sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sisarus, koska vai koskaan?

Jälleen varoitus. Paljon tekstiä, asiapohjasta ei takuita! Tajunnan virtaa ja mahdollisesti ihan pöhköäkin tekstiä. ;)

Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. On tyhmää pyöritellä ja pohtia, ja varsinkin on typerää ressata siitä. Uskon kyllä, että se tunne sitten tosissaan tulee, kun/jos on tullakseen. Siis sitten, jos toiseen lapseen on jossakin vaiheessa valmis. Ja vaikka tämän päätöksen mielessäni teen, niin silti pieni epävarmuus ja sellainen "mitäs jos" -ajattelu saa koko ajan tilaa.

Tyhmää myös sinänsä, etten tiedä onko mieheni ikinä valmis toiseen lapseen. Tällä hetkellä ehdottomasti ei ja hän tuntuu ahdistuvan aina, jos puhun jostakin asiasta tyyliin: "sitten kun on joskus toinenkin lapsi, niin..." Tähän mies usein korjaakin: "jos on". Yritin asiasta vähän jutella perjantai-iltana, mutta en oikein saanut minkäänlaista vastausta. Kaikki oli vain "emmää tiedä" ja voi kamala mikä ahdistus alkoi taas omassa päässä nousta. Eihän sitä ketään voi mihinkään pakottaa, enkä tosiaan itsekään tällä sekunnilla ole valmis toiseen lapseen. Yritin varovasti kysyä, että "olisiko ehkä joskus tulevaisuudessa mahdollista, että yritettäisiin toista lasta", mutta vastaukset oli samaa luokkaa läpi tämän "keskustelun".

Välillä minusta on myös tuntunut, että miesta rassaa tämä yksikin lapsi aivan liikaa. Jos pyydän syöttämään likkaa, niin se tehdään pitkin hampain ja "niin kai sitten, jos on pakko" -tyylisten kommenttien sävyttämänä. Sen jälkeen ollaan muutenkin vähän kireen oloisena sitten. On mulle jotenkin tosi raskasta katsoa sitä, kun mietin rakastaako isä lastaan ollenkaan. Toisinaan mies on sanonut, että "onhan sillä likalla hetkensä". Ah, miten rakkauden täyteistä (huomasitte ehkä sarkasmin tässä).

Nojoo, meinaan nyt hairahtua vähän aiheesta. Vaikka kyllähän molempien mielipiteet tähän tietysti kuuluu. Lopulta keskustelu tuolloin perjantaina päättyi, kun sain pitkän ja varovan kalastelun jälkeen vastauksen miehen synkistelyyn. Hänellä on töissä henkisesti raskasta, koska työnkuva ei vastaa sitä mitä pitäisi. On hän siitä toisinaan sanonutkin, mutta vaikka tässä on melkein 11 vuotta toiselle tolkuttanut, että kertoisi mikä vaivaa tai harmittaa, niin aikamoisen seinän mies silti toisinaan ympärilleen pystyttää.

Minä itse henkilökohtaisesti olen ajatellut sitä monien toistamaa fraasia, että sitten ne lapset on tehty, kun on pieni ikäero ja se vauva-arki tulee yhteen putkeen ja sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Näinhän se varmasti olisikin. Ja se houkuttaisi tavallaan. Houkuttaisi se vapaus, joka sitten isompien lasten myötä alkaisi itselläkin kasvaa, eikä tarvisi ottaa takapakkia uuden vauvan kanssa. Toisaalta palaan myös siihen ajatukseen, joka mulla oli jo raskausaikana: ehkä toista lasta voi alkaa yrittään, kun tämä ensimmäinen on kolmen kieppeillä. Jotenkin 4 vuoden ikäero ainakin omassa päässäni tuntuu hyvältä.

Olen myös miettinyt, että mitäs jos meillä olisikin vain yksi lapsi. Mikä ihana tilanne, kun saisi antaa kaiken rakkautensa tälle yhdelle rakkaalle ihmislapselle ja miten helppoa yhden lapsen kanssa voisi olla. Ei olisi niin mahdotonta tilanpuutetta ja kulkeminenkin yhden lapsen kanssa on paljon vaivattomampaa. Sitten palaan miettimään sitä kaikkea muuta ja tulen kamalan surulliseksi. Riistäisinkö lapseltani mahdollisuuden saada sisar ja tuntea sisarrakkautta? Kasvaako lapsesta väkisin itsekeskeinen ja lellitty, jos hänellä ei ole sisaruksia? Ja lopulta se kaikista itsekkäin eli vähennän omia mahdollisuuksiani tulla joskus mummuksi, jos meidän lapsiluku jää yhteen.

Tuleva kiukkuitsekäs-lapsi? Tässä se angstailee, kun ei enää huvittanutkaan kontata.
Ja läheisillä on miljoona ajatusta. Juuri hetki sitten kuulin aika tiukkaan sävyyn: "Älkää jättäkö lasta ainokaiseksi missään nimessä. Kuka sillä sitten on, kun te joskus kuolette?" Niin. Kuka? Ei välttämättä ketään. Mutta ahdistuin myös tuosta kärkkäästä mielipiteestä. Näinkö se sitten on? Sitten on nämä: "lyhyt ikäero on paras" -tyyppiset mielipiteet. Lapsista on seuraa toisilleen ja nuo aiemminkin jo kertomani syyt. NIIN totta varmasti. Ja jos totta puhutaan, en ole varma onko kukaan suositellut tuollaista about 4 vuoden ikäeroa. o.O Eli sekö sitten on huonoin? Olen kyllä kuullut siitä tosiaan sitä huonoa: "mustasukkaisuus on silloin pahinta" -tyyppisesti on kommentoitu ja "sitten se vauvarumba alkaa taas alusta" on toinen suosittu mielipide. Blaah! Päähän tässä hajoaa!

Ja lopulta se on vain ja ainoastaan meidän päätös. Se ei kuulu kenellekään muulle. Mulla oli jo tuossa välissä vaihe, että vauvakuume nosti päätään ja pahasti. Aloin jo haikailla sitä pientä sylissä tuhisevaa nyyttiä. Sitten tulin järkiini ja mietin, että jos tähän tilanteeseen lisättäisiin toinen lapsi, niin mun pää räjähtäis. Nyt ei ole meidän hetki tehdä toista lasta. Ehkäpä mieli muuttuu ja toivon, että mieli muuttuisi etenkin miehellä. Toivon lisäksi, ettei miehen ajatukset ole tällä hetkellä niin negatiivisia kuin joskus ulospäin näyttää (onpa muuten iloinen aihe isänpäivänä :/).

Palaan alun tunnelmiin eli on tyhmää vääntää tätä aihetta, koska meidän perhe ei selvästi ole valmis toiseen lapseen nyt. Näin viime viikolla sellaisen about alle 6kk ikäisen vauvan ja mietin heti miten ihanaa, kun oma lapsi ei ole noin pieni. Ehkäpä tuokin siis kertoo, että yksi lapsi on nyt hyvä. Tulen varmasti kääntämään ja vääntämään tätä aihetta pääni sisällä. Enkä tule päätymään mihinkään. Mietin plussia ja miinuksia eri vaihtoehdoissa ja lopulta en pääse mihinkään, koska yksin niitä päätöksiä ei tehdä.

Taas tuli sellainen romaani tajunnanvirtaa, etten tiedä ottaako tästä kukaan mitään selkoa. :D Oli ihan mukava laittaa omia ajatuksia ylös. Ehkäpä joku muukin pohtii näitä ja ehkäpä joku helpottui siitä, että jollain on ajatukset näin sekaisin. ;)

Millaisia ajatuksia muilla asian tiimoilta?

4 kommenttia:

  1. Mulla on kaksi lasta, 8v ja 1,5v.

    Kun esikoinen oli 1-3v mies oli ehdoton että toista lasta ei ikinä halua....minäkin aika varma. Tyttö täytti 4 ja ajatukswt ajatukset muuttuivat molemmilla. Saa tulla toinen jos on tullakseen... noh, toinen ilmoitti tulostaan pari vuotta myöhemmin. (Oli sekin tiedossa että meille lapsen saaminen ei ole helppoa).

    Onhan tämä ollut melkoista. Oli jo ehtinyt tottua helppoon elämään :D


    Mutta.... Esikoinen on edelleen aiva fiiliksissä pikkuveljestä. Hänestä on paljon apuakin. On sanonut että onneksi sain sisaruksen etten ole enää ainoa <3

    Ja onhan se mahtava tuo pikkumies.

    Iso ikäero mutta läheisiä ovat silti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi. :)

      Mulla on myös iso ikäero siskooni, hän on minua 8 vuotta vanhempi ja ollaan tosi läheisiä. Olen aina ajatellut, että lapset saavat olla isollakin ikäerolla. Nyt sitten jotenkin alkanut empimään ja vääntämään ja kääntämään ajatuksissani. Enkä toisaalta haluaisi kovin vanhana enää tulla äidiksi. Enhän minä mikään vanha olekaan, mutta kauheasti yli 30-vuotiaana, en enää tahtoisi vauvahommaan ryhtyä. Kasvavat sitten joskus aikuisiksikin. ;) :D

      Poista
  2. Minulla ja lähimmällä siskollani on 4v ikäeroa, joka on kyllä hyväksi todettu. Moneen otteeseen meiän perheessä :D Minulla siis on sisaruksia 5kpl ja kaikilla aikalailla 4v. ikäeroa. Et sen puoleen peukutan suuresti isompaakin ikäeroa jos joskus on sisarus teille tulossa :)

    VastaaPoista
  3. Minulla ja lähimmällä siskollani on 4v ikäeroa, joka on kyllä hyväksi todettu. Moneen otteeseen meiän perheessä :D Minulla siis on sisaruksia 5kpl ja kaikilla aikalailla 4v. ikäeroa. Et sen puoleen peukutan suuresti isompaakin ikäeroa jos joskus on sisarus teille tulossa :)

    VastaaPoista