Miltä se työnteko maistuu? Joutuuko neiti piankin päiväkotiin?

Alkusanat! ;) Tämän postauksen kuvituksena kuvia neidin ensimmäisestä järveen tutustumisesta eiliseltä! Likka oli aivan haltioissaan ja karhukäveli vaan pitemmälle järveen, vaikka naama jo melkein veden alla. Loiskutteli pitkään, yritti syödä kiviä ja hiekkaa ja harmistui, kun nostettiin pois. Melkoinen vesipeto. :D

Nyt on sitten kaksi viikkoa työntekoa takana. Tämähän on ollut ihan ihanteellinen tilanne, kun mies on ollut neidin kanssa kotona. On voinut hyvillä mielin lähteä töihin, kun likka saa isän kanssa puuhata tutussa ympäristössä kotona. Olen edelleen työttömänä työnhakijana, koska tämä on vain neljän viikon sijaisuus. Nyt minulle tuli työkkäristä kirje, että pitäisi hakea töitä tuosta viereisestä kaupungista. Tarjouksiahan voi tulla kaukaakin, joten tämä voisi olla ihan otollinen tilanne päästä töihin. Kyseessä vielä oman alan työ ja vakkaripaikka.

Mutta palataan noihin hetken kuluttua... Töitä on siis tehty. On ollut oikeastaan virkistävämpää kuin olin kuvitellut. Vaikka täällä kotona on vain yksi lapsi ja lastentarhanopettajan työssä täytyy kaitsea, kasvattaa ja hoitaa montaa, niin silti tämä on ollut virkistävää vaihtelua. Päivän paras hetki on silti se, kun pääsee kotiin ja rutistamaan omaa ihanaa lastaan ja hassuttelemaan hänen kanssaan. Parasta tässä tietty on se, että miehellä on öisin ylösnousuvastuu ja nyt hän on muutenkin osallistunut (pakosta :D) enemmän. Minun ei tarvitse hoitaa jokaista syöttöä ja vaipanvaihtoa.

Ehkäpä tuo isin ja tyttärenkin välinen suhde lujittuu pikku hiljaa. Alku oli melkoista kiukkua kiukun perään ja jo ekana työpäivänäni miehelta tuli viesti ennen vuoroni alkua: "ei tää lapsi syö mitään" :D Joka hetki kuitenkin yhteistä säveltä alkaa löytyä ja isikin keksii, että joskus täytyy vähän käyttää pikkuisia jippoja, jotta hommat onnistuu. Syöminen meillä nyt on muutenkin vähän tuottanut päänvaivaa. Nyt kuitenkin mennään parempaan suuntaan ja likka alkaa kiinnostumaan sormiruokailusta enemmän ja enemmän. Ja positiivista on se, että uudetkin jutut pysyy nykyään paremmalla prosentilla suussa. ;)

Mutta siihen minun tulevaan työasiaan! Työthän on haettava, koska muuten tulee karenssia. Kovin mielelläni olisin vuoden loppuun vielä kotona neidin kanssa tämän pätkän jälkeen, mutta kun ei ole työpaikkaa niin asiaa ei niin vain valita. Ja mikäli minulla vakkaripaikka olisi, niin en olisi voinut sitäkään vähää olla kotona, koska meidän talous ei kestä kotihoidontuella olemista. Tiedän kuitenkin, että töitä saatetaan alkaa tarjota paljon kauempaakin, joten tämä mahdollinen työpaikka viereisessä kaupungissa kiinnostaa kyllä. Kyseessä vakkaripaikka lastentarhanopettajana ja työ alkaisi 1.10. Siinäkin mielessä olisi hyvä homma, että ehtisin vielä ennen työn alkua olla kotona hetken likan kanssa.

Hurjinta kuitenkin on se, että lokakuun alusta minun pitäisi viedä hoitoon lapsi, joka on tuohon aikaan vasta vajaat pari viikkoa sitten täyttänyt vuoden. Aiemmin olen ajatellut, että "pikku juttu, kyllähän tuon nyt tuossa vaiheessa hoitoon vie". Nyt kuitenkin vähän hirvittää. Tiedän meidän neidin kyllä pärjäävän. Hän on todella reipas, eikä vierasta. Mutta niinhän se on, etten minä voi satavarmasti tietää mitä siellä päivän aikana tapahtuu. Jo lyhyen päiväkotiurani aikana olen nähnyt erilaisia työntekijöitä ja eniten mietityttää saako neiti sellaisen hoitajan, joka ei vaan minun lastani ymmärrä. Kaikki eivät kuuntele ja havainnoi lasta, saattavat pakottaa syömään yms. Tuntuu kurjalta, että lapseni hätääntyisi siitä, että meno olisikin yhtäkkiä aivan päinvastaista mitä aiemmin.

Ja juu, kyllähän lapset mukautuu. Mutta minusta se ei saisi vain olla niin. Kyllä jokaisen täytyisi saada olla sellainen kuin on, vaikka saman rytmin mukaan mennäänkin. Tietysti myös päiväkodit kärsivät resurssipulasta ja ymmärrän tietysti (itse asian kokeneena) kiireen ja lasten paljouden. Nämä ovat niitä huolenaiheita, joita päässäni pyörittelen. Ja tiedän pillahtavani ekana päivänä itkuun, kun neiti hoitoon jää! Yritän kuitenkin kestää siihen asti, että heipat on tytölle sanottu.

Mikäänhään ei kuitenkaan ole varmaa. En tiedä saanko tuota työpaikkaa. Minua ei hurjasti harmita, jos niin käykin. Toisaalta silloin voin joutua paljon huonompaankin (kauempana sijaitsevaan) työpaikkaankin jatkossa, mikä ei taas ole hyvä asia. Niin tai näin, en mielestäni ainakaan lyhyellä aikavälillä voi kuitenkaan hävitä tässä tilanteessa ja siksi olen suhteellisen huolettomin mielin. :)

Nyt pitäisi sitten hakea työpaikkaa ja päivähoitopaikkaa. Hui!