määrän paketteja. Neiti sai sellaisen kasan paketteja, että ei hyvää päivää! Ymmärrän kyllä sen lahjojen antamisen ja hankkimisen ilon, koska rakastan sitä itsekin, mutta joku tolkku meidän äitin olisi siihen ehkä löydettävä. ;) Vaikka toisaalta lahjat olivat kaikki ihan hyödyllisiä, eikä neiti mitään turhaa saanut!

Siivoushommiksi tosiaan meni aattona, kun kuusi kaatui. Valot meni rikki ja karsittiin koko kuusi ja heitettiin pihalle.

Omista paketeista tuli myös jälleen peruskamaa, mutta hyödyllisiä ja kivoja juttuja: muutama vaate, paljon kirjoja, Dermosilin tuotteita ja miehen ostamat ihanat nomination-palat mun rannekoruuni (kirjaimet T ja M, jotka ovat neidin ja miehen nimien ensimmäiset kirjaimet). Suklaata tuli ihan kivasti, mutta sitähän minä en ole nyt syönyt palaakaan. Meidän äiti oli ostanut mulle suklaan tilalle sitten myös kettukarkkeja... En vaan tykkää niistä. Mutta kyllähän niitä sitten suklaahimoissaan korvikkeena söi kuitenkin. :D

Neidin Nighty Night Owl "asennettuna" pinnasänkyyn. Vielä ei ole tehosta tietoa, koska eilinen oli sellaista perseilyä koko nukkumaanmeno!

Onneksi neiti on vain yhden joulun noin pieni... Ensi jouluna on sitten jo ihan uudet haasteet, kun ikää tulee likalle lisää. Eipä kuitenkaan tarvii koko ajan jonkun olla viihdyttämässä, kääntämässä takaisin selälleen tai kanniskeltava paikasta toiseen. Lapsi on vain hetken vauva ja käskevät nauttimaan siitä, kyllä minä kuitenkin jo odotan sitä kasvamista! ;)

Kävimme myös aattona sytyttämässä kynttilän miehen kaverille sen järven rannalle, johon hänen tuhkansa ripoteltiin.

Toivottavasti muillakin on mennyt joulun pyhät mukavasti! Elellään nyt nämä viimoset päivät ja aletaan nauttia sitten ihan ihka uudesta vuodesta. :)

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Lämmintä joulua!

Ihanaa, lämmintä ja rauhaisaa joulua kaikille! <3
Täällä lähdetään kohta joulun viettoon sukuloimaan. Piemi juhlija päätti ottaa torkut ensin. ;)


maanantai 22. joulukuuta 2014

Ikää 3kk, mitä meillä osataan?

Aiemmin en ole tehnyt listauksia mitä meillä osataan ja tehdään, kun on tullut täysiä kuukausia ikää! Nyt ajattelin kuitenkin sellaisen väkästä. Onhan tuo oppinut kaikenlaista ja uutta yritetään oppia joka päivä. Tai kai sitä ihan oikeasti opitaankin, eikä vain yritetä. ;)

- Rytmiä on alkanut päivään löytyä, mutta en uskalla kauheasti eritellä "ääneen" miten, koska se heittäisi välittömästi häränpyllyä.
- Vaunuissa yhdet pitkät päikkärit ~5 tuntia
- Nukkuu omassa huoneessaan pinnasängyssä
- Syö 1-3 kertaa yössä, riippuu mihin aikaan ja millä "fiiliksellä" on päästy nukkumaan.
- Viihtyy välillä pitkiäkin aikoja leikkimatolla (toisinaan jopa 30-60min).
- Yrittää entistä ahkerammin kääntyä selältä vatsalle, muutaman kerran on jo melkein onnistunut, mutta kun käsipeekele on tiellä.
- Vatsalta selälleen on kierähdellyt vahingossa pään viemänä aiemmin. Nyt kun hallitsee päätä vähän paremmin, kierähdyksiä ei ole juuri sattunut.
- Kannattelee päätään vatsallaan pitkiäkin aikoja.
- Sylissä yrittää ährätä itsensä aina istuvaan asentoon.
- Tutti ei kelpaa, tai tuttipullo sen paremmin...
- Nyrkit sitäkin paremmin, toisinaan kokeillaan mahtuisiko molemmat samaan aikaan tai työnnetään toisella toista.
- Tissillä syöminen on toisinaan hankalaa ähräämistä, jonka syytä ei kukaan voi tietää. Toisinaan syynä on edelleen ilma vattassa.
- Väläyttelee hymyjä kaikille: äitille ja isille helposti ja herkästi, muille pienen pohdinnan jälkeen
- Juttelee ja kiljahtelee (väyyyy ja ääyyy on yleisimmät "sanat")
- Paras juttukaveri äitin lisäksi on Paavo (eli neuvolasta saatu hymynaama, joka komeilee hoitopöydän vieressä).
- Lempilelu on ehdottomasti Herra Kirahvi, jota halaillaan ja tungetaan suuhun, jos hyvin osuu kätöseen.
- Tavoittelee tavaroita käsillään, saa niistä jo melko hyvin napattua myös kiinni
- Pitää vielä melko paljon käsiään myös vain nyrkissä
- Neuvolassa 18.12 painoa 5750g ja pituutta 61,5cm
- Vaatteissa kokona suurimmaksi osaksi 62, joka joillakin merkeillä on jäämässä jo naftiksi ja joillakin on justiinsa passeli.
- Vaipoissa käytössä Liberon 3-koko

Herra Kirahvi 

Kyljelleen mennään jo sujuvasti!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Voi ny... Kettupeekele!

Mun piti kirjoittaa ajatuksiani joulun perinteistä ja joulusta ja jonkin verran siihen liittyvistä kasvatusasioistakin omalta näkökannalta, mutta nyt ei pysty! Koska sen verran on nyt se v*tutuskäyrä nousussa. Enkä edes oikein tarkalleen tiedä miksi. Ottaa vaan päähän ja sitä tehostaa erittäin suuresti se, etten saa pistää suustani alas sitä mitä haluisin. Voi helkkari sentään miten haluisin just nyt upottaa itteni suklaaseen ja limppariin, mutta tiedän sen kostautuvat sen verran pahasti, että varmaan taas pakko jättää väliin...

Lisäksi juusto maistuisi, mutta kun vatta on niin helkkarin kovalla. Yhden siiderinkin mielelläni ottaisin, mutta helkutti soikoon, sekin aiheuttaa huutoa tossa neidissä, vaikka se yksi alkoholiannos ei varmasti paljon haittaa muuten tekisikään. Ja ruisleipä!! Mää tahdon myös ruisleipää. Jätänpä senkin väliin. Niin, ja mainitsinko jo sen SUKLAAN? Joulukin tulee ja varmaan neiti huutaa vatsaansa sitten ihan tosissaan, koska en todellakaan aio olla millään suklaapaastolla koko joulua.

Neitikin nukkui vain reilut 3,5 tunnin "pitkät" päikkärit normaalin 5 tunnin sijaan. Sitten se känkkäröi tässä vaikka kuinka paljon illalla. Mulla ollut vatta kovalla ja yritä siinä nyt pinnistellä tuolla vessassa, kun toinen huutaa kun syötävä. Isi ei tietenkään viitti nähdä sitä vaivaa, että edes sen mun vessaistunnon ajan heiluisi ja hihhuloisi sen muksun kanssa sen verran, että se olisi edes semisti hiljaa. Ja se käyrä vaan nousee, ihan kuin siinä pinnistelyssä ei olisi tarpeeksi. Ja sitten mies ei edes tajua, kun oon myrtsinä. Kyllä se kysyi onko joku hätänä, mutta HUAAARGH, pitääkö kaikki aina vääntää rautalangasta? Nojoo, ei saisi valittaa, jos itse kerran sanon, että en oo vihanen... Mutta kylläpä se miehen sokeus tiettyjä asioita kohtaan välillä ärsyttää.

Että sellasta, johan siinä niitä syitä tälle ärsytykselle sitten tipahtelikin... Nyt neiti on saatu nukkumaan, mutta katsotaan nyt kauanko sitä unta taas riittää. Mies alko pelata änäriä, kun olin nukuttamassa likkaa. Tajuaakohan se sen missä vaiheessa lopettaa? o.O

P.S. Pakko silti ihan semisti hehkuttaa, että likka melkein vahingossa pääsi tänään selältä vattalleen. Meinasi kiepsahtaa, mutta niin vaan käsi otti vastaan ja kiepsahti takaisin selälleen. Iso tyttö <3

torstai 18. joulukuuta 2014

Taas imetyksestä, se toinen puoli siitä...

Imettäminen tunnetusti nostattaa paljon erilaisia tunteita ja keskusteluja. Mää olen jo ennen neidin syntymää ollut sellaisella rennolla asenteella, että katsotaan onnistuuko imetys. Kiva juttu jos onnistuu, maailma ei kaadu, jos ei onnistu. Sellaisella ajatuksella olen tässä mennytkin, enkä todellakaan ole ajatellut imetyksen olevan mikään äitiyden mitta. Mutta tosi monelle se tuntuu olevan ja mua alko nyt ihan vähän ahdistaa koko imetyshomma.

En siis ole missään vaiheessa kokenut imettämisen olevan mikään suuri tunteellinen, herkkä ja ihana kokemus vauvan kanssa. Minulle se on tapa ruokkia vauvani. Tietysti sen terveydelliset puolet ovat kiistattomia ja lisäksi se on mielettömän helppoa minulle. Välillä imettäminen on jopa vähän ahdistanut, kun on ollut vaikeampia hetkiä. Välillä on tullut raivareita ja välillä neidin syöminen on semmosta härväämistä, ettei tosikaan. Välillä mietin riittääkö mulla maitoa ollenkaan, kun syöminen on toisinaan niin hankalan oloista tuolle likalle.

Ajattelin liittyä facebookissa Imettämisen tuki ry:n sivuille ja niin teinkin. Ajattelin, että sieltä voisi tulla vastaan samanlaisten ongelmien kanssa painivia ja ehkä oppisin ymmärtämään tota neitiä vähän paremmin sen härväilyineen. MUTTA! Jo saman päivän aikana eilen, erosin sieltä! Lueskelin keskusteluja ja mulle iski välitön ahdistus imettämisestä. "Pitää imettää vähintään vuoden vanhaksi", "ei missään nimessä saa lopettaa yösyöttöjä ennen vuoden ikää", "imettäminen on niin voimakas kokemus äidille", "äidin on vaan jaksettava, jos vauva haluaa olla tissillä 24/7, eikä sille parane tehdä mitään" ja "lisää tähän joku tiukka mielipide imetyksestä".

Mulle iski niin kamala ahdistus ja paskaäiskä-fiilis, että päätin sitten erota heti. Ymmärrän imetyksen hyvät puolet ja nostan hattua kaikille, jotka siitä täysin siemauksin nauttivat ja todellakin on hienoa, että moni haluaa imettää pitkään ja hartaasti. Eli en halua tässä alkaa väittämään vastaan kenellekään, vaan näytän peukkua kaikille, joilla homma tuntuu mahtavalta. Itse lähinnä kuitenkin odotan, että neiti kasvaa ja imettämisestä alkaa jossakin vaiheessa "päästä eroon". Olen ihan hyväksynyt nämä ajatukseni, mutta luettuani noita imetysjuttuja alko vähän nostaa päätään sellanen olo, että ei mun kyllä tällain kuulu tuntea ja oon varmaan maailman huonoin äiskä, kun odotan, että imettäminen jossain vaiheessa loppuu...

Aiheesta aasin korviin: Tänään meillä oli neuvola. Neiti on tänään tasan 3 kuukautta vanha! <3 Rokotukset otettiin kaikki ja neiti selvisi hienosti. Harmitus ja itku saatiin aisoihin äitin sylissä, kun heijailtiin kunnolla. Voi pikkuista. Pituutta oli 61,5 senttiä ja painoa 5750g eli pitkä ja hoikka likka tuo on.

P.S. Miehellä alkaa tänään joululoma! Aivan huikeeta. <3

maanantai 15. joulukuuta 2014

Juhlahumua!

Lauantaina meillä juhlittiin perinteisesti miehen synttäreitä. Mies oli neidin syntymän tienoilla vähän huolissaan, että ei voitaisi pitää hänen synttäreitää, mutta tottakai me pidetään! Ne on siis ollut melkoisen kosteat juhlat ja niin ne oli nytkin. Vain sillä erotuksella, että nyt odoteltiin neitosen nukkuaikaa. Tai päivemmällä oli vanhemmat kahvilla ja illemmalla alkoi tulla sitten kavereita ja sisaruksia viettämään iltaa. Minä tietysti olin ihan selvistä päin koko päivän. Neiti oli oikein viimeisen päälle kuin kotonaan siinä juhlahumussa! :)

Välissä käytiin tissillä omassa huoneessa ihan rauhassa. Huomatkaa juhlatamineet neidillä viimeisen päälle. ;)

Ensin likka tietty nukkui päikkärit, perus 5 tuntia ja sen jälkeen hän oli itse päivänsäde ja soi kaikille ihania hymyjä ja oli niin aurinkoinen. Ensimmäiset pikkupäikkärit nukkui vaarin sylissä ja toiset mun sylissä. Ikinä ei iltaisin meinaa nukkua päikkäreitä, mutta nyt hälyn keskellä nukkui kuin tukki. Kymmenen hälppeillä laitoin neidin nukkumaan ja jäi imettämisen jälkeen mukisematta (oho!) nukkumaan. Heräsi syömään puoli kolmelta. Itse menin nukkumaan viideltä ja puoli kahdeksalta neiti heräsi seuraavan kerran. Ajattelin, että olisin saanut vielä nukahtamaan unille, mutta likka oli ihan itse pirteys! Noustiin sitten vaipan ja vaatteiden vaihtoon ja seurusteltiin keskenämme neidin huoneessa. klo 10-11.30 torkuttiin lastenhuoneen muhkeassa nojatuolissa molemmat ja klo 12 mentiin herättelemään juhlijoita, jotka olivat jääneet yöksi.

Ehdin vähän etukäteen stressaileen, että kuinkahan mahtaa neiti nukkua hälinäpäivän jälkeen ja miten saan sitä yleensä nukkumaan. Kaikki meni paremmin kuin hyvin. Vaikka nukuin vaan 2,5 tuntia itse, niin olin ihan pirteä koko sunnuntain. Illalla sitten iski mahdoton väsy ja kun lopulta likka nukahti puolen yön hälppeillä kunnolla, olin aivan valmis kaatumaan vällyjen alle. Tämä ei tietysti niin paljon vaikuttanut tuohon neitiin, kun päikkärit on kuitenkin viikonloppuna nukkunut normaalisti ulkona vaunuissa ja ollaan saatu olla kotona. Ei ole tarvinnut lähteä mihinkään. Ja olipas mukavaa olla itsekin vähän biletunnelmissa. Minä en ole koskaan alkoholia siihen tarvinnut aiemminkaan, joten ei harmittanut olla selvin päin. :)

Miehellä onkin sitten ollut tämä päivä vapaata ja ollaan kerätty lähinnä voimia! :D Neiti on nukkunut jo 4,5 tuntia, joten kohta puoliin alkaa varmaan heräillä. Ollaan oltu "tehokkaita" ja käytetty aika nukkumiseen, peittojen heilutteluun ja noutoruokaan. Miehellä on myös tämän viikon perjantai vapaa, joten enää kolme päivää töitä hänellä ennen joulua! Ihanaa. <3

torstai 11. joulukuuta 2014

Meidän joulu + vieläkin sitä imetystä.

Joulu se tulla körrööttää. On meinannut vaan tulla ihan puskan takaa yllättäen. Minä olen todella jouluihminen. Rakastan lahjojen ostamista, paketointia ja etenkin sitä hetkeä, kun näkee toisen avaavan sen itse hankkiman lahjan ja ilahtuvan siitä. Tänä jouluna en oikein ole päässyt fiilikseen. Varmasti suuri syy tälle on se, että tuo neiti lohkaisee about 98% kaikesta mun ajastani. Ollaan kyllä käyty shoppailemassa pariinkin otteeseen Ideaparkissa ja olen tilaillut netistä lahjoja päikkäriaikaan. Tänään paketoinkin muutamia. Siltikään se fiilis ei vaan ota tarttuakseen. Möö sanon minä, ihan tyhmää!

Jouluksi me lähdemme sukuloimaan, kuten joka joulu. Tai noh, viime jouluna minun sukuni tuli tänne aattona ja miehen sitten joulupäivänä, joten se oli pieni poikkeus. ;) Menemme aattona syömään ensin anoppilaan ja siitä odottamaan joulupukkia miehen siskon luokse. Joulupukin saapumista tulee odottelemaan miehen muitakin sukulaisia. Joulupäivänä olemme minun vanhempieni luona, jossa on myös siskoni perheineen. Meillä on aina vähän niinkuin kaksi aattoa, kun joulupäivänäkin tulee aina annettua ja saatua lahjoja ja syötyä jouluruoka. Olen ihan pitänyt tästä järjestelystä! Se on helppoa, koska meidän molempien vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla. Yöt vietämme minun vanhempieni luona. Katsotaan miten känkkäränkkä tuo neiti on, kun on A) 18. päivä rokotuspäivä ja B) kahden yön kyläilyreissu + paljon jouluhässäkkää.

Neuvolasta soittelivat takaisin päin, kun imetysasioissa sinne eilen soitin. Kuten oletinkin, terkkari tarjosi minulle ruokavalion tarkkailua. Ensin kehotti olemaan vähälaktoosisella, jos ei ala auttaan, niin laktoosittomalla ja lopulta vielä maidottomalla, jos apua ei ennen sitä tule. Luojan kiitos kuitenkin, tyttö on jo tänään syönyt paljon paremmin! Aloin miettimään tuossa viikonvaihteessa syömääni melkoista jäätelömäärää, että olisiko se vaikuttanut... Vieläkin likalla välillä vatsassa myllää syödessään, mutta nyt se ei ole enää juurikaan haitannut syömistä. Kyllä vaan teki pahaa katsoa toisen pahaa oloa!

Kohta tuota täytyy taas lähteä herättelemään, sillä 5,5 tuntia päikkäriunta alkaa tuleen täyteen. Nyt kun oltiin jo puoli 12 unten mailla, niin ei ihan niin kiire ole herätteleen. Aika hurjaa muuten, että toinen nukkuu tuolla mytäkässä vaunuissa ihan tyytyväisenä. Katetulla terassilla, seinän vieressä ei tietysti ulkomaailman viimat paljon haittaa! :)

P.S. Osaako joku kertoa kuinka saan blogini nimen näkymään tuohon nimimerkkini viereen, kun esim. kirjoitan muiden blogeihin kommentteja? Joillakin se blogi näkyy siinä heti, mutta mulla vain nimimerkki. Olen yrittänyt löytää ratkaisua, mutta ei mun aivoillani ole onnistunut. ;)

P.P.S. Kierukan laittaminen muuten SATTUI!!! Aloin vasta siinä pöydällä maatessani miettiä, että "sattuukohan tää muuten". No voin kertoa, että sattui. Ja tuli supistuksia ja alkoi oksettaa ja heikottaa. Mutta nyt on kierukka paikallaan. Ei kiitos vauvoja tänne ainakaan ihan hetkeen. ;)

tiistai 9. joulukuuta 2014

Imetysasiaa ja vähän muutakin

Pitkä tauko taas blogikirjoittelusta. On taas ollut jotenkin joko niin puhki tai menossa koko ajan, ettei ole ehtinyt ottaa kannettavaa esiin ja rauhottuun kirjoittamispuuhiin. Monena päivänä on ollut mielessä joku juttu, josta olisin halunnut tulla kirjoittaan, mutta kun hetki olisi muuten ollut otollinen, olen ollut liian puhki.

Meillä olisi ensi viikolla 3kk-neuvola, mutta soittelin jo tänään neuvolaan. Meille on nyt rantautunut ihan uudenlainen ja ei-niin-miellyttävä ilmiö. Vaikka vatsanväänteet kaikenkaikkiaan on vähentynyt ja päivät ovat kuluneet paljon mukavammin, niin nyt imettäessä neidin vatsassa möyrii. Tyttö alkaa imeä, mutta melkein samantien päästää tissistä irti ja alkaa kiemurrella. Usein jopa ihan kuulen ja tunnen, kuinka siellä vatsassa alkaa jokin möngertää. Neiti haluaisi syödä ja imeä, mutta vähän väliä irrottaa otteen ja kiemurtelee ja vängertelee. Todella usein (tänään joka syötöllä) koko homma on päättynyt siihen, että neiti huutaa aivan lohduttomasti pää punaisena. Kun saan tytön rauhoittumaan, hän on taas ihan hyvällä tuulella. Mutta syömään hän ei kyllä paljon ehdi, joten känkkäränkkä alkaa nopeasti. Jos yritän heti kiukun jälkeen tarjota rintaa uudestaan, saa likka samanlaisen raivokohtauksen.

Pelkään, että tyttö alkaa nyt yhdistää kipua ja syömistä toisiinsa. Neiti on muutenkin niin hoikka, että ruokaa pitäisi kyllä saada uppoamaan. Ja sellainen tunne mulle ainakin jää, että halua syödä vielä olisi, mutta vatsan möngerrykseltään ei pysty. En ole muuttanut omaa syömistäni, joten ihmettelen mistä voisi johtua. Nyt olen kyllä syönyt muutamana päivänä jäätelöä, jonka aion jättää totaalisesti pois ja katsoa helpottaako asia yhtään. Muuten meidän perheissä tai suvuissa ei ole mitään allergioita, joten kyllä olisi erikoista, jos neiti olisi jotakin allergiaa kehittänyt itselleen. On se vaan lohdutonta, kun toinen olisi nälissään, mutta huuto on mahdoton ja näkee, että toisella tekee kipeää.

Neuvolasta he ottavat yhteyttä takaisin päin. Tänään oli kuulemma neuvolalääkäri käymässä, joten terkkari sanoi juttelevansa asiasta lääkärin kanssa ja lupasi ottaa lähipäivinä yhteyttä. Meidän oma terkkari (tai sijainen hänkin) oli sairaana, joten ei ollut "oma" terkkari kun vastasi puhelimeen. Toisaalta tämä meidän sijaisterkka on, anteeksi vaan, vähän pihalla kaikesta, joten ehkäpä oli hyväkin, kun tämän kollega vastasikin puhelimeen. En tiedä mitä tässä asiassa nyt juuri voisi tehdä. Tuttipullokaan kun ei kelpaa, niin ei voi kokeilla miten kävisi korvikkeen kanssa. Tarkoitus on ollut testata, että otan tytön tuohon rinnalle kuin imettäisin ja tarjoankin sitten tuttipulloa. Nyt kuitenkin, jos syöminen on muutenkin ollut haasteellista, niin en haluaisi lisätä siihen enää mitään uutta ja vaikeaa osa-aluetta.

Jotenkin olen itsekin ihan puhki. Neidin kanssa on mennyt ihan mukavasti, mutta alkaa silti tuntua, ettei jaksaisi. Meillä oli myös menoa la-ma joka päivä, joten kyllähän sekin väsytti ja haittasi neidinkin rytmiä. Toisaalta kuitenkin nautin siitä, ettei tarvitse vain möllöttää kotona. Lauantaina on miehen synttärijuhlat ja minä täällä kerään jo kauheata stressiä kaikesta tarjottavasta ja siivoomisesta. Mies sentään otti perjantain pekkaseksi, jotta ehtii olla apuna. Silti tässä väsymyksen keskellä ja joululahjastressinkin lomassa alkaa vähän ahdistaan. Pitäisi tehdä kaikenlaista, mutta toisaalta haluisin vaan maata sohvalla, käpertyä peittoon ja masentua. Ei ehkä kauhean järkevä vaihtoehto kuitenkaan sekään...

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Meidän talon kaunein huone!

Ehdottomasti kaunein huone meidän talossa on pikkuneidin oma huone! Se on lattiasta kattoon rempattu ja ehdottomasti mun suosikkini koko tönössä. Maanantaina, kun mies oli pekkaspäivällä saatiin viimosia huonekaluja paikoilleen. Vielä pitäisi lastenkirjat kantaa tuonne, jotta saan omaan kirjahyllyyn lisää tilaa. Ja sittenhän niitä leluja alkaa pikku hiljaa ilmestyyn, niin vielä niille on hyvin tilaa. Nyt huoneessa on neidin muutama oma pehmolelu sekä läjällinen minun vanhoja.


Ja sitten nopeasti vielä asiaan neidin nukkuminen. Mää niin tunnen tunnontuskia, kun tuo tuolla pinniksessä viime yönäkin tuhersi itkua. Siis sellaista, että vähän niinku itkee, mutta sit ei aivan. Yrittää hakea sitä, mutta sit se loppuu ja sit taas meinaa alkaa. Olin siinä "kinthaalla" muutamaan otteeseen mennä neitiä rauhoitteleen. Mutta kun tuo pikkuperkele ei rauhoitu mun läsnäolostani, vaan itku yltyy! Sitten ollaan aina siinä, että pitää ottaa syliin ja yleensä myös imettää vaikka justiinsa olisin niin tehnyt. Viime yönäkin tuo sitten rauhoittui. Kävin lopulta vielä kurkkaamassa miten oli peittonsa kanssa myllännyt ja laitoin peiton pikkusen päälle ja hipsin itsekin nukkumaan. Tätä oli taas edeltänyt monen tunnin operaatiot, joissa välillä neiti nukkuu ja sit herää hetken päästä, eikä meinaa rauhoittua...

maanantai 1. joulukuuta 2014

Miten teillä mennään yöunille?

Meillä yöunille pääsemisessä menee aikaa noin 1,5-2 tuntia. Nyt olen yrittänyt, että iltatoimet alkaisivat suunnilleen samaan aikaan, jotta pientä rytmiä muodostuisi. Meillä se on tarkoittanut, että klo 21.30-22 välillä vaihdetaan yökkäri päälle ja suunnataan tuonne yläkertaan omaan huoneeseen. Siellä imetän neitosen (maailman ihanimmassa) nojatuolissa ja odottelen, että uni alkaa neidillä tulla silmään.

Jos likka nukahtaa syliini kunnolla, eikä havahdu pinnikseen laskemiseen, niin se on melko tarkalleen puoli tuntia, kun tuo herää. Silloin ei mitään hyssyttely tai silittely auta, vaan itku vaan yltyy, kun menen lähelle. Olen sitten imettänyt vielä toistamiseen tässä vaiheessa, jotta eka yösyöminen siirtyisi taas pitemmälle. Tämän jälkeen neidillä vain kestää unen saaminen paljon kauemmin. Kun silmät ovat sulkeutuneet minun sylissäni, nostan tytön pinnikseen takaisin. Yleensä silmät avautuvat ja hetken aikaa saattaa hakea asentoa ja ähistä, mutta tässä vaiheessa nukahtaa kunnolla yöunille. Tässä kaikessa menee helposti se 2 tuntia.

Nyt olen kuitenkin pyrkinyt nostamaan tytön jo aikasemmin ekan kerran omaan sänkyynsä. Eilenkin hän ehti ihan hetkessä nukahtamaan syliini tosi sikeään uneen. "Veivasin" häntä kuitenkin tarkoituksella sen verran laskiessani sänkyyn, että silmät avautuivat. Ähinä ja pieni käninä alkoi heti ja siitä voimistui hetki hetkeltä. Lopulta menin jälleen imettämään ja nukuttamaan uudestaan ja taas takaisin pinnikseen. Kun neiti ei ehdi nukahtamaan ekalla kertaa kunnolla, ei koko toimituksessa mene niin kauan. Pari kertaa olen laskenut pinnikseen ekan kerran niin, ettei uni ole kunnolla tullut. Silloin tosiaan se ähinä ja itkun vääntäminen alkaa samantien ja yöunille pääsy aikastuu. Kerran olen vain hyssyttänyt sylissä nukahtamisen partaalle ja laskenut takaisin ilman imetystä, mikä ehkä olisi järkevintä, ettei sitä tissiä siinä välissä oppisi saamaan. Sen verran olen kuitenkin mukavuudenhaluinen, että ajattelen sen pidentävän niitä neidin unia (ja sitä kautta tietty omia).

Kuitenkin tyttö nukahtaa pääsääntöisesti syliin. Pikkuhiljaa yritän siirtää niin, että aikaisemmin siirrän pinnikseen. Tuota toista imetystä, joka tulee tosi nopeastikin välillä ekan jälkeen, en ole vielä pitänyt ainakaan ongelmana, kun neiti ei kuitenkaan ole mikään tissillä roikkuja. Mutta saattoipa tuo mun selostukseni meidän nukkumaan menemisestä olla kyllä vähän sekava. En jaksa alkaa tarkentaan, koska itkuhälläristä kuuluu jo sellaista ähinää, että pitkiltä päikkäreiltä aletaan varmaan kohta heräillä.

Miten muilla nukahdetaan yöunille? Osaako teidän suunnilleen samanikäiset nukahtaa jo itsekseen vai pitääkö unen tulla sylissä? Tiedän, että monille nukahtaminen on vaikeaa tai yöt voivat olla ihan mahdottoman huonoja, mutta silti pohdin miten meidän iltoja voisi helpottaa. Lähinnä niin, ettei menisi ihan 2 tuntia koko operaatiossa... Mutta ikää on kuitenkin vasta vajaat 2,5 kuukautta, joten en mitään stressiä kyllä ota vielä tässä vaiheessa. Jokainen vauva ja perhe luo tietysti parhaat käytännöt itselleen. :)

P.S. Neidin huoneeseen saatiin tänään koottua hyllyä ja muuta ja sisustus on taas pikkusen pitemmällä. Nyt oikeastaan kaikki alkaa olla paikoillaan. <3

EDITEDITEDIT!!! Yllättäen sitten tänään menikin pitkästä aikaa 3 tuntia, että uni vei lopulta voiton ja hiljasuus laskeutui... Kyllä taas meinas käämi kärähtää!

V*TTU!!! En enää ikinä puhu mistään aikatauluista, kaikki menee samantien päin sitä itteään!!! Nimim. Ei oo paljon nukuttu tässä taloudessa. Klo 1.30 eikä unesta tietoa...

lauantai 29. marraskuuta 2014

Yökylässä!

Huh, kyllä on ihan mukava taas olla kotona. Miehellä oli eilen työpaikan pikkujoulut, joista hänen oli tarkoitus mennä veljelleen yöksi ja minun sitten neidin kanssa hakea tänään ja mennä siitä kotiin koko perhe. Lähdimme neidin kanssa mummulle ja vaarille yöksi, jotta minun ei tarvitse koko päivää olla yksin. Oli kyllä mukavaa, kun oli taas apukäsiä, eikä vatsavaivoja känisevää neitiä tarvinnut kantaa koko iltaa edestakaisin. Eilen taas jostain syystä vatsanväänteitä tuntuikin olevan enemmän, tietysti varmaan taas outo ympäristökin toi omaa käninä-lisää. ;) Illalla seurattiin Tapparan peliä telkkarista ja tietysti asianmukaisesti varustautuneena.



Nukkumaan meneminen oli likalle hiukan haasteellista ja lopulta puoli yhdeltä tuo simahti sängylle peitoista tehtyyn pesäänsä. Sitten isi soittaa yöllä (tai no... aamulla) puoli neljältä ja ajattelen jo, että onpas tuo nyt tyhmä, kun soittelee ja herättää meidät. Miehellä oli kuitenkin soitolle "melko" hyvä syy, eikä neitikään onneksi herännyt. Miehen veli ei vastannut puhelimeen, eikä ikkunoihin heitetyt lumipallotkaan saaneet veljeä hereille. Kukaan ei kulkenut rappuun, ei edes aamulehden jakaja, joten mies oli siellä kylmässä, eikä päässyt mihinkään sisälle. Siinäpä sitten pohdittiin vaihtoehtoja ja lopulta isäni lähti hakemaan miestä sieltä 40 km päästä ja lopulta ennen kuutta aamulla mieskin pääsi nukkumaan.

Onneksi mies ei ole palelevaa sorttia, eikä kovin helposti hermostuvaakaan. Itse olisin samassa tilanteessa ollut varmasti jo kylmissäni, peloissani ja itkua tihrustanut. Mulla tietysti jäi unet melko lyhyiksi, kun valvoin muutaman tunnin siinä yölläkin. Neiti onneksi oli kerrankin nopea ja heräsi syömään ja nukahti samantien uudestaan ja koko toimitukseen meni noin 10 minuuttia, eikä likka herännyt tähän muuhunkaan säätämiseen. Aamulla, kun mies sai veljensä sitten kiinni, oli hän tietysti tosi pahoillaan, että näin kävi. Hän oli vielä laittanut puhelimen äänet täysille illalla, että kuulisi, mutta eipä ollut kuullut. Kaikki hyvin kuitenkin lopulta ja nyt neiti on nukahtanut jo omaan pinnikseen ja me tehdään "perinteistä lauantaikanaa", joka tällä kertaa on hornetteja. ;) Toivottavasti neiti nukkuu tyytyväisenä pitkän ensimmäisen unipätkän, niin äiskäkin saa sitten joskus nukkua!

torstai 27. marraskuuta 2014

Unelias? Not!!

Tässä sylissäni mua tuijottaa yksi neiti, jonka pitäis nukkua. Silmät suurina toljottaa, välillä yrittää jutella ja jäystää koko ajan nyrkkejään. Jos nyrkkiä ottaa pois suusta likka alkaa hymyillä ja ottaa sellasen "sainpas sun huomios" -ilmeen. Että sitä nukkumattia odotellessa...

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Miksi se tuttipulloilu on niin vaikeaa?

Kuten aiemman postauksen kommenteissa mainitsinkin, niin tästä aiheesta on pitänyt kirjoittaa... Kun olimme potilashotellissa neiti sai muutaman kerran tuttipullosta korviketta ja hyvin upposi. Kotona muutaman kerran annoin tuttipullosta omaa pumpattua maitoa. Oli melko sotkuista puuhaa, mutta upposi. Tämän jälkeen olen antanut korviketta muutamia kertoja pullosta ja pienen ihmettelyn jälkeen on maistunut.

Mutta nyt? Ei kelpaa, ei millään. Huuto on kamala! Ongelma on siinä, että tuttipullosta, josta maitoa ei tule kuin imemällä (oletan, että mun aventin yksi tuttiosa toimii näin), ei neiti saa mitään ulos. Ja sitten oma lukunsa on tuttipullo, josta maitoa tulee. Sillon tämä neiti ei suostu nielaisemaan maitoa, vaan mässyttää niin, että kaikki valuu suupieliä pitkin ulos suusta. Voi hyvää päivää sentään. Miten tässä nyt näin takapakkia otetaan? Seuraavaksi suunnitelmissa on hankkia se Ainu medelä syöttöratkaisu, mutta katsotaan nyt osaako neiti sitten siitä imeä ja mikä on lopputulos. Ärsyttää vaan, että ilman neitiä on turha haaveilla mihinkään yli 2 tunnin päähän lähtevänsä jatkossa. Kerranhan neiti oli jo mummulla ja vaarilla 6 tuntia, eikä tuo syönyt sinä aikana mitään, vaikka samalla viikolla kotona oli vielä korviketta mennyt pullosta.

Todella ärsyttävää, koska minä selvästi kaipaan niitä irtiottoja. Ja nimenomaan niin, että saadaan olla miehen kanssa kaksistaan. Muuten mulla hajoo pää, jos en saa nauttia myös siitä kaksinolosta, jota ollaan melkein 10 vuotta saatu nauttia. Ja meidän hoitajat asuu sellaisessa paikassa (kuten myös me), ettei täällä tai siellä ole mitään. Eli jos muksun vie hoitoon (tai joku tulee hoitamaan tänne), niin jo pelkästään matkaan menee se reilut puoli tuntia, jos mielii johonkin mennä. Ehkäpä homma täytyy hoitaa niin, että joku tulee hakeen neidin autoreissulle päikkäriaikaan ja me annetaan rahaa kouraan, että ajatte sillä autolla pari-kolme tuntia ympäriinsä ja tuotte sitten takasin. :D

P.S. Eilisestä on onneksi selvitty ja olo on tänään parempi. Mennään neidin kanssa tänään iltasella kyläileen yhdellä kaverillani, niin katsotaan miten ilta sujuu. Joudun tuon meinaan herättään todennäköisesti pitkiltä päikkäreiltään kesken ja autossahan tuo sitten nukkuu joka suuntaan. Eli voi olla pitkä ilta tiedossa, hui!

tiistai 25. marraskuuta 2014

Itkupotkuraivari

Niin kenellä? Sekä tytsyllä, että mulla! Tänään mulla jotenkin kuohahti kaikki. Se, että mies on puolisokea, kun kyse on mun jaksamisesta. Se, että välillä tuntuu, että teen kaiken yksin ja se, että neiti huutaa. Ja jotenkin se huuto on mulle ihan myrkkyä, jos mulla on mitään muuta murhetta. Sen jälkeen, kun oltiin käyty miehen kanssa syömässä ja rentouduttu kaksistaan, olin pitkän aikaa tosi hyvällä mielellä ja kestin kaikki neidin kiukunpuuskat. Nyt on tuntunut, että jo pienikin neidin kiukku saa mut romahtamisen partaalle.

Mies sitten tänään lähti töihin ja mää jäin jo sillon vähän itkua tihrustaan. Sitten neiti alotti kiukkunsa ja mulla meinas oikeesti pimahtaa. Soitin itkien sitten äitilleni ja taisin hänetkin hiukan säikäyttää. Hän jätti työnsä siltä istumalta, pummi työkaveriltaan kyydin ja riensi tänne meidän luokse. Yritin kyllä estellä, ettei tarvitse, mutta kuuroille korville ne kaiku. Toisaalta ihan kiva, käytiin vaunulenkillä äitin kanssa ja äiti siivoili täällä. Mutta en mää mitään nukkuun pystyny, kun sakkia tässä pyöri. Isänihän tuli sitten töistä päästyään myös. Olisin ehkä mieluummin koomannut sohvalla viltin alla sen ajan, kun neiti nukku. Tosin nyt ehkä mieli vähän koheni, kun sohvalla yksin pyöriessä olis vaan saattanu ruokkia sitä pahaa oloa.

Sitten päästään tästä johtavaan aiheeseen, joka painaa mun mieltä. Musta tuntuu, että  valitan turhasta. Mulla on vaan yksi lapsi, eikä sekään ole mikään mahdottoman hankala. Jotenkin vaan oon ihan hajalla vähän väliä. Ja sitten tunnen itseni itsekkääksi ja ehkä vähän epäonnistuneeksikin, kun en kestä tätä äitiyttä. Osasyynä ehkä tähän on sekin, että olen tottunut oleen aina aika hyvä kaikessa mitä teen. Nyt hommassa on sellanen muuttuva tekijä, johon on toisinaan melko hankala (lue: mahdoton) vaikuttaa. Se tuntuu ottavan ihan kohtuuttoman koville mulla. Että valivali ja ruikutiruikuti, mutta näin se asia vaan on. Ärsyttää, etten selviä tästä sillä tavalla, kun olisin halunnut ja ajatellut...

perjantai 21. marraskuuta 2014

Paskaäiskä?

Eilen yöllä makasin sängyssä ja kuuntelin itkuhälyttimen kautta, kun neiti ähisi, känisi ja väänsi itkua pinniksessään. Vähän ennen kolmea yöllä heräsin itkuun ja kävin imettämässä tytsyn huoneessaan. Siellä on sellanen ihana muhkea nojatuoli, jossa on mukava imettää. Likka söi ja nukahti samantien siihen syliini. Nostin hänet pinnikseen ja sinne jäi, kun hipsin alakertaan omaan sänkyyn. Vähän ajan päästä alkoi kuulua ähkintää ja möngerrystä. Sitten se muuttui sellaseksi pieneksi itkun vääntämiseksi. Rääkäisy, toinen, hiljaisuus, rääkäisy, hiljaisuus, rääkäisy, rääkäisy ja jatkui samalla kaavalla...

Mietin menenkö sinne ja yritän hyssytellä. Mutta aina kun olen yrittänyt, niin tytsy on vain piristynyt mun nähdessään. Sitten itkun vääntäminen rauhottui ja muuttui taas käninäksi, ähinäksi ja möngertämiseksi ja lopulta tuli hiljaisuus. Tätä kesti sellaiset reilut 3 varttia kaiken kaikkiaan. Makasin siinä ja pelasin puhelimella pasianssia ja mietin koska se itku on sillä tasolla, että pitäisi mennä lohduttaan? Mietin, että saako tyttö jotakin hylkäämiskokemuksia, kun en mennyt paikalle? Toisaalta... Jos olisin mennyt, niin tyttö olisi pitänyt nukuttaa syliin, koska tuo olisi todennäköisesti piristynyt entisestään. Nyt uni tuli itsestään, eikä itku ollut kuitenkaan mitään hysteeristä tai edes kovin yhtenäistä tai jatkuvaa. Silti se ajatus, että olenko ihan paskaäiskä, kolkuttelee takaraivossa.

Hiljaisuuden tullessa se sitten olikin niin hiljaista, että mun oli pakko kipittää yläkertaan kurkistaan, että likka hengittää. :D Syvässä unessa, peitto melkein kokonaan riehuttuna sivuun, siellä pötkötettiin x-asennossa. Supervarovasti kiskoin peittoa vähän paremmin pienen päälle ja hipsin takasin alas ja nukkumaan. Oli tilanne mikä tahansa, niin omat hermot ainakin sai hermolepoa, kun sai olla itse makuuasennossa, eikä tarvinnut heilua ja hytkyä ja epätoivoisesti odottaa, koska likka sulkisi silmänsä ja ehkä uskaltaisi siirtää sitä sänkyynsä. Illalla meinaan oli taas itkua ja parkua ja mun hermoni alkoi taas olla kohtuullisen kireellä, ennen kuin neiti lopulta sitten zippasi siihen syliin. Olin yöllä niin puhki jo syöttäessäni, että meinasin nukahtaa likka sylissä siihen nojatuoliin.

Katsotaan nyt miten nämä lähtee rullaamaan ja oppisiko tuo neiti nukahtamaan toisinaan tuonne sänkyyn itse ja ehkä vähän nopeammin, kuin viime yönä. Olihan tuo vähän kurjaa itselle katsoa kelloa ja miettiä, että mitä pitäisi tehdä ja pohtia, että valitseeko joka tapauksessa sitten sen huonon vaihtoehdon...

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Ensimmäinen yö pinnasängyssä!

Neiti nukkui eilen ensimmäisen yön pinnasängyssä. Aiemmin käytössä on ollut äp-laatikko ja se on ollut meidän makkarissa. Pinnasänky on yläkerrassa, kun meidän makkari on alakerrassa. Viime yö ainakin meni ihan ok, eikä rappusten ravaaminen vaivannut. Itse asiassa tällaisina viikkoina, kun mies on aamuvuorossa joudumme kuitenkin tulemaan yläkertaan illaksi, että isi pystyy nukkumaan. Nyt on siis loogista alkaa reenaamaan pinnasänkyä. Samalla tavalla se yö meni kuin meidänkin kanssa alakerrassa. Itkuhälläri oli käytössä, sillä en välttämättä itkua kuulisi täydestä unesta.

Nyt täytyy myös alkaa harjotteleen sitä, ettei mun tarttis kävellä ympäriinsä, että neiti nukahtaa. Mun jalkoja on särkenyt jo monta monituista päivää ja oon ihan puhki siihen, että pitää ravata edestakas... Eilen heijailin neidin huoneen nojatuolissa ja kylläpäs tyttö huusikin aikansa. Rauhottui kuitenkin lopulta ja sain siirrettyä pinnasänkyyn. Unta kesti tosin alle puoli tuntia ja uusintakierros tuli. Tällaista se tosin oli jo tuolla meidänkin makkarissa nukkuessa. Onneksi neiti ei ole mikään tissillä roikkuja, mutta sylissä pitäisi tosiaan aina saada olla. Tähän mennessä ei ole nukahtanut kuin syliin ja tärisevällä alustalla kulkeviin vaunuihin.

Neuvolassakin kävimme maanantaina ja ensimmäinen rokotekin (suun kautta annettava rota) saatiin. Pituutta oli jo hurjat 59,2cm ja painoa 5095g. Neiti on siis pitkä ja hoikka. Taitaa tulla äitiinsä (toivottavasti kuitenkin välttää sen 16-vuotiaana alkaneen vatsanseudun leviämisen sitten tulevaisuudessa :D).

Ja joulu hei tulee!!! Mää oon niin jouluihminen yleensä, mutta nyt olen jotenkin niin ollut kiinni vauvameiningeissä, että joulun tulo ihan hirvittää! En oo ehtiny ajatteleen yhtään mitään, enkä oo saanu joulufiiliksestä kiinni. Voi pöh.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Nyt hajottaa tää vauvanhoito...

Tiesin, että vauvanhoito on rankkaa. Tiesin myös, että elämä tulee muuttumaan totaalisesti. Tiesin, etten osaa varautua millään etukäteen. Ja tämä on toisaalta juuri sellaista kuin lopulta ajattelinkin. Silti ja kaikesta huolimatta alan olla nyt saanut tarpeekseni vauva-arjesta. Neiti ei ole edes kahta kuukautta, mutta alan silti olla jaksamisen rajoilla.

Neiti on jo monena päivänä kyllä nukkunut yhdet pitkät vaunupäikkärit, jolloin voin puuhailla omia juttujani ja ottaa rennosti. Mutta siinä se! Illat on todella pitkiä ja yöunille päästään puolenyön aikoihin tai jälkeen. Eikä siinä mitään, jos likka olisi edes jotenkin tyytyväinen oloonsa, mutta ei. Heräämisestä asti tytön kanssa pitää seistä KOKO ajan. Imetys onnistuu sohvalla ja hetken tyttö viihtyy (uudella ja hienolla) leikkimatolla. Sitten on oltava sylissä ja äitihän ei saa istua missään. On seistävä ja mielellään myös vähän hytkyttävä, käveltävä, heiluttava tai jollakin muulla tavalla oltava liikkeessä. Istuessa hytkyminen ja heiluminen ei kelpaa. On SEISTÄVÄ! Voi luoja miten on tosissaan pitkiä iltoja ja mun hartiat ei jaksa enää. Manducassa ei viihdytä, ellei olla ihan sammumispisteessä, vaan huudetaan!

Nukahtaminen ei onnistu muualla kuin sylissä. Ja jos uskallat väärään aikaan yrittää laskea omaan sänkyyn, niin huutohan siitä tulee. Havahtuu laskettaessa hereillä, eikä hyssyttely tai äp-pakkauksen keikuttaminen auta. Hermo menee neidillä. Eilen en vaan enää jaksanu, mutta ties monennenko yrityksen jälkeen likka lopulta rauhottui sängylle mun viereeni pötköttään ja nukahdettiin molemmat siihen. Sitä ennen oli monta tuskastumisen hetkeä ja minulla ei todellakaan ollut ne kaikista kauneimmat ajatukset mielessä. Oli jopa pelottavaa millaisia ajatuksia sitä tuskasena mieleen putkahtaa. Plussaa on se, että toivon miehen saaneen itsevarmuutta, sillä likka rauhottui kaksi kertaa miehen syliin illalla.

Tänään en myöskään ole antanut enää tuota Disflatyliä, koska tuntuu, että huuto on ollut vain pahempaa. Huutoa, käninää ja tyytymättömyyttä on täynnä meidän illat. Enkä edes tiedä mikä mua eniten tässä rassaa, mutta puhki olen. Odotan todellakin innolla huomista. Neiti menee mummulle ja vaarille hoitoon ja me mennään miehen kanssa KAKSIN syömään ravintolaan, sillä meillä oli eilen vuosipäivä: 10 vuotta yhdessä! <3 Ja mies oikein yllätti ja oli ostanut mulle korvakorut! <3 Eli pieni irtiotto itkusta ja käninästä tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Leikkimatto on onneksi kiva. Ostettiin se neitin ristiäislahjarahoilla. Tytsykin tykkää, noin 15 minuuttia kerrallaan. ;) Huoh...


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä!

Meillä ei kyllä todellakaan ole minkäänlaista vuorokausirytmiä, vaikka niin kuvittelin vielä joku aika sitten. Aina kun ajattelee, että tästähän tämä lähtee suttaantuun, niin seuraava päivä on taas ihan erilainen!

Toissayönä pääsin itse nukkumaan kahdelta. Neiti valvoi siis iltaseitsemästä tuonne puoli kahteen. Välissä ehti jo nukahtaa, mutta sitä iloa kesti alle puoli tuntia. Eilen neiti nukkui illalla välillä klo 17-20.45, mutta kas kummaa: yöunille pääsin itse jo ennen puoltayötä ja neiti reippaasti ennen sitä. Nyt tänä iltana likka nukahti iltapäikkäreilleen puoli tuntia sitten eli noin puoli kahdeksan aikoihin. Katsotaan nyt kauanko mahtaa nukkua ja milloin yöunet kutsuu... Yöllä edelleen ekan heräämisen jälkeen menee vähintään se 1,5 tuntia, että likka nukahtaa uudelleen.

Eilen aloitimme lisäksi Disflatyl-tipat. Illalla otimme ensimmäisen satsin ja katsotaan nyt onko tuosta apua. Ainakin kakka lähti eilen liikkeelle vauhdilla ja voimalla. Neitihän on kakkaillut noin kerran viikkoon ja edellinen kerta oli sunnuntaina. Mutta nyt eilen sitten törähti ensin vaippaan, sitten vessan lattialle, lavuaariin ja mun vaatteille ja lopuksi vielä vähän hoitopöydällekin. :D Olihan se aika huvittava tilanne ja sanoin miehellekin, että ekan kerran tekisi mieli laittaa naamakirjaan kakkapäivitys. En siis tosiaan ollut laittamassa, koska se ei ehkä ole se oikea kanava! Mutta kyllä välähti nopeasti silmieni editse jo joku pikkunäppärä kakkapäivitys. Onneksi on blogi, jossa toteuttaa itseään. ;)

P.S. Eilen tapasimme myös koulukaverivi ja hänen vauvansa, joka on meidän neitiä

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ristiäiset juhlittu!

Olipas melkoinen hulinapäivä lauantaina! Neiti sai kasteessa nimen ja koko perhe oli illalla ihan puhki, kun kotiuduimme mummolasta juhlien vietosta. Suuri kiitos vielä äitilleni, joka siivosi, kuurasi ja tiskasi hirmuisesti jotta juhlat saatiin järkättyä. Tyttö oli kiltisti kastetoimituksen ajan, kun vähän väkisinkin pidimme häntä hereillä ennen toimitusta. Nukahti sitten kummisedän syliin ja nukkui läpi toimituksen. Vaikka toisaalta oli raskasta, niin oli silti itselleni myös helpottava päivä, sillä halukaitta neidin kanssa seurustelijoita löytyi pilvin pimein. Minulla oli siis kädet vapaana melkein koko päivän ja tuo vihoitellut kylkikin sai olla rauhassa.

Kakku oli todella hieno, melkolailla sellainen kuin mielessäni kuvittelin. Ehkä olisin pikkasen enemmän kaivannut vaaleanpunaista ja päällisen koristeet olisi voinut olla sirompia, mutta toisaalta... Noin upeaa kakkua meidän juhlissa ei ole ikinä ollut, joten ei pitäisi valittaa. ;)


Illalla neiti viihtyi vielä lattialla serkkutytön kanssa pitkän aikaa. Juhlamuoti jo ihan rutussa ja sylistä syliin kulkeutuneena nuhjaantuneena. Pikkurillissä pilkistää kuitenkin tätiltä ristiäislahjaksi saatu sormus! Muita lahjoja oli kummeiltä tulleet kummilusikka ja -valokuvakehys, helmirannekoru ja kaulakoru. Näiden lisäksi rahaa. Toiselta mummulta tulleesta rahasta tilasimme neitille juuri leikkimaton, jossa on sellainen leikkikaari kaikenmaailman härpäkkeiden kanssa. Jos viihtyisi pikkuhetken joskus itsekseenkin ja itse pystyisi vaikka syömään aamupalaa. ;)



torstai 6. marraskuuta 2014

Miten kannustaa ja rohkaista isää?

Tuossapa se kinkkinen kysymys tulikin. Minä olen parhaani mukaan yrittänyt olla pätemättä ja neuvomatta ja jättänyt sanomatta, jos joku vaate on vähän omituisesti tai joku muu asia ei ole mennyt ihan niin kuin itse laittamana olisi mennyt. Silti tuntuu, että tuore isä ei oikein luota taitoihinsa ja kokee, ettei osaa.

Kun lapsi esimerkiksi itkee olleessaan miehen sylissä, kun minä vaikka syön, niin en vain kestä sitä itkua. Ja minua alkaa suututtaan, kun musta tuntuu, ettei mies yritä tarpeeksi. Hän passiivisesti hiukan heiluu ja tuijottaa telkkaria. Minä joudun ihan tosissani pinnistelemään, etten sano vihaisesti asiasta. Olen kyllä sitten vähän sortunut neuvomiseen ja sanonut tyyliin: "Mulla joskus auttaa, kun otan sen näin syliini, mutta ei sekään kyllä aina". Mahdollisimman varovainen olen siis yrittänyt olla. Kerran kyllä sitten vähän kivahdinkin, että musta tuntuu, ettet edes yritä. Mies kuitenkin sanoi yrittävänsä.

Eilen olin reilun tunnin pois kotoa, kun menin hierontaan. En syöttänyt vauvaa ennen lähtöä, kun se nukkui pitkiä päikkäreitään. Tuttipulloilu on taas alkanut sujumaan ja jätin korviketötsän ja tuttipullon keittiön pöydälle ja sanoin, että ihan muutaman sekuntin lämmittää sitä mikrossa, jos on tarve. Tulin kotiin ja iskä täällä yritti syöttää neitiä ja neiti huusi kuin syötävä! Oli kuulemma alkuun vähän ottanut, mutta sitten alkoi huuto. Mies yritti, jos tarvisi röyhtäistä ja yritti sitten uudestaan, mutta ei ollut siitäkään apua. Lopulta sitten antoi tytön mulle ja minäkin yritin tuttipulloa tarjota, mutta ei kelvannut. Ssshh-ssshhh-ssshh-ääntelyllä sain kuitenkin tytön rauhoittumaan. Ehdotin tuota hyssyttelyä miehellekin, mutta hän malttoi kokeilla ehkä 15 sekuntia ja kun itku pienen taukoamisen jälkeen jatkui, hän luovutti. Kehuin, kuinka hienosti hyssyttely toimi, mutta ei miehen mielestä kuulemma. Lopulta sitten annoin vauvalle tissiä ja tissimaito maistui. Tuohan on siis korviketta saanut aiemminkin, ettei ollut eka kerta eikä pitäisi siitä olla kiinni. Mielestäni isillä oli myös oikein hyvä ote tuohon imettämishommaan.

Mua vaan harmittaa mielettömästi, jos isä kokee, ettei osaa. Ja minusta tuntuu toisinaan, ettei hän edes yritä, mutta ehkä se ei sitten ole sitä. Kyse on varmaan turhautumisesta ja siitä, ettei omiin taitoihin luoteta. Totta on, että jos tyttö on rauhassa mun sylissä, niin isin sylissä itku usein alkaa. Toisinaan on upeita hetkiä, jolloin isä ja tytär naureskelevat toisilleen, mutta niitä on mielestäni harmillisen harvoin. Olen kovasti antanut tyttöä isille hoidettavaksi, kun itse on tarvinnut tehdä jotakin (syödä, käydä suihkussa tms). Ajatuksena, että varmuutta tulee tekemisen kautta. Tytön ekassa neuvolassa mies totesi terkkarille, että tyttö huutaa ittensä aina melkein tajuttomaksi hänen sylissään. Tuohan ei ole totta ja varsinkin siihen aikaan, kun kotiuduttiin, niin mies sai tytön usein rauhoittumaan. Nyt ne on harvoja hetkiä... Ja eilen mies taas sanoi mulle tuota samaa: "määhän sanoin siellä neuvolassa, että se itkee ittensä tajuttomaks mun sylissä".

Voi, että tää tilanne harmittaa mua ihan käsittämättömän paljon. Tietysti, kun tyttökin kasvaa, niin varmasti he alkavat isin kanssa löytää yhteistä säveltä. Mutta nyt tilanne on todella ikävä. Oon yrittänyt miehen kanssa vähän asiasta puhua, mutta hän ei vaikuta oikein halukkaalta. Tämä viikko on muutenkin ollut jotenkin omituinen, kun mies on ollut välillä jotenkin allapäin ja vähän kiukkuisen oloinen. Olen yrittänyt ystävällisesti kysyä mistä kiikastaa, niin ei kuulemma mikään ja kaikki on hyvin. Huoh...

Onko teillä kaikilla muilla isit istuneet rooliinsa heti täydellisesti ja olleet taitavia vauvojen kanssa? Jotenkin saa aina lukea ja nähdä blogeista, artikkeleista ja ohjelmista sellaisista superisistä, jotka ovat huippuja hoitamaan vauvaa ja ovat kuin luotuja siihen hommaan. Haluaisin kannustaa omaa miestä isänä, mutta en osaa ja pelkään, että mies ottaisi sen viisasteluna ja nipottamisena.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Känkkäränkkäaamu ja päikkärimaraton!

Neiti on nyt kolmena aamuna herännyt varsinaisenä känkkäränkkänä. Ilmeisesti on nukuttanut niin pitkään, että nälkä on mieletön, koska kunhan tissin ehtii saada suuhun, tytsy hiljenee. :) Siitä onkin seurannut melkoisen pitkät päikkärit. Käytiin tänä aamuna vielä nopeeta kaupassa ja neiti nukku sen reissun ja nyt on nukkunut jo yli kolme tuntia päikkäreitä. Illalla lähdetään vielä meidän urheiluseuran syyskokoukseen eli autoreissu tiedossa. Ja siellähän neiti nukkuu sitten taas. Hui, mitenhän meillä yöllä sitten nukutaan. Noh, se on sen ajan murhe se. ;)


Siinä se pötköttää fatboyllaan! :)


maanantai 3. marraskuuta 2014

Meidän päivä!

Moni on blogissaan kirjoittanut päivästään vauvan kanssa. Kovin hyvin monelle on jo muotoutunut päivärytmi. Meillä on jonkinlaista kaavaa, mutta etenkin johtuen neidin vatsavaivoista, ei päiväunien ajankohdalla ole hirveästi pysyvyyttä. Uni tulee usein sitten, kun vatsavaivat hellittää.

Ja taas se, miten on iltaisin päästy nukkumaan, vaikuttaa sitten aamuun. Jos neiti herää aamulla kuuden tienoilla, niin imetän ja nukutaan vielä sängyissä tai sängyssä. Riippuu siitä nukahtaako tytsy viereen vai pitääkö hänet "kävelyttää uneen". Jos taas heräillään vasta kahdeksan aikoihin tai jälkeen, niin noustaan ja vaihdetaan jo vaatteet yms.

Aamusella neiti viihtyy yleensä pirteänä jonkinaikaa lattialla. Yleensä makoilen siinä vieressä. Mutta sellainen 15 minuuttia on aikalailla maksimi mitä neiti viihtyy siinä. Unet tulee koska tulee. Jos on keliä, niin lähdetään vaunuileen. Riippuu jälleen likan mielentilasta ja väsymyksestä, että jatkaako uniaan vaunuissa lenkin jälkeen. Aikalailla nukkuu päivässä yhdet pidemmät päikkärit (sellaset 2-3 tuntia) ja sitten yhdet tai kahdet lyhyemmät unet. Joskus saattaa olla niin, että iltasella alkaa vatsanväänteet vaivata, eikä nuku noiden yksien päikkäreiden lisäksi muita ollenkaan. Silloin yleensä nuokahtaa syliin ehkä 5 minuutiksi kerrallaan ja säpsähtää taas hereille.

Huomatkaa söpö takatukka! ;)

Yöt nukkuu kuitenkin kivasti sitten, kun lopulta sinne yöpuulle päästään. Esimerkkinä viime yö, kun tyttö lopulta nukahti syliin noin kello 22.30 ja yhdentoista kieppeillä siirsin hänet omaan sänkyyn (lue: äp-laatikkoon, on se vaan kätevä). Yöllä katsoin kelloa 3.20, kun neiti känisi ekan kerran. Syötin tytön ja hän oli jotenkin yllättävän huonotuulinen ja nukahti sitten syliin vasta joskus kello 4.30 jälkeen. Itse pääsin viiden tienoilla takaisin sänkyyn. Sitten herättiinkin aamuun jo ihan kunnolla, kun kello oli melkein puoli yhdeksän aamulla, kun neiti seuraavan kerran herätti.

Kaikki yöt eivät mene noin pitkillä unipätkillä, mutta usein kyllä. Joskus heräillään sitten 2 tunnin välein, joskus hyvin harvoin tiuhemmin. Mutta kyllähän se väsyttää, jos koko illan huutaa vatsakipuja. Vaikka unisenkin illan jälkeen tyttö kyllä nukkuu ihan mukavia unia öisin. Toivottavasti nämä kunnolliset yöunet jatkuvat, koska kyllä sitä vaan itse on niin paljon pirteämpi tällaisten unien jälkeen. :)

torstai 30. lokakuuta 2014

Harvinainen illan torkku!

Voivoi. Mitähän tästä seuraa? Neiti on iltaseitsemästä asti ollut unelias ja enemmän ja vähemmän torkkunut. Varttia vaille yhdeksän laskin hänet omaan sänkyyn, kun nukkui sylissä kuin tukki. Meni puoli tuntia ja tyttö oli hereillä. Huoh. Tissi suuhun vaan ja kas, neiti nukahti nopeasti uudelleen.

Nyt tässä sylissä kuitenkin nukkunut jo noin kolme varttia sellaista kevyttä koiran unta, että turha haaveilla sänkyyn viemisestä. Neiti havahtuisi satavarmasti saman tien hereille, believe me, kokemusta on. Nyt sit jännään, että koska mahtaa sit tapahtua totaalinen piristyminen ja kuinka pitkälle yötä sitten valvotaan.

Tällä hetkellähän kaikki on kivasti, kun neiti torkkuu ja minä voin rauhassa katsoa töllöä. Pelottaa vaan se, että mitä tästä mahtaa seurata... Joten palataan asiaan. ;)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Alle 2 päivää kotona ilman iskää = hermoromahdus!

Miten  voikin alle kaksi päivää neidin kanssa kaksistaan olla rankat? Miten juuri niille päiville osui pahimmat vatsanväänteet ja muut kiukkuitkut?

Mies oli perjantaina ensin töissä klo 5-13 ja oli alle kaksi tuntia välissä kotona ja lähti sitten viemään meidän toista kummipoikaa jääkiekkopeliin, kun Tapparalla oli kummin kanssa peliin -tempaus. Mies tuli siis kotiin kymmeneltä illalla ja painui melkein suoraan nukkumaan. Lauantaiaamuna mies lähti klo 5.30 suuntaamaan Itä-Suomeen laittamaan veljensä kanssa mökkiä talviteloille. Kotiin mies tuli noin klo 16 ja olin siinä vaiheessa ihan puhki. Olin saanut tätä ennen tytön nukahtamaan noin 45 minuuttia sitten ja nukuttiin molemmat sohvalla ja voi taivaallisuus se hiljaisuus helli mun korviani.

Aina kun luulin, että tyttö nukahti ja laskin hänet johonkin, niin menikin max 5 minuuttia ja hervoton itku alkoi taas. Neiti nukkui noilla aikaväleillä aivan hämmästyttävän vähän kaiken kaikkiaan. Mää en olisi ehtinyt vessaan enkä syömään ja uusi manducakaan ei neidille kelvannut, vaan siinäkin huudettiin. Voin sanoa, että omat ajatukset ei aina ollut ihan kauniita, mutta purin mahdottoman turhautumiseni sitten yksinkertaisesti pari kertaa huutamalla kurkun täydeltä. Se oikeasti jotenkin helpotti omaa oloa. Mun tekee aina mieli rikkoa jotain, kun hermostun (joskus miehenkin kanssa riidellessä), mutta olen hillinnyt itseni. Huutaminen, se on mun juttuni ja sillä olo helpottuu noin 30 sekunniks. Jes!

Toi aikahan oli lopulta tosi lyhyt aika ja olin jo tuosta ihan rikki. Tuntuu jotenkin tosi epäreilulta valittaa tuollaisesta pätkästä. Monella muulla on paljon rankempaa vauvan kanssa, joten tulee vähän sellainen "mulla ei oo oikeutta valittaa" -fiilis. Valitanpa silti. Puran sen pahan olon tähän ja kärsin sitten siitä, että on paha olo tästä valittamisesta. ;) Tästähän päästään sitten siihen, että mies jos heijailee ja hyssyttelee neitiä 15 minuuttia, niin hän valittaa kipeistä hartioista... Joo, voitais vaihtaa osia ja mää mennä ajaan trukkia ja mies olla pari päivää neidin kanssa kotona ja miettiä sitten uudestaan, kuinka kipeänä ne hartiat on. ;)

torstai 23. lokakuuta 2014

Vauvaonnea!

Onneksi on ihania pikkujuttuja, jotka tekevät vauva-arjesta vielä pikkuisen ihanampaa. Sain pestyä uudet vaatteet, jotka kävin ostamassa paikalliselta Tokmannilta neidin kanssa viimeisimmän neuvolareissun jälkeen. Ihanaa, kun kerrankin sasin hypistellä niitä oikeasti tyttöjen vaatteita ja sai ostaa jotakin värikästä! Periaatteessa unisex-vaatteissa ei ole mitään vikaa, mutta täytyy myöntää, että vähän olen kyllä sukupuoliasennoitunut ja mielelläni ostan tytölle söpöjä tyttövaatteita. Toisaalta enemmän pidän silti kirkkaista tyttöväreistä, kuin ihan hempukan vaaleista väreistä.

Tällaiset bodyt tarttuivat mukaan shoppailureissulla:

Naapureiltamme saimme tällaisen söpön Polarn o'pyretin setin lahjaksi pikkuneidin syntymän johdosta:

Tänään otin hommakseni myös toteuttaa baby showereilta lahjaksi saadun "savihommelin". En siis tosiaan tiedä miksi sitä pitäisi kutsua, mutta siinä on siis rasia, johon paketissa ollut savi laitettiin ja siihen painoin neidin jalanjäljet. Vähän harmillisesti jäi epätasaiseksi saven pinta, koska sitä oli hankala tasoittaa ja sen koostumun alkoi ilman kanssa kosketuksissa oltuaan muuttua. Se olisi ollut muovailtavissa uudestaan, mutta neiti alkoi hermostua odotteluun ja toisaalta en usko, että olisin sitä paljon paremmin saanut toisellakaan kerralla. 

Tällainen on lopputulos:

Lisäksi tänään neiti rauhottui syliin vain ihmettelemään maailman menoa! Lattialla hän on viihtynyt sen 10-15 minuuttia minun tai isin kanssa ja sen jälkeen alkaa huuto ja tytöllä menee hermo. Sylissä ollessa pitäisi sitten koko ajan heilua ja hetkua, että tyttö olisi tyytyväinen. MUTTA! Varmaan ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen elinviikkonsa jälkeen neiti vain killitteli suurilla silmillään ja oli ihan rauhassa. <3 Sellaista kaipaisin enemmän. Olisi mukavakin, jos tyttö tästä iän myötä alkaa olla enemmän hereillä, mutta sitä jatkuvaa viihdyttämistä heijailemalla en jaksaisi... 

Yhteenvetona siis: Pikkuiset jutut piristävät kummasti toisinaan tosi raskasta vauva-arkea. Hauska huomata, että pikkujutut saavat hymyn huulille vaikka toisinaan meinaa se epätoivokin iskeä. ;)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kasvuseula.fi

Koska meidän terkkarimme ei tunnu aina olevan ihan kaikista pätevin, aloin kiinnostua paino- ja pituuskäyristä. Ekan neuvolan jälkeenhän kävimme painokontrollissa, kun painoa oli kuulemma tullut liian vähän. Kontrollissa terkkari sitten selitteli, että kyllähän sitä painoa oli ihan kivasti tullut, näytti vain tuossa taulukossa niin hurjalta.

Löysin netistä sitten tuollaisen sivuston kuin kasvuseula.fi. Sinne voi kirjata lapsensa pituuksia ja painoja neuvolakäynneiltä ja ne piirtyy sitten sinne kaavioihin. Ja nimenomaan niihin uusiin, kaikki neuvolathan eivät ole niihin vielä siirtynyt. Meidän tytön painokäyrä oli ainakin ihan täsmälleen keskiarvokäyrän päällä. Terkkarille se taisi siksi näyttää niin hurjalta, että tyttö oli kasvanut pituutta hurjasti, joten pituuteen verrattuna painoa ei ollut tullut ihan keskivertokäyrän verran.

Suosittelen tutustumaan, jos kiinnostaa seurata lapsen kehitystä myös tällä tavalla. Itselläni oli tuossa välissä jo hiukan huolta maidon riittämisestä, joten saan ihan erilaista mielenrauhaa, kun voin itsekin sitten seurailla. Neuvolassa terkkari ei ole sieltä koneeltaan aina näyttänyt miten mitän käyrille piirtyy, joten siksikin olen kovin utelias. :)


maanantai 20. lokakuuta 2014

Ristiäisten odotusta...

Rakastan juhlien järkkäämistä ja puuhaamista. Nyt odotankin jo innolla ristiäisiä, jotka ovat lauantaina 8.11 ja ne järjestetään vanhempieni luona. Saimme ihanan tutun papin kastamaan neidin. Saman papin piti vihkiäkin meidät, mutta ei ikävä kyllä sit päässytkään. Joten olen superiloinen, että hän pääsee tytön kastamaan. Hän on sekä minun, että mieheni rippipappi. Menemme vanhemmilleni jo edeltävänä perjantaina, niin ei ole sitten niin kiire itse juhlapäivänä.

Olemme paikalliselta leipomolta tilaamassa kakun. Halusin ehdottomasti sellaisen ylisöpön kakun, enkä mitään tuttavan räpeltämää "sinnepäin-kakkua". Ehkä mulle jäi jotain hampaankoloon, kun meidän hääkakkumme oli aikamoinen räpellys, vaikka ammattilaiset sen tekivätkin. Kyseisen leipomon pitäisi kuitenkin osata asiansa. Samalla otamme sieltä myös yhden voileipäkakun. Miehen siskon mies tekee aivan mielettömän hyvää lohipiirakkaa ja minä teen suklaamuffinseja. Sitten vielä jotakin söpöjä keksejä ihan vain kaupasta.

Etunimenhän minä halusin kertoa heti, kun olemme miehen kanssa sen päättäneet. Mies kuitenkin tahtoi salailla. No, niinhän siinä kävi, että minä vanhingossa menin sen möläyttämään, joten olemme sen nyt sitten kertoneet, jos kyselyjä on tullut. Ja toisaalta kutsumme häntä jo kyseisellä nimellä, joten moni sen kuulee jo ihan siinäkin. Pidämme kuitenkin toisen ja kolmannen nimen yllärinä. Jospa niitä olisi vaikeampi möläyttää. ;)

Kastemekkona tulee olemaan minun suvussani kiertänyt kastemekko. Siihen yksi sukulainen on sitten kirjaillut kaikkien nimet. Rusetti vain vaihdetaan aina sen mukaan onko tyttö vai poika. Kastemaljana käytämme samaa maljaa, joka on aikoinaan ihan uniikisti tehty siskoni pojalle kastemaljaksi ja myös siskoni tytön ristiäissä käytetty samaa. Siihen myös kaiverrutetaan sitten nimi.

Ristiäiskutsut mun piti askarrella, mutta niinhän siinä kävi, että en saanut mitään aikaiseksi. Tilasin siis Ifolorilta kutsut ja niistä tuli kyllä tosi söpöt! Nyt vain sitten odotellaan vajaat 3 viikkoa vielä juhlallisuuksia. Pappia meidän pitäisi vielä tavata ennen juhlia ja keskustella juhlan kulusta ja ilmeisesti täyttää meidän kotiseurakunnasta tulleet paperit, jotta pappi sitten pistää tietoja eteenpäin. Kyseinen pappi on siis meidän vanhasta seurakunnasta toiselta paikkakunnalta. Olemme asuneet nykyisellä paikkakunnalla vasta 3 vuotta, eikä tähän seurakuntaan ole vielä ehtinyt muodostua samanlaista suhdetta, kuin lapsuuden ja nuoruuden aikaiseen seurakuntaan ja henkilöihin.

P.S. Olimme lauantaina enoni 60-vuotisjuhlissa ja neiti edusti siellä niiiin ylisöpönä pikkuisessa muumimekossaan. Juhlista lähdimme miehen lapsuudenystävän tuhkien ripottelu"tilaisuuteen". Hänen tuhkansa ripoteltiin siis järveen. Nyt on sekin raskas asia ikäänkuin saatu päätökseen.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Pieniä onnen hetkiä!

Kun äiti on ensin kunnon käninällä herätetty ja saatu ylös, on hyvä jatkaa isin kanssa unia! <3


Hyvää huomenta ja mukavaa keskiviikkoa! :)

tiistai 14. lokakuuta 2014

Se oli sitten sellainen maanantai!

Eilen ei todellakaan ollut paras päivä! Jo sunnuntai-iltana tuo mun toinen rinta alko oleen vähän arka, mutta ajattelin, että se johtuu tuosta sammaksesta. Su-ma-yö oli vähän valvomista ja tuo mun rintani jo melkoisen kipeä. Soittelin sitten maanantaina klo 12 neuvolaan, kun soittoaika alkoi. Yllättäen oma terkkari ei osannut sanoa mihinkään mitään, mutta lupasi ottaa selvää ja soittaa takaisin. Puoli kahden tienoilla hän soitti ja sanoi, että kuulostaa rintatulehdukselta (etenkin, kun tässä välissä mulle oli alkanut nousta lämpö) ja kehotti lähtemään päivystykseen, että saan heti antibiootit aloitettua. Kehotti ottamaan myös tytön mukaan, kun sammas ei ole lähtenyt, voisi lääkäri samalla katsoa myös sen asian.

Lähdin tuohon naapuritaajamaan, jossa päivystys on. Odottelin varmaan 20 minuuttia, että pääsin ilmoittautumaan (numerolappusysteemi) ja siinäpä hoitaja sitten totesi, ettei tänään enää pääse lääkärille, kun on niin pitkä jono. Kehotti lähtemään viereiseen kaupunkiin yhteispäivystykseen, kun se reilun tunnin päästä alkaa. Eli ensin kotiin ja sitten taas seuraavaan paikkaan. Kyllä mua pisti vihaksi! Miksi siinä numerolappupömpelissä ei voinut lukea, että lääkärijono on niin pitkä, ettei uudet potilaat enää pääse jonoon. Vieressä nainen kysyi, eikö enää ottanut meitä jonoon, kun itkua nieleskelin ja neidin haalaria laittelin kiinni ja pipaa päähän. Hän oli odottanut NELJÄ tuntia! Eli ihmettelin vielä enemmän, miksi ei voitu heti ilmoittaa, että turha toivo päästä enää lääkärin puheille.

Rintani oli tosi kipeä, mulla oli kuumeinen olo ja nyt siis piti vielä lähteä seuraavaan paikkaan. Itkien ajoin kotiin ja kysyin mieheltä voisiko hän lähteä mukaan seuraavaan paikkaan. Vajaan tunnin jouduin odottelemaan seuraavassa paikassa, kunnes neidin kanssa päästiin lääkäriin. Ilmottautumisessahan hoitaja kertoi, että alle kolme kuukautisten vauvojen hoito on Taysissa. Kiva kun se terkka ei sitäkään tiennyt!! Noh, onni onnettomuudessa ja lääkäri kurkkasi tytön suuhun ja totesi, ettei sammasta ihan mahdottoman paljon kuitenkaan ole. Kirjoitti kuitenkin toista lääkettä, jos se tehoaisi paremmin kuin edelliset yritykset. Kysyin samalla siitä keltaisuudesta, eikä lääkäri ollut asiasta yhtään huolissaan. Ei kiinnittänyt huomiota, että tyttö olisi keltainen. Ei ennen kuin kysyin, eikä sen jälkeen kun vielä yritti oikein tarkastella. Minä sain antibiootin ja lopulta oltiin sitten apteekkikäynnin jälkeen kuudelta kotona.

Siitäpä sitten riemu repesi ja neiti huusi tuonne puoli yhteen asti yöllä melkein koko ajan. Hänellä oli muutama rauhallisempi hetki, että hän ihmetteli vain maailman menoa ja KOLME kertaa hän nukahti mun syliini ja havahtui siitä taas itkemään. Tämä oli nyt kolmas ilta tällaista koliikinomaista itkua ja alkaa olla aika rankkaa. Mikään ei auta. Yritetään heijata ja hytkyttää ja jokaisessa mahdollisessa asennossa. Kaikenlaisia vinkkejä kokeiltiin ja huuto vain jatku. Onneksi sitten, kun nukkumatti lopulta neidinkin löysi, niin yö meni ihan mukavasti.

Harmittaa kuitenkin todella paljon, että varsinkin rankan päivän päätteeksi tuo itku tuntui ihan kestämättömältä. Tuli sellainen tunne, että koko lasta on ihan mahdotonta rakastaa, kun se itku vaan raastaa mun korviani niin mielettömästi! Minä olen kehittänyt tässä näinä ekoina viikkoina pikkuhiljaa sitä äidinrakkautta, mutta nyt kun tuo koliikkimainen itku alkoi, niin tuntuu, että kaikki lähtee taas murenemaan. Siihen päälle sammas ja sen hoito ja oma tulehdus. Kipeästä rinnasta en pysty imettämään, koska se sattuu niin paljon. Joten koko ajan täytyy ressata missä välissä pääsee pumppaamaan tissiä tyhjemmäksi!

Ja HEI!!! Nyt kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli mieleeni: En ole useampaan päivään antanut tytölle D-vitamiinia! Apua! Miten oon unohtanut. Voisikohan nuo itkut ja ainakin osa vatsanväänteistä johtua siitä, että on nyt tuo tippojen antaminen unohtunut. Meillä meinaan syödään Relaa, jossa on maitohappo samassa. Voi plörö sentään. Nyt tuli ihan huono omatunto, kun oon unohtanut tollasen perusasian. :( Kunhan tyttö tuolta vaunu-uniltaan herää, niin heti otetaan tämän päivän tipat naamariin. Sieltä se paskamutsi-fiilis taas hiipii...,

maanantai 13. lokakuuta 2014

Päivystyksessä...

Tällä hetkellä istun neidin kanssa päivystyksessä. Neuvolan terkka suositteli heti tulemaan, kun mulla kaiketi rintatulehdus ja toinen rinta todella kipeä. Nyt lisäksi taitaa olla kuume nousussa ja olo huono. Lisäksi neidin sammas ei ota taittuakseen, joten terkka suositteli ottamaan hänet mukaan. Etenkin, kun se antibiootti aiheuttaa sitten usein sammasta.

Hetken päästä... Nonni, minulle kerrottiin, ettei mua ehdityä enää ottaan lääkärille. Eli olen käymässä kotona ja lähdössä nyt naapurikaupunkiin iltapäivystykseen. Paska päivä kaikenkaikkiaan. Myöhemmin lisää...

EDIT. Sain sitten täällä seuraavassa päivystyspaikassa tietää, että alle 3 kk ikäisten vauvojen hoito on suoraan taysissa. Kyllä pitäis terkan neuvolassa tollanen tietää... Minä en tiennyt ja nyt mahdollisesti ihan turhaan rahtaan neitiä täällä mukana. Voi helvatta!!!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Taistelu sammasta vastaan!

Meillä kärsitään tiukasti suussa pesivästä sammaksesta! Aloitimme sen hoitamisen vähän lepsusti, mutta harmittelen kyllä sitäkin, ettei neuvola antanut kunnon ohjeita. 1-2 kertaa päivässä kiepautimme suussa vichyistä topsipuikkoa. En tosin edes ajatellut kauheasti koko asiaa, kun vaiva ei ollut haitannut mitenkään. Jotenkin sen vähän työnsi taka-alalle. Nyt tosiaan tiistain neuvolassa sitten tuli vastaan tilanne, että painoa olisi voinut tulla vähän enemmänkin jo neidille. Toisinaan myös imeminen on ollut vähän kiukuttelua ja olen ajatellut, että ne on vatsanväänteitä. Nehän kuitenkin saattaa olla kiinni siitä, että tytsyä sattuu kieleen ja imeminen on siksi hankalaa vaikka halua olisikin.

Nyt on sitten tartuttu härkää sarvista ja jokaisen ruokailun jälkeen (paitsi yöllä) putsattu suuta joko puolukalla tai sitruunalla. Ärsyttää neuvolan meininki vähän jälleen, koska meillä sijaisena oleva terkka on vähän pihalla kaikesta, eikä olla saatu kerralla kunnon ohjeita. Nyt eilisessä kasvukontrollissa terkka vasta sanoi, että suuta olisi ensin hyvä huuhtoa vedellä ja sitten vasta laittaa sitä puolukkaa tms. Eikä terveydenhoitaja osannut myöskään kertoa missä muodossa puolukkaa pitäisi antaa, hän oli mehun kannalla. Itse sitten olen googlettamalla asioita selvittänyt ja ihan pakastemarjoista murskaamalla olen mehua ottanut. Sammas tuntuu kuitenkin olevan tiukassa ja kieli on edelleen valkoinen. :(

Saimme keskiviikkona neuvolalääkärin kirjoittaman reseptin lääkkeeseen. En vain yhtään haluaisi sitä käyttää, koska se on sellaista tahmaista geeliä. Sitä pitäisi laittaa tytön suuhun NELJÄ kertaa päivässä ja mitä googlettelemalla selvittelin, niin koostumus on tosiaan todella tahmaista ja sen parantava vaikutus perustuu siihen, että geeli myös pysyisi siellä suussa. Lääkkeen ohjeistuksessa myös kielletään antamasta alle 4 kuukauden ikäiselle, ettei se tuki hengitystä!!! Tämä asia myös hirvittää, sillä neitille tuli eilen ikää täyteen hurjat 3 viikkoa. Ystäväni googlen mukaan kuitenkin kyseistä lääkettä on määrätty muillekin alle 4 kuukauden ikäisille vauvoille. Harmittaa mielettömästi, ettei tuo sammas ota taittuakseen ja varmaan täytyy lähteä käyttämään tuota lääketta... Varmasti huuto lisääntyy huushollissa, koska eihän noin pieni tajua miksi suu on täynnä jotakin ällöttävää tahmaa.

Ja jotta ärsytystäni saisin purettua vielä vähän lisää, niin neidin keltaisuutta pitäisi myös tarkkailla neuvolassa. Meidän sijaisterkka ei kuitenkaan osaa sanoa asiaan juuta eikä jaata, koska hänellä ei kuulemma ole vertailupohjaa ja hän on näin pieniä ottanut vastaan todella vähän. Terkka siis kyselee meiltä ihon sävystä ja oli konsultoinut myös toista terveydenhoitajaa, joka oli käskenyt meidän verrata valokuvista ihon väriä. Todella helppoa, koska valokuvissa värisävyt eivät todellakaan pidä paikkaansa. Jotkut on tosi kellertäviä ja toisen eivät ollenkaan... Vähän harmittaa, että tähän pienokaisen neuvolan alkutaipaleelle sattuu vähän tällainen epäpätevä terkka, kun itsekin on vähän pihalla ja tarvitsisi tukea ja opastusta. Meillä kun on käynyt nyt niin, että eilenkin terkka kyseli minulta, että minkäslaista puolukkaa sen nyt sitten pitäisi olla. :/

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Neidin ensimmäinen neuvolakäynti!

Eilen tiistaina menimme ensimmäistä kertaa neidin kanssa neuvolaan. Koska mies on vielä isyyslomalla, pääsi hänkin ekaa kertaa neuvolaan. Äitiysneuvolan puolellahan hän ei käynyt kertaakaan. Terkkarina oli tällä hetkellä sijainen, joka vaikutti vähän häslältä. Hän oli kuitenkin ihan mukava ja käynnistä jäi ihan mukava fiilis.

Nyt on sitten varattuna torstaille painokontrolli, sillä painokäyrä oli laskusuuntainen. Painoa oli kyllä tullut, mutta ei sitten ilmeisesti tarpeeksi. Neiti on kuitenkin nyt itse heräillyt syömään ja maitoa multa ihan satavarmasti tulee. Saattaa kuitenkin olla, että tytsyn suussa tiukasti oleva sammas on syynä siihen, ettei paino ole noussut niinkuin pitäisi. Jonkin verran on tissillä alkanut nyt ilmetä sellaisia pieniä kiukkukohtauksia. Vaikuttaisi, että halua syömiseen vielä olisi, mutta joku kinnaa neitiä jostakin. Terkkari epäili, että sammas on voinut tehdä suusta kipeän, eikä neiti siksi syö niin paljon kuin haluaisi. Tyttö on kuitenkin pääsääntöisesti ollut ihan hyväntuulinen, terästettynä pienillä vatsavaivoilla, kun d-vitamiinit startattiin viikko sitten torstaina.

Olemme sammasta hoitaneet vichylla terkkarin kotikäynnin ohjeistuksella. En ole kuitenkaan varmaan hoidellut tuota suuta tarpeeksi tiheästi. Olen muutaman kerran päivässä kiepsauttanut vichyistä pumpulipuikkoa tytön suussa, mutta sammas ei tosiaan ole kadonnut. Nyt neuvolalääkäri kirjoitti reseptin geeliin, jonka pitäisi hoitaa sammas. Se tuntuu kuitenkin olevan aika hurjaa tavaraa, eikä selosteessa sitä edes suositella alle 4 kuukauden ikäisille. Terkka sanoi, että voimme vielä yrittää puolukalla ja sitä aion tehdä nyt ennen geelin kanssa heilumista. Nyt olen vähän joka välissä pumpulipuikolla hieraissut puolukkaa tytsyn suuhun ja samalla yrittänyt putsailla omia rintojani vichyllä. Toivon todella, että sammas lähtisi näillä paranemaan, eikä sitä geeliä tarvitsisi käyttää ollenkaan.

Muuten tyttö sai neuvolassa kehuja! Pituutta oli tullut hurjasti, nyt neiti oli jo 54,5 cm pitkä. Paino oli tosiaan 4130 g ja pipo oli nyt 36 cm. Iho hyvässä kunnossa ja terkkarikin ihmetteli kuinka tyttö jo nostaa päätään mahallaan ollessaan. Ja tuohan on nostanut sitä jo ihan syntymästä asti. Nyt tietysti koko ajan paljon voimakkaammin. Kaikki sitä ihmettelee kovasti, mutta niin vaan neiti päätään nostelee tarmokkaasti. Röyhtäyttääkin kun yrittää, niin pää vaan neidillä heiluisi. :)

tiistai 30. syyskuuta 2014

Ensimmäinen ulkoilu!

Aika on sujahtanut hirmu nopeasti. Pari päivää ja pikkuneiti on jo kahden viikon ikäinen. Muutamia päiviä jo ollut suunnitelmissa lähteä vaunuilemaan ja tänään, kun ohjelmassa ei ollut muuta, ryhdyimme tuumasta toimeen! Pikkasen neitiä suututti alkutoimet. Laitettiin tumppua, sukkaa ja lakkia ja hetki jouduttiin vielä odotteleen vaunuissa, jotka eivät liikkuneetkaan mihinkään. Ja se hetki oli oikeasti ehkä puoli minuuttia. ;) Kunhan vaunut liikkuivat, neiti hiljeni välittömästi ja nukahti samantien! Ihmeellistä. :D


Sää oli ihanan syksyisen raikas ja nautin kyllä ihanasta ilmasta. Ensin meinasi tulla jopa itselleni vähän kylmä, kun en ottanut hanskoja, mutta pian alkoi aurinko paistaa ja tuli ihan kuuma. Puoli tuntia käpsöteltiin ja olin aivan puhki! Loppupuolella lenkkiä vauhti hidastui ja mietin, että teinkö liian pitkän reittivalinnan. Omaa tahtia kuitenkin kun mentiin, niin ihan hyvin sitten jaksettiin. Koiraa ei vielä kelpuutettu mukaan. Katsottiin ensin miten menee muuten. Jospas ensi kerralla uskaltaisi koirankin ottaa matkaan!

maanantai 29. syyskuuta 2014

Neuvolan kotikäynti, pohdintaa syömisestä ja nukkumisesta!

Neuvolan terveydenhoitaja kävi tänään kotikäynnillä. Neiti hoiti osansa mallikkaasti ja kaikki oli sen puolesta kunnossa. Vähän hän terveydenhoitajankin mielestä on vielä keltainen, mutta ei kuitenkaan siitä sen kummemmin ollut huolissaan. Kielessä on vähän sammasta ja siihen nyt mies saa kauppareissulla sitten ostaa vichyä. Eniten mua kiinnosti miten neiti on kasvanut ja hyvin oli tosiaan paino kertynyt. Tänään, kun ikää siis on 11 vrk, oli paino 3840g. Syntymäpainohan oli 3605g ja paino sairaalasta lähtiessä 5vrk:n ikäisenä 3540g. Kuudessa vuorokaudessa oli siis painoa karttunut 300g. Lisäksi terkka kehui tytön erittäin hyväkuntoista ihoa!

Olen siis neitiä joutunut herättelemään syömään. Päivisin olen herättänyt 3 tunnin välein ja öisin 4 tunnin välein. Vielä Taysissa ollessamme kätilöt sanoivat, että keltaisuus väsyttää, joten olen vähän ressannutkin tuota nukkumista. Neidillehän siis uni tosiaan maistuu! Hän kuitenkin viihtyy myös hereillä, mutta silti mietityttää, että kuinka paljon uskaltaa luottaa siihen, että tuo itse herää ruokailemaan. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että pikkuhiljaa voisi siirtyä siihen vauvantahtiseen imettämiseen ja odotella päivälläkin sinne neljään tuntiin ja kuulostella, jos tyttö alkaisi itse heräillä.

Viime yönä neidin ruokaväli venähti vahingossa todella pitkäksi. Illalla neiti lopetti syömisen kymmenen jälkeen, suunnilleen vartin yli kymmenen. Laitoin itselleni kellon sitten soittamaan kahden jälkeen yöllä seuraavaa syömissessiota varten. Mutta kappas: heräsin muutamaan vauvan inahdukseen ja katsoin puhelimesta kelloa. Se oli 5.38! Eli oltiin pitkälle aamussa ja neiti pääsi tissille vaipan vaihtamisen jälkeen ennen kuutta aamulla. Neitihän siis tosiaan olisi vielä jatkanut uniaan, vaikka muutama inahdus sieltä pahvilaatikon perukoilta kuuluikin. Syömisväli oli siis reippaasti yli 7 tuntia. Tyttö söi kymmenisen minuuttia yhdestä tissistä ja nukahdimme molemmat sängylle. Seitsemältä siirsin tytön takas omaan sänkyyn ja jatkoin vielä uniani, kunnes neiti herätti minut pieneen käninään puoli yhdeksältä.

Pitäisi kai olla iloinen, että meille on siunaantunut vauva joka nukkuu (ainakin toistaiseksi)! Mutta tuo pieni keltaisuus kuitenkin vähän vaivaa ja kuitenkin mietin, että täytyy herätellä syömään, jos väsymys johtuukin pienestä kellastumisesta. Kyllä sitä esikoisen kanssa on kaikenlaista huolenaihetta, kun kaikki on uutta. Täytyy sanoa, että google on kyllä ollut kaveri jo hyyyvin monessa tilanteessa. ;)

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tupa touhua täynnä raskaan illan jälkeen!

Tänään onkin sitten meillä tupa täynnä väkeä! Miehen veli, anoppini miehensä kanssa sekä omat vanhempani ovat käymässä. Miehet ovat puutalkoissa, sillä lastenhuoneen remontin takia talven puut ovat vielä kesken. Tänään olisi tarkoitus saada halkoa puuvajaan. Tyttösen mummut ovat tässä sitten hääränneet neidin ympärillä. Poikkeuksellisesti tyttönen keikkuikin hereillä monta tuntia nyt päivällä. Johtui varmaan tästä levottomuudesta. Parempi tosin olisikin, jos tuo kääntäisi rytminsä niin, ettei öitä tarvitsisi kukkua! Vaikka eipä tuon ikäisellä nyt mitään rytmiä vielä olekaan.

Eilen illalla oli taas hermo tiukassa. Lopulta yhden jälkeen yöllä, neidin neljän tunnin valvomisen jälkeen, hän simahti! Ei siinä mitään, jos on hereillä, mutta se itku saa itseni kyllä toisinaan aika avuttomaksi. Mies sai sitten lopulta neidin röyhtäisemään ja kakkaamaan ja siitä tissittelyn jälkeen uni vihdoin tuli. Sitä jostain syystä iskee sellainen "paskamutsi"-fiilis, kun toinen vain itkee ja itse on ihan neuvoton. Ja miehellä on sitten taito nukahtaa sekunnissa sen jälkeen, kun tyttö nukahtaa. Itse vielä märehdin ja murehdin sen jälkeen.

Eilen yöllä taas hormonit ottivat vallan ja aloin jo pelätä, että entäs, jos en rakastakaan lastani. Toisaalta olen tuudittautunut siihen, että jos pelkään sellaista asiaa, niin se jo kertoo siitä, kuinka tärkeä lapsi minulle onkaan. Kun tuo noilla isoilla tummansinisillä silmillään killittelee, niin eihän siinä voi kuin sydän sulaa. <3

P.S. Tutun papin kanssa on päivämäärä lyöty lukkoon ja pikkuneiti saa kasteessa nimensä 8.11 isovanhempien kotona. Tarkoitus oli aluksi tutuille etunimi kertoa, kunhan se itse päätetään. Nyt mies on kuitenkin sitä mieltä, että nimi salataan ristiäisiin asti. Katsotaan nyt lipsahtaako se minulta vai saanko pidettyä suuni supussa, kun on muita paikalla! ;)

P.P.S. Oletteko huomanneet, että oma lapsi on maailman kaunein? Minun mielestä vauvat ovat yleisesti olleet tosi suloisia, mutta nyt yhtäkkiä moni vauva ei enää näytäkään niin söpöltä. Meidän neiti on ehdottomasti kaunein mahdollinen ihmislapsi maan päällä. <3

torstai 25. syyskuuta 2014

Synnytyskertomus!

Katsotaan ehdinkö kirjoittamaan vähän synnytyskertomusta, ennen kuin neiti herää! Minähän olen oikeastaan vieläkin herätellyt päivisin 3 tunnin välein syömään, kun muuten saattaisi nukkua hurjankin pitkään toisinaan. Nyt kyllä uskon, että uni maittaa, koska tänään oli meidän ensimmäinen kylpyhetki. Taisi olla pikkuiselle melko rankka kokemus, koska simahti tuon jälkeen nopeasti ja on nukkunut kuin tukki. :)

Sen verran vielä eilisestä ahdistustyyppisestä postauksesta, että edelleen sitä meinaa vähän jäädä murehtimaan asioita. Onneksi kuitenkin kaikenlaiset ajatukset tulee ja menee. Eniten tuntee niitä kielteisiä tunteita sellaisina epätoivon hetkinä, kun ei tiedä mitä vauvan kanssa tekisi. Eli esimerkiksi imetys ei auta itkuun, ei tiedä onko vatsanväänteitä ja miten se vauva vieläkin kukkuu hereillä, eikö se ikinä nukahda... Odotan todellakin vauvan ensimmäisiä oikeita hymyjä, sillä nuo refleksihymyt ovat todella huikeita ja saavat minut hymyilemään. <3

Siihen synnytykseen sitten! Kaikkihan meni yllättävän nopeasti, kun sairaalaan pääsimme lopulta. Aloitan kuitenkin "ihan alusta" eli ekoista supistuksista. Synnytyksen kestoksi on merkattu kuitenkin 12h 40min, josta ponnistusvaihe 16min ja jälkeiset 9min.

_____________________________________


Keskiviikko 17.9.
Puolenyön jälkeen alkoi supistella. Heräsin tunnin yöunien jälkeen, että vatsaan sattuu. Tajusin jonkin ajan päästä kuitenkin, että kyseessä on supistukset. Voimakkuudeltaan ei vielä ollut kovin kipeitä, mutta yön aikana supistuksia tuli kuitenkin koko ajan. Parhaimmillaan tuli 5 minuutin välein muutamia, mutta sitten taas väli piteni. Kipu ei myöskään ollut mahdotonta, otin panadolia ja kävin lämpöisessä suihkussa. Aamua kohti supistusten väli väheni ja seitsemän jälkeen aamulla simahdin sohvalle ja nukuin vajaat 2 tuntia.

Päivällä supisteli satunnaisesti: välillä muutaman kerran tunnin sisään, välillä harvemmin. Kipu ei ollut kovin voimakasta, mutta kyllä se toisinaan sai pysähtymään. Varsinkin, kun oltiin miehen kanssa Tampereella asioilla. Mies kävi jalkansa takia lääkärissä ja kävimme ostamassa miehelle kauluspaidan tuleviin hautajaisiin. Raxissa kun olimme syömässä tuli muutamakin supistus niin, että täytyi ihan pysähtyä ja odotella. Ei kuitenkaan mitään ihmeellistä.

Iltaa kohti supistukset alkoivat olemaan kivuliaampia. Ennen puoltayötä mies meni nukkumaan, että saa vähän unta, jos lähtö tulee.

Torstai 18.9.
Yöllä kellottelin supistuksia puhelimen sovelluksella (on muuten kätevää). Otin taas panadolia ja painuin suihkuun. Suihku ei kuitenkaan tuonut apua ja kuumassa ja kosteassa mua alkoi ahdistaa ja tulla heikko olo muuten. Katselin telkkaria ja supistuksia tuli noin 4-10 minuutin välein. Yritin välillä mennä myös sänkyyn ja nukkumaan, mutta aina kun olin nukahtamassa, heräsin supistukseen. Aamua kohti mentäessä kipu alkoi olla jo melko kovaa. Pohdin mielessäni olenko tarpeaksi kipeä ja tuleeko supistuksia tarpeeksi tiheään, kun keskimääräisesti tuli noin 7 minuutin välein. Yksi supistus kesti kuitenkin helposti 2 minuuttia ja oli todella kipeä. Herättelin miehen aamusta joskus ennen viittä ja mies kysyi vieläkö ehtii keittämään kahvia itselleen. Sanoin, että keittää ihan rauhassa, minä pakkaan loput sairaalakassista.

Taysiin minut on kirjattu sisään klo. 5.32. Pääsin samantien makaamaan käyrille ja sain lämpöisen geelipussin alavatsalleni, jossa supistukset tuntuivat eniten (takapuolen lisäksi). Makoilin sen 20 minuuttia käyrillä ja kaikki oli ok. Olin 2,5cm auki ja kaula oli jo kadonnut kokonaan. Kohta kätilö jo toi mulle sairaalavaatteet ja totesi, että tässä ollaan nyt synnyttämässä. Olin ihan ällikällä lyöty, koska olin ihan varma, että passittavat meidät vielä kotiin. klo 8 menin käyrille uudestaan ja mies lähti vähän ennen sitä ABC:lle aamupalalle. Olin 4cm auki ja lähtö synnytyssaliin oli edessä. Odotettiin vielä mies takaisin ja nousimme hissillä pari kerrosta ylöspäin ja pääsimme synnytyssaliin nro 13.

Kätilö kyseli millaisia toiveita minulla olisi ja sanoin, että epiduraalin varmasti haluan. Kuvailin kivun asteikolla 1-10 siinä vaiheessa olevan noin 7. Kätilö ehdotti, että menen suihkuun, mutta viereisestä huoneesta ehdittiin ensin. Se oli kuitenkin lopulta hyväkin juttu. Nyt kätilö valmisteli jo kaiken epiduraalia varten ja jätti minut ja miehen ihmettelemään supistusten tuloa ja menoa. Taisin torkahtaa ihan muutamaksi minuutiksi, kunnes havahduin tulevaan supistukseen ja kuului POKS! klo 9.30 meni lapsivesi ja siitä supistukset saivatkin ihan uuden ulottuvuuden. Tässä vaiheessa olin auki 6cm. Kätilö tilasi epiduraalin, jonka sain melko nopeasti. Onneksi, sillä supistukset olivat jo tosi kivuliaita. Yhtäkkiä mua alko kuitenkin pelottaan se epiduraalin laitto ja tihrustin siinä miehelle muutaman kyyneleenkin. Laittaminen ei kuitenkaan sattunut ollenkaan ja siitä 10-15 minuuttia eteenpäin ja helpotus saapui. Tunsin kyllä paineen edelleen takapuolessani, kun supistus tuli, mutta kipu katosi.

Kun kivut lähtivät epiduraalin myötä, olisi ollut luonnollisesti järkevää hiukan nukkua. Sain kuitenkin jonkun kummallisen virkeyskohtauksen, enkä ollut yhtään väsynyt, vaikka en ollut nukkunut yölläkään yhtään. Juteltiin ja naureskeltiin miehen kanssa, kunnes sitten lopulta hetkeksi torkahdin. En tiedä mitä kello oli, kun mulle tuli tunne, että nyt täytyy kakata ja alapäässä alkoi tuntua painetta. Mies kutsui kätilön ja olinkin sitten jo 10cm auki. Kätilö käski antaa periksi "kakantulotunteelle". Aiemmin jo epiduraali oli harventanut supistusten määrää, joten olin saanut oksitosiinia. Nyt supistusten väli lyheni, mutta vaikka paineen ja kakkaamisen tunne tuli samalla yritin vielä tiedostamattani estää sitä. Makaa nyt siinä sängyllä ja yritä antaa kakkaamiselle periksi. ;) Ei ihan luonnollisin ajatus.

Lopulta tunne alkoi kuitenkin pikkuhiljaa voimistua. Missään vaiheessa en kokenyt mitään mieletöntä ponnistamisen tarvetta ja kun lopulta pääsin ponnistamaan, se tuntui jopa vähän hassulta. Ei ollut suurta tarvetta ponnistaa, mutta niin vain ponnistettiin. Kätilö sitten kertoi jo puuduttaneensa valmiiksi välilihaa supistusten välissä, sillä episiotomia saattaisi olla tarpeen. Paikkani eivät kuulemma antaneet periksi, joten melko piankin kätilö leikkasi välilihaa ja sen jälkeen sain melko pian pään syntymään. Hartioiden syntyminen teki eniten kipeää ja muistanpa siinä vähän huutaneenikin. Se tunne, kun jotain "revitään" alapäästä väkisin oli siinä vaiheessa päälimmäisin, mutta onneksi se oli tosi nopeasti ohi ja klo 12.31 pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan. Kätilö nosti melkein heti vauvan nähtäväksemme ja kysyi: "No, kumpi sieltä nyt tuli? Kumpi tuli?". Minua taisi siinä tilanteessa lähinnä naurattaa helpotuksesta, että rutistus oli ohi.

Isä sai leikata napanuoran, kun lapsi oli nostettu mun reisiäni vasten nojumaan. Siitä jonkun ajan päästä sain vauvan paitani sisään pötkötteleen ja siinä me koko perhe katselimme ihmeissämme toisiamme! Tyttö killitteli suurilla silmillään meitä ja ihmetteli mihin oli joutunut. Aika uskomatonta, että tuollainen pieni ihmisen alku oli tullut minun sisältäni. Jälkeiset syntyivät 9 minuutissa ja kätilö kursi epparihaavan kasaan, muuten en ollut saanut repeämiä tai muita. Olo tuntui itselläni niin kauan tosi hyvältä, kunnes lopulta kätilö auttoi minut suihkuun. Alkoi huimata ja tuli huono olo. Kätilö tajusi kysyä olemmeko jo saaneet syötävää (kätilö vaihtui synnytyksen jälkeen kätilöopiskelijaksi), emmekä olleet. Hän lähti heti tilaamaan sitä, sillä aikaa synnytyksestä oli kulunut jo useampi tunti. Ei ihme, että heikotti. Ruoka ja mehu helpotti onneksi oloa.

Pian syntymän jälkeen meille ehdotettiin pääsyä potilashotelliin ja muistaakseni illalla noin klo 18 aikoihin pääsimme siirtymään potilashotellin puolelle! Olimme hotellissa lopulta tosiaan sen 5 yötä, joten onneksi pääsimme omaan rauhaan ja saatiin olla yhdessä koko perhe. :)

_________________________________


Tulipas melkoinen romaani! ;) Kaikki ajat eivät ole ihan mielessä ja synnytyksen aikana ja sen jälkeen olin jotenkin ihan pihalla ja kaikki tieto katosi mun päästäni! Ärsytti, kun en nähnyt kelloa, kun se oli pääni takana. Kyselinkin mieheltä usein, että mitä kello on. Ihan kuin se olisi johonkin jotakin helpotusta tuonut.

Kaikki kätilöt, joiden kanssa synnytyksen aikana olin tekemisissä olivat todella mukavia! Synnytyksen hoitanut kätilö oli juuri sopivat jämäkkä, mutta ystävällinen ja kannustava. Eniten pelkäsin, että saan jonkun "pirttihirmukätilön", koska olen välillä vähän sellainen "mielenipahoittaja". ;) Tämä oli kuitenkin juuri sopivassa suhteessa kaikkea. Synnytyksen jälkeen salissa asiat hoitanut kätilöopiskelija oli aivan huikean ihana ihminen ja hän hoiti kaikki asiat mallikkaasti.

Potilashotellissa oli myös mukavat kätilöt. Vaikka kaiken kaikkiaan olin tekemisissä todella monen eri kätilön kanssa hotellissa ollessamme, sattui eteen vain yksi ei-niin-mukava-kätilö. Hän sai minut tuntemaan itseni jotenkin todella epävarmaksi ja jos piti jotakin apua kysyä esim. imetykseen, odotin mielelläni ensin, että vuoro vaihtuisi. Kuitenkin kaiken kaikkiaan kokemus potilashotellissa oli todella positiivinen ja hyvä ja apu oli aina saatavilla! Suosittelen todella, jos mahdollisuus sinne vain on päästä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Saako vauvan palauttaa?

Kauheaa kirjoittaa heti tällaisesta aiheesta, kun pikkuinen on saapunut maailmaan. Ehkä tämä kuitenkin on sellainen aihe, josta puhutaan liian vähän. Ja voi jopa olla, että moni kokee todella huonoa omaatuntoa ajatuksistaan, minä ainakin.

Tyttö on ihana! Hän on nätti kuin mikä ja ollut tähän mennessä jopa yllättävän helppo lapsi. Kyllä on hermoja kiristänyt useasti, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi olla iloinen tässä vaiheessa, kun itsekin on pystynyt nukkumaan sellaisia 3 tunnin pätkiä. Tytöllä oli bilirubiini koholla, joten olimme potilashotellissa 5 yötä ja edelleen herättelen tyttöä syömään 3-4 tunnin välein, mikäli ei itse herää.

Nyt on kuitenkin tullut tosi ahdistavia ajatuksia välillä. Tässä sitä nyt sitten ollaan loppuelämä. Olen jopa törmännyt ajatuksiin siitä, että nythän tämä on vielä helppoa, mutta kun lapsi kasvaa... Sitten se ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kaikki oma/parisuhdeaika on loppu. Tietysti apua saa hoitoon ja muuhun, mutta oikein sellainen ahdistava tunne on välillä. Olen helpottunut aina kun vauva nukkuu ja saan vain olla ja nostaa jalat ylös. Kaikenlisäksi mies on kipeänä, eikä hänestä ole tällä hetkellä apua vauvanhoidossa. Potilashotellissa olomme aikana hän kyllä oli ihanasti avuksi ja lohdutti minua, kun hormoonihuuruissa itkua tihrusti. Nyt kotiin tullessa kuitenkin ahdistaa...

Lisäksi olen alkanut stressaamaan jo sitä, kun mies menee töihin. Miten järjestämme nukkumiset ja muut, jotta mieskin saisi tarpeeksi unta. Hänellä soittaa aamuisin kello jo ennen neljää! Lapsen huone on yläkerrassa, mutta toistaiseksi hän nukkuu äp-laatikossa meidän makkarissa alakerrassa. Mikäli lapsi alkaa heräileen monta monituista kertaa yössä, ei yläkerrassa ravaaminen oikein houkuttele. Ehkä minun sitten on siirryttävä yläkertaan nukkumaan vauvan kanssa ja sekin harmittaa ja on pois siitä vähästä yhteisestä ajasta miehen kanssa. Hän menee illalla sitten nukkumaankin jo kahdeksan aikoihin, joten hiljaa pitäisi pystyä oleen.

Tyhmää stressata tällaistakin etukäteen! Miksi ei voisi nyt elää tässä hetkessä? Ja toivon, etten saa tästä paskamutsi-leimaa otsaani, kun jaan tuntemuksiani. Tyttö on kuitenkin rakas ja ihana, mutta silti pääkoppaan hiipii tällaisia ajatuksia ja se on aika masentavaa...