tiistai 30. syyskuuta 2014
Ensimmäinen ulkoilu!
Aika on sujahtanut hirmu nopeasti. Pari päivää ja pikkuneiti on jo kahden viikon ikäinen. Muutamia päiviä jo ollut suunnitelmissa lähteä vaunuilemaan ja tänään, kun ohjelmassa ei ollut muuta, ryhdyimme tuumasta toimeen! Pikkasen neitiä suututti alkutoimet. Laitettiin tumppua, sukkaa ja lakkia ja hetki jouduttiin vielä odotteleen vaunuissa, jotka eivät liikkuneetkaan mihinkään. Ja se hetki oli oikeasti ehkä puoli minuuttia. ;) Kunhan vaunut liikkuivat, neiti hiljeni välittömästi ja nukahti samantien! Ihmeellistä. :D
Sää oli ihanan syksyisen raikas ja nautin kyllä ihanasta ilmasta. Ensin meinasi tulla jopa itselleni vähän kylmä, kun en ottanut hanskoja, mutta pian alkoi aurinko paistaa ja tuli ihan kuuma. Puoli tuntia käpsöteltiin ja olin aivan puhki! Loppupuolella lenkkiä vauhti hidastui ja mietin, että teinkö liian pitkän reittivalinnan. Omaa tahtia kuitenkin kun mentiin, niin ihan hyvin sitten jaksettiin. Koiraa ei vielä kelpuutettu mukaan. Katsottiin ensin miten menee muuten. Jospas ensi kerralla uskaltaisi koirankin ottaa matkaan!
maanantai 29. syyskuuta 2014
Neuvolan kotikäynti, pohdintaa syömisestä ja nukkumisesta!
Neuvolan terveydenhoitaja kävi tänään kotikäynnillä. Neiti hoiti osansa mallikkaasti ja kaikki oli sen puolesta kunnossa. Vähän hän terveydenhoitajankin mielestä on vielä keltainen, mutta ei kuitenkaan siitä sen kummemmin ollut huolissaan. Kielessä on vähän sammasta ja siihen nyt mies saa kauppareissulla sitten ostaa vichyä. Eniten mua kiinnosti miten neiti on kasvanut ja hyvin oli tosiaan paino kertynyt. Tänään, kun ikää siis on 11 vrk, oli paino 3840g. Syntymäpainohan oli 3605g ja paino sairaalasta lähtiessä 5vrk:n ikäisenä 3540g. Kuudessa vuorokaudessa oli siis painoa karttunut 300g. Lisäksi terkka kehui tytön erittäin hyväkuntoista ihoa!
Olen siis neitiä joutunut herättelemään syömään. Päivisin olen herättänyt 3 tunnin välein ja öisin 4 tunnin välein. Vielä Taysissa ollessamme kätilöt sanoivat, että keltaisuus väsyttää, joten olen vähän ressannutkin tuota nukkumista. Neidillehän siis uni tosiaan maistuu! Hän kuitenkin viihtyy myös hereillä, mutta silti mietityttää, että kuinka paljon uskaltaa luottaa siihen, että tuo itse herää ruokailemaan. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että pikkuhiljaa voisi siirtyä siihen vauvantahtiseen imettämiseen ja odotella päivälläkin sinne neljään tuntiin ja kuulostella, jos tyttö alkaisi itse heräillä.
Viime yönä neidin ruokaväli venähti vahingossa todella pitkäksi. Illalla neiti lopetti syömisen kymmenen jälkeen, suunnilleen vartin yli kymmenen. Laitoin itselleni kellon sitten soittamaan kahden jälkeen yöllä seuraavaa syömissessiota varten. Mutta kappas: heräsin muutamaan vauvan inahdukseen ja katsoin puhelimesta kelloa. Se oli 5.38! Eli oltiin pitkälle aamussa ja neiti pääsi tissille vaipan vaihtamisen jälkeen ennen kuutta aamulla. Neitihän siis tosiaan olisi vielä jatkanut uniaan, vaikka muutama inahdus sieltä pahvilaatikon perukoilta kuuluikin. Syömisväli oli siis reippaasti yli 7 tuntia. Tyttö söi kymmenisen minuuttia yhdestä tissistä ja nukahdimme molemmat sängylle. Seitsemältä siirsin tytön takas omaan sänkyyn ja jatkoin vielä uniani, kunnes neiti herätti minut pieneen käninään puoli yhdeksältä.
Pitäisi kai olla iloinen, että meille on siunaantunut vauva joka nukkuu (ainakin toistaiseksi)! Mutta tuo pieni keltaisuus kuitenkin vähän vaivaa ja kuitenkin mietin, että täytyy herätellä syömään, jos väsymys johtuukin pienestä kellastumisesta. Kyllä sitä esikoisen kanssa on kaikenlaista huolenaihetta, kun kaikki on uutta. Täytyy sanoa, että google on kyllä ollut kaveri jo hyyyvin monessa tilanteessa. ;)
Olen siis neitiä joutunut herättelemään syömään. Päivisin olen herättänyt 3 tunnin välein ja öisin 4 tunnin välein. Vielä Taysissa ollessamme kätilöt sanoivat, että keltaisuus väsyttää, joten olen vähän ressannutkin tuota nukkumista. Neidillehän siis uni tosiaan maistuu! Hän kuitenkin viihtyy myös hereillä, mutta silti mietityttää, että kuinka paljon uskaltaa luottaa siihen, että tuo itse herää ruokailemaan. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että pikkuhiljaa voisi siirtyä siihen vauvantahtiseen imettämiseen ja odotella päivälläkin sinne neljään tuntiin ja kuulostella, jos tyttö alkaisi itse heräillä.
Viime yönä neidin ruokaväli venähti vahingossa todella pitkäksi. Illalla neiti lopetti syömisen kymmenen jälkeen, suunnilleen vartin yli kymmenen. Laitoin itselleni kellon sitten soittamaan kahden jälkeen yöllä seuraavaa syömissessiota varten. Mutta kappas: heräsin muutamaan vauvan inahdukseen ja katsoin puhelimesta kelloa. Se oli 5.38! Eli oltiin pitkälle aamussa ja neiti pääsi tissille vaipan vaihtamisen jälkeen ennen kuutta aamulla. Neitihän siis tosiaan olisi vielä jatkanut uniaan, vaikka muutama inahdus sieltä pahvilaatikon perukoilta kuuluikin. Syömisväli oli siis reippaasti yli 7 tuntia. Tyttö söi kymmenisen minuuttia yhdestä tissistä ja nukahdimme molemmat sängylle. Seitsemältä siirsin tytön takas omaan sänkyyn ja jatkoin vielä uniani, kunnes neiti herätti minut pieneen käninään puoli yhdeksältä.
Pitäisi kai olla iloinen, että meille on siunaantunut vauva joka nukkuu (ainakin toistaiseksi)! Mutta tuo pieni keltaisuus kuitenkin vähän vaivaa ja kuitenkin mietin, että täytyy herätellä syömään, jos väsymys johtuukin pienestä kellastumisesta. Kyllä sitä esikoisen kanssa on kaikenlaista huolenaihetta, kun kaikki on uutta. Täytyy sanoa, että google on kyllä ollut kaveri jo hyyyvin monessa tilanteessa. ;)
lauantai 27. syyskuuta 2014
Tupa touhua täynnä raskaan illan jälkeen!
Tänään onkin sitten meillä tupa täynnä väkeä! Miehen veli, anoppini miehensä kanssa sekä omat vanhempani ovat käymässä. Miehet ovat puutalkoissa, sillä lastenhuoneen remontin takia talven puut ovat vielä kesken. Tänään olisi tarkoitus saada halkoa puuvajaan. Tyttösen mummut ovat tässä sitten hääränneet neidin ympärillä. Poikkeuksellisesti tyttönen keikkuikin hereillä monta tuntia nyt päivällä. Johtui varmaan tästä levottomuudesta. Parempi tosin olisikin, jos tuo kääntäisi rytminsä niin, ettei öitä tarvitsisi kukkua! Vaikka eipä tuon ikäisellä nyt mitään rytmiä vielä olekaan.
Eilen illalla oli taas hermo tiukassa. Lopulta yhden jälkeen yöllä, neidin neljän tunnin valvomisen jälkeen, hän simahti! Ei siinä mitään, jos on hereillä, mutta se itku saa itseni kyllä toisinaan aika avuttomaksi. Mies sai sitten lopulta neidin röyhtäisemään ja kakkaamaan ja siitä tissittelyn jälkeen uni vihdoin tuli. Sitä jostain syystä iskee sellainen "paskamutsi"-fiilis, kun toinen vain itkee ja itse on ihan neuvoton. Ja miehellä on sitten taito nukahtaa sekunnissa sen jälkeen, kun tyttö nukahtaa. Itse vielä märehdin ja murehdin sen jälkeen.
Eilen yöllä taas hormonit ottivat vallan ja aloin jo pelätä, että entäs, jos en rakastakaan lastani. Toisaalta olen tuudittautunut siihen, että jos pelkään sellaista asiaa, niin se jo kertoo siitä, kuinka tärkeä lapsi minulle onkaan. Kun tuo noilla isoilla tummansinisillä silmillään killittelee, niin eihän siinä voi kuin sydän sulaa. <3
P.S. Tutun papin kanssa on päivämäärä lyöty lukkoon ja pikkuneiti saa kasteessa nimensä 8.11 isovanhempien kotona. Tarkoitus oli aluksi tutuille etunimi kertoa, kunhan se itse päätetään. Nyt mies on kuitenkin sitä mieltä, että nimi salataan ristiäisiin asti. Katsotaan nyt lipsahtaako se minulta vai saanko pidettyä suuni supussa, kun on muita paikalla! ;)
P.P.S. Oletteko huomanneet, että oma lapsi on maailman kaunein? Minun mielestä vauvat ovat yleisesti olleet tosi suloisia, mutta nyt yhtäkkiä moni vauva ei enää näytäkään niin söpöltä. Meidän neiti on ehdottomasti kaunein mahdollinen ihmislapsi maan päällä. <3
Eilen illalla oli taas hermo tiukassa. Lopulta yhden jälkeen yöllä, neidin neljän tunnin valvomisen jälkeen, hän simahti! Ei siinä mitään, jos on hereillä, mutta se itku saa itseni kyllä toisinaan aika avuttomaksi. Mies sai sitten lopulta neidin röyhtäisemään ja kakkaamaan ja siitä tissittelyn jälkeen uni vihdoin tuli. Sitä jostain syystä iskee sellainen "paskamutsi"-fiilis, kun toinen vain itkee ja itse on ihan neuvoton. Ja miehellä on sitten taito nukahtaa sekunnissa sen jälkeen, kun tyttö nukahtaa. Itse vielä märehdin ja murehdin sen jälkeen.
Eilen yöllä taas hormonit ottivat vallan ja aloin jo pelätä, että entäs, jos en rakastakaan lastani. Toisaalta olen tuudittautunut siihen, että jos pelkään sellaista asiaa, niin se jo kertoo siitä, kuinka tärkeä lapsi minulle onkaan. Kun tuo noilla isoilla tummansinisillä silmillään killittelee, niin eihän siinä voi kuin sydän sulaa. <3
P.S. Tutun papin kanssa on päivämäärä lyöty lukkoon ja pikkuneiti saa kasteessa nimensä 8.11 isovanhempien kotona. Tarkoitus oli aluksi tutuille etunimi kertoa, kunhan se itse päätetään. Nyt mies on kuitenkin sitä mieltä, että nimi salataan ristiäisiin asti. Katsotaan nyt lipsahtaako se minulta vai saanko pidettyä suuni supussa, kun on muita paikalla! ;)
P.P.S. Oletteko huomanneet, että oma lapsi on maailman kaunein? Minun mielestä vauvat ovat yleisesti olleet tosi suloisia, mutta nyt yhtäkkiä moni vauva ei enää näytäkään niin söpöltä. Meidän neiti on ehdottomasti kaunein mahdollinen ihmislapsi maan päällä. <3
torstai 25. syyskuuta 2014
Synnytyskertomus!
Katsotaan ehdinkö kirjoittamaan vähän synnytyskertomusta, ennen kuin neiti herää! Minähän olen oikeastaan vieläkin herätellyt päivisin 3 tunnin välein syömään, kun muuten saattaisi nukkua hurjankin pitkään toisinaan. Nyt kyllä uskon, että uni maittaa, koska tänään oli meidän ensimmäinen kylpyhetki. Taisi olla pikkuiselle melko rankka kokemus, koska simahti tuon jälkeen nopeasti ja on nukkunut kuin tukki. :)
Sen verran vielä eilisestä ahdistustyyppisestä postauksesta, että edelleen sitä meinaa vähän jäädä murehtimaan asioita. Onneksi kuitenkin kaikenlaiset ajatukset tulee ja menee. Eniten tuntee niitä kielteisiä tunteita sellaisina epätoivon hetkinä, kun ei tiedä mitä vauvan kanssa tekisi. Eli esimerkiksi imetys ei auta itkuun, ei tiedä onko vatsanväänteitä ja miten se vauva vieläkin kukkuu hereillä, eikö se ikinä nukahda... Odotan todellakin vauvan ensimmäisiä oikeita hymyjä, sillä nuo refleksihymyt ovat todella huikeita ja saavat minut hymyilemään. <3
Siihen synnytykseen sitten! Kaikkihan meni yllättävän nopeasti, kun sairaalaan pääsimme lopulta. Aloitan kuitenkin "ihan alusta" eli ekoista supistuksista. Synnytyksen kestoksi on merkattu kuitenkin 12h 40min, josta ponnistusvaihe 16min ja jälkeiset 9min.
Keskiviikko 17.9.
Puolenyön jälkeen alkoi supistella. Heräsin tunnin yöunien jälkeen, että vatsaan sattuu. Tajusin jonkin ajan päästä kuitenkin, että kyseessä on supistukset. Voimakkuudeltaan ei vielä ollut kovin kipeitä, mutta yön aikana supistuksia tuli kuitenkin koko ajan. Parhaimmillaan tuli 5 minuutin välein muutamia, mutta sitten taas väli piteni. Kipu ei myöskään ollut mahdotonta, otin panadolia ja kävin lämpöisessä suihkussa. Aamua kohti supistusten väli väheni ja seitsemän jälkeen aamulla simahdin sohvalle ja nukuin vajaat 2 tuntia.
Päivällä supisteli satunnaisesti: välillä muutaman kerran tunnin sisään, välillä harvemmin. Kipu ei ollut kovin voimakasta, mutta kyllä se toisinaan sai pysähtymään. Varsinkin, kun oltiin miehen kanssa Tampereella asioilla. Mies kävi jalkansa takia lääkärissä ja kävimme ostamassa miehelle kauluspaidan tuleviin hautajaisiin. Raxissa kun olimme syömässä tuli muutamakin supistus niin, että täytyi ihan pysähtyä ja odotella. Ei kuitenkaan mitään ihmeellistä.
Iltaa kohti supistukset alkoivat olemaan kivuliaampia. Ennen puoltayötä mies meni nukkumaan, että saa vähän unta, jos lähtö tulee.
Torstai 18.9.
Yöllä kellottelin supistuksia puhelimen sovelluksella (on muuten kätevää). Otin taas panadolia ja painuin suihkuun. Suihku ei kuitenkaan tuonut apua ja kuumassa ja kosteassa mua alkoi ahdistaa ja tulla heikko olo muuten. Katselin telkkaria ja supistuksia tuli noin 4-10 minuutin välein. Yritin välillä mennä myös sänkyyn ja nukkumaan, mutta aina kun olin nukahtamassa, heräsin supistukseen. Aamua kohti mentäessä kipu alkoi olla jo melko kovaa. Pohdin mielessäni olenko tarpeaksi kipeä ja tuleeko supistuksia tarpeeksi tiheään, kun keskimääräisesti tuli noin 7 minuutin välein. Yksi supistus kesti kuitenkin helposti 2 minuuttia ja oli todella kipeä. Herättelin miehen aamusta joskus ennen viittä ja mies kysyi vieläkö ehtii keittämään kahvia itselleen. Sanoin, että keittää ihan rauhassa, minä pakkaan loput sairaalakassista.
Taysiin minut on kirjattu sisään klo. 5.32. Pääsin samantien makaamaan käyrille ja sain lämpöisen geelipussin alavatsalleni, jossa supistukset tuntuivat eniten (takapuolen lisäksi). Makoilin sen 20 minuuttia käyrillä ja kaikki oli ok. Olin 2,5cm auki ja kaula oli jo kadonnut kokonaan. Kohta kätilö jo toi mulle sairaalavaatteet ja totesi, että tässä ollaan nyt synnyttämässä. Olin ihan ällikällä lyöty, koska olin ihan varma, että passittavat meidät vielä kotiin. klo 8 menin käyrille uudestaan ja mies lähti vähän ennen sitä ABC:lle aamupalalle. Olin 4cm auki ja lähtö synnytyssaliin oli edessä. Odotettiin vielä mies takaisin ja nousimme hissillä pari kerrosta ylöspäin ja pääsimme synnytyssaliin nro 13.
Kätilö kyseli millaisia toiveita minulla olisi ja sanoin, että epiduraalin varmasti haluan. Kuvailin kivun asteikolla 1-10 siinä vaiheessa olevan noin 7. Kätilö ehdotti, että menen suihkuun, mutta viereisestä huoneesta ehdittiin ensin. Se oli kuitenkin lopulta hyväkin juttu. Nyt kätilö valmisteli jo kaiken epiduraalia varten ja jätti minut ja miehen ihmettelemään supistusten tuloa ja menoa. Taisin torkahtaa ihan muutamaksi minuutiksi, kunnes havahduin tulevaan supistukseen ja kuului POKS! klo 9.30 meni lapsivesi ja siitä supistukset saivatkin ihan uuden ulottuvuuden. Tässä vaiheessa olin auki 6cm. Kätilö tilasi epiduraalin, jonka sain melko nopeasti. Onneksi, sillä supistukset olivat jo tosi kivuliaita. Yhtäkkiä mua alko kuitenkin pelottaan se epiduraalin laitto ja tihrustin siinä miehelle muutaman kyyneleenkin. Laittaminen ei kuitenkaan sattunut ollenkaan ja siitä 10-15 minuuttia eteenpäin ja helpotus saapui. Tunsin kyllä paineen edelleen takapuolessani, kun supistus tuli, mutta kipu katosi.
Kun kivut lähtivät epiduraalin myötä, olisi ollut luonnollisesti järkevää hiukan nukkua. Sain kuitenkin jonkun kummallisen virkeyskohtauksen, enkä ollut yhtään väsynyt, vaikka en ollut nukkunut yölläkään yhtään. Juteltiin ja naureskeltiin miehen kanssa, kunnes sitten lopulta hetkeksi torkahdin. En tiedä mitä kello oli, kun mulle tuli tunne, että nyt täytyy kakata ja alapäässä alkoi tuntua painetta. Mies kutsui kätilön ja olinkin sitten jo 10cm auki. Kätilö käski antaa periksi "kakantulotunteelle". Aiemmin jo epiduraali oli harventanut supistusten määrää, joten olin saanut oksitosiinia. Nyt supistusten väli lyheni, mutta vaikka paineen ja kakkaamisen tunne tuli samalla yritin vielä tiedostamattani estää sitä. Makaa nyt siinä sängyllä ja yritä antaa kakkaamiselle periksi. ;) Ei ihan luonnollisin ajatus.
Lopulta tunne alkoi kuitenkin pikkuhiljaa voimistua. Missään vaiheessa en kokenyt mitään mieletöntä ponnistamisen tarvetta ja kun lopulta pääsin ponnistamaan, se tuntui jopa vähän hassulta. Ei ollut suurta tarvetta ponnistaa, mutta niin vain ponnistettiin. Kätilö sitten kertoi jo puuduttaneensa valmiiksi välilihaa supistusten välissä, sillä episiotomia saattaisi olla tarpeen. Paikkani eivät kuulemma antaneet periksi, joten melko piankin kätilö leikkasi välilihaa ja sen jälkeen sain melko pian pään syntymään. Hartioiden syntyminen teki eniten kipeää ja muistanpa siinä vähän huutaneenikin. Se tunne, kun jotain "revitään" alapäästä väkisin oli siinä vaiheessa päälimmäisin, mutta onneksi se oli tosi nopeasti ohi ja klo 12.31 pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan. Kätilö nosti melkein heti vauvan nähtäväksemme ja kysyi: "No, kumpi sieltä nyt tuli? Kumpi tuli?". Minua taisi siinä tilanteessa lähinnä naurattaa helpotuksesta, että rutistus oli ohi.
Isä sai leikata napanuoran, kun lapsi oli nostettu mun reisiäni vasten nojumaan. Siitä jonkun ajan päästä sain vauvan paitani sisään pötkötteleen ja siinä me koko perhe katselimme ihmeissämme toisiamme! Tyttö killitteli suurilla silmillään meitä ja ihmetteli mihin oli joutunut. Aika uskomatonta, että tuollainen pieni ihmisen alku oli tullut minun sisältäni. Jälkeiset syntyivät 9 minuutissa ja kätilö kursi epparihaavan kasaan, muuten en ollut saanut repeämiä tai muita. Olo tuntui itselläni niin kauan tosi hyvältä, kunnes lopulta kätilö auttoi minut suihkuun. Alkoi huimata ja tuli huono olo. Kätilö tajusi kysyä olemmeko jo saaneet syötävää (kätilö vaihtui synnytyksen jälkeen kätilöopiskelijaksi), emmekä olleet. Hän lähti heti tilaamaan sitä, sillä aikaa synnytyksestä oli kulunut jo useampi tunti. Ei ihme, että heikotti. Ruoka ja mehu helpotti onneksi oloa.
Pian syntymän jälkeen meille ehdotettiin pääsyä potilashotelliin ja muistaakseni illalla noin klo 18 aikoihin pääsimme siirtymään potilashotellin puolelle! Olimme hotellissa lopulta tosiaan sen 5 yötä, joten onneksi pääsimme omaan rauhaan ja saatiin olla yhdessä koko perhe. :)
Tulipas melkoinen romaani! ;) Kaikki ajat eivät ole ihan mielessä ja synnytyksen aikana ja sen jälkeen olin jotenkin ihan pihalla ja kaikki tieto katosi mun päästäni! Ärsytti, kun en nähnyt kelloa, kun se oli pääni takana. Kyselinkin mieheltä usein, että mitä kello on. Ihan kuin se olisi johonkin jotakin helpotusta tuonut.
Kaikki kätilöt, joiden kanssa synnytyksen aikana olin tekemisissä olivat todella mukavia! Synnytyksen hoitanut kätilö oli juuri sopivat jämäkkä, mutta ystävällinen ja kannustava. Eniten pelkäsin, että saan jonkun "pirttihirmukätilön", koska olen välillä vähän sellainen "mielenipahoittaja". ;) Tämä oli kuitenkin juuri sopivassa suhteessa kaikkea. Synnytyksen jälkeen salissa asiat hoitanut kätilöopiskelija oli aivan huikean ihana ihminen ja hän hoiti kaikki asiat mallikkaasti.
Potilashotellissa oli myös mukavat kätilöt. Vaikka kaiken kaikkiaan olin tekemisissä todella monen eri kätilön kanssa hotellissa ollessamme, sattui eteen vain yksi ei-niin-mukava-kätilö. Hän sai minut tuntemaan itseni jotenkin todella epävarmaksi ja jos piti jotakin apua kysyä esim. imetykseen, odotin mielelläni ensin, että vuoro vaihtuisi. Kuitenkin kaiken kaikkiaan kokemus potilashotellissa oli todella positiivinen ja hyvä ja apu oli aina saatavilla! Suosittelen todella, jos mahdollisuus sinne vain on päästä.
Sen verran vielä eilisestä ahdistustyyppisestä postauksesta, että edelleen sitä meinaa vähän jäädä murehtimaan asioita. Onneksi kuitenkin kaikenlaiset ajatukset tulee ja menee. Eniten tuntee niitä kielteisiä tunteita sellaisina epätoivon hetkinä, kun ei tiedä mitä vauvan kanssa tekisi. Eli esimerkiksi imetys ei auta itkuun, ei tiedä onko vatsanväänteitä ja miten se vauva vieläkin kukkuu hereillä, eikö se ikinä nukahda... Odotan todellakin vauvan ensimmäisiä oikeita hymyjä, sillä nuo refleksihymyt ovat todella huikeita ja saavat minut hymyilemään. <3
Siihen synnytykseen sitten! Kaikkihan meni yllättävän nopeasti, kun sairaalaan pääsimme lopulta. Aloitan kuitenkin "ihan alusta" eli ekoista supistuksista. Synnytyksen kestoksi on merkattu kuitenkin 12h 40min, josta ponnistusvaihe 16min ja jälkeiset 9min.
_____________________________________
Keskiviikko 17.9.
Puolenyön jälkeen alkoi supistella. Heräsin tunnin yöunien jälkeen, että vatsaan sattuu. Tajusin jonkin ajan päästä kuitenkin, että kyseessä on supistukset. Voimakkuudeltaan ei vielä ollut kovin kipeitä, mutta yön aikana supistuksia tuli kuitenkin koko ajan. Parhaimmillaan tuli 5 minuutin välein muutamia, mutta sitten taas väli piteni. Kipu ei myöskään ollut mahdotonta, otin panadolia ja kävin lämpöisessä suihkussa. Aamua kohti supistusten väli väheni ja seitsemän jälkeen aamulla simahdin sohvalle ja nukuin vajaat 2 tuntia.
Päivällä supisteli satunnaisesti: välillä muutaman kerran tunnin sisään, välillä harvemmin. Kipu ei ollut kovin voimakasta, mutta kyllä se toisinaan sai pysähtymään. Varsinkin, kun oltiin miehen kanssa Tampereella asioilla. Mies kävi jalkansa takia lääkärissä ja kävimme ostamassa miehelle kauluspaidan tuleviin hautajaisiin. Raxissa kun olimme syömässä tuli muutamakin supistus niin, että täytyi ihan pysähtyä ja odotella. Ei kuitenkaan mitään ihmeellistä.
Iltaa kohti supistukset alkoivat olemaan kivuliaampia. Ennen puoltayötä mies meni nukkumaan, että saa vähän unta, jos lähtö tulee.
Torstai 18.9.
Yöllä kellottelin supistuksia puhelimen sovelluksella (on muuten kätevää). Otin taas panadolia ja painuin suihkuun. Suihku ei kuitenkaan tuonut apua ja kuumassa ja kosteassa mua alkoi ahdistaa ja tulla heikko olo muuten. Katselin telkkaria ja supistuksia tuli noin 4-10 minuutin välein. Yritin välillä mennä myös sänkyyn ja nukkumaan, mutta aina kun olin nukahtamassa, heräsin supistukseen. Aamua kohti mentäessä kipu alkoi olla jo melko kovaa. Pohdin mielessäni olenko tarpeaksi kipeä ja tuleeko supistuksia tarpeeksi tiheään, kun keskimääräisesti tuli noin 7 minuutin välein. Yksi supistus kesti kuitenkin helposti 2 minuuttia ja oli todella kipeä. Herättelin miehen aamusta joskus ennen viittä ja mies kysyi vieläkö ehtii keittämään kahvia itselleen. Sanoin, että keittää ihan rauhassa, minä pakkaan loput sairaalakassista.
Taysiin minut on kirjattu sisään klo. 5.32. Pääsin samantien makaamaan käyrille ja sain lämpöisen geelipussin alavatsalleni, jossa supistukset tuntuivat eniten (takapuolen lisäksi). Makoilin sen 20 minuuttia käyrillä ja kaikki oli ok. Olin 2,5cm auki ja kaula oli jo kadonnut kokonaan. Kohta kätilö jo toi mulle sairaalavaatteet ja totesi, että tässä ollaan nyt synnyttämässä. Olin ihan ällikällä lyöty, koska olin ihan varma, että passittavat meidät vielä kotiin. klo 8 menin käyrille uudestaan ja mies lähti vähän ennen sitä ABC:lle aamupalalle. Olin 4cm auki ja lähtö synnytyssaliin oli edessä. Odotettiin vielä mies takaisin ja nousimme hissillä pari kerrosta ylöspäin ja pääsimme synnytyssaliin nro 13.
Kätilö kyseli millaisia toiveita minulla olisi ja sanoin, että epiduraalin varmasti haluan. Kuvailin kivun asteikolla 1-10 siinä vaiheessa olevan noin 7. Kätilö ehdotti, että menen suihkuun, mutta viereisestä huoneesta ehdittiin ensin. Se oli kuitenkin lopulta hyväkin juttu. Nyt kätilö valmisteli jo kaiken epiduraalia varten ja jätti minut ja miehen ihmettelemään supistusten tuloa ja menoa. Taisin torkahtaa ihan muutamaksi minuutiksi, kunnes havahduin tulevaan supistukseen ja kuului POKS! klo 9.30 meni lapsivesi ja siitä supistukset saivatkin ihan uuden ulottuvuuden. Tässä vaiheessa olin auki 6cm. Kätilö tilasi epiduraalin, jonka sain melko nopeasti. Onneksi, sillä supistukset olivat jo tosi kivuliaita. Yhtäkkiä mua alko kuitenkin pelottaan se epiduraalin laitto ja tihrustin siinä miehelle muutaman kyyneleenkin. Laittaminen ei kuitenkaan sattunut ollenkaan ja siitä 10-15 minuuttia eteenpäin ja helpotus saapui. Tunsin kyllä paineen edelleen takapuolessani, kun supistus tuli, mutta kipu katosi.
Kun kivut lähtivät epiduraalin myötä, olisi ollut luonnollisesti järkevää hiukan nukkua. Sain kuitenkin jonkun kummallisen virkeyskohtauksen, enkä ollut yhtään väsynyt, vaikka en ollut nukkunut yölläkään yhtään. Juteltiin ja naureskeltiin miehen kanssa, kunnes sitten lopulta hetkeksi torkahdin. En tiedä mitä kello oli, kun mulle tuli tunne, että nyt täytyy kakata ja alapäässä alkoi tuntua painetta. Mies kutsui kätilön ja olinkin sitten jo 10cm auki. Kätilö käski antaa periksi "kakantulotunteelle". Aiemmin jo epiduraali oli harventanut supistusten määrää, joten olin saanut oksitosiinia. Nyt supistusten väli lyheni, mutta vaikka paineen ja kakkaamisen tunne tuli samalla yritin vielä tiedostamattani estää sitä. Makaa nyt siinä sängyllä ja yritä antaa kakkaamiselle periksi. ;) Ei ihan luonnollisin ajatus.
Lopulta tunne alkoi kuitenkin pikkuhiljaa voimistua. Missään vaiheessa en kokenyt mitään mieletöntä ponnistamisen tarvetta ja kun lopulta pääsin ponnistamaan, se tuntui jopa vähän hassulta. Ei ollut suurta tarvetta ponnistaa, mutta niin vain ponnistettiin. Kätilö sitten kertoi jo puuduttaneensa valmiiksi välilihaa supistusten välissä, sillä episiotomia saattaisi olla tarpeen. Paikkani eivät kuulemma antaneet periksi, joten melko piankin kätilö leikkasi välilihaa ja sen jälkeen sain melko pian pään syntymään. Hartioiden syntyminen teki eniten kipeää ja muistanpa siinä vähän huutaneenikin. Se tunne, kun jotain "revitään" alapäästä väkisin oli siinä vaiheessa päälimmäisin, mutta onneksi se oli tosi nopeasti ohi ja klo 12.31 pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan. Kätilö nosti melkein heti vauvan nähtäväksemme ja kysyi: "No, kumpi sieltä nyt tuli? Kumpi tuli?". Minua taisi siinä tilanteessa lähinnä naurattaa helpotuksesta, että rutistus oli ohi.
Isä sai leikata napanuoran, kun lapsi oli nostettu mun reisiäni vasten nojumaan. Siitä jonkun ajan päästä sain vauvan paitani sisään pötkötteleen ja siinä me koko perhe katselimme ihmeissämme toisiamme! Tyttö killitteli suurilla silmillään meitä ja ihmetteli mihin oli joutunut. Aika uskomatonta, että tuollainen pieni ihmisen alku oli tullut minun sisältäni. Jälkeiset syntyivät 9 minuutissa ja kätilö kursi epparihaavan kasaan, muuten en ollut saanut repeämiä tai muita. Olo tuntui itselläni niin kauan tosi hyvältä, kunnes lopulta kätilö auttoi minut suihkuun. Alkoi huimata ja tuli huono olo. Kätilö tajusi kysyä olemmeko jo saaneet syötävää (kätilö vaihtui synnytyksen jälkeen kätilöopiskelijaksi), emmekä olleet. Hän lähti heti tilaamaan sitä, sillä aikaa synnytyksestä oli kulunut jo useampi tunti. Ei ihme, että heikotti. Ruoka ja mehu helpotti onneksi oloa.
Pian syntymän jälkeen meille ehdotettiin pääsyä potilashotelliin ja muistaakseni illalla noin klo 18 aikoihin pääsimme siirtymään potilashotellin puolelle! Olimme hotellissa lopulta tosiaan sen 5 yötä, joten onneksi pääsimme omaan rauhaan ja saatiin olla yhdessä koko perhe. :)
_________________________________
Tulipas melkoinen romaani! ;) Kaikki ajat eivät ole ihan mielessä ja synnytyksen aikana ja sen jälkeen olin jotenkin ihan pihalla ja kaikki tieto katosi mun päästäni! Ärsytti, kun en nähnyt kelloa, kun se oli pääni takana. Kyselinkin mieheltä usein, että mitä kello on. Ihan kuin se olisi johonkin jotakin helpotusta tuonut.
Kaikki kätilöt, joiden kanssa synnytyksen aikana olin tekemisissä olivat todella mukavia! Synnytyksen hoitanut kätilö oli juuri sopivat jämäkkä, mutta ystävällinen ja kannustava. Eniten pelkäsin, että saan jonkun "pirttihirmukätilön", koska olen välillä vähän sellainen "mielenipahoittaja". ;) Tämä oli kuitenkin juuri sopivassa suhteessa kaikkea. Synnytyksen jälkeen salissa asiat hoitanut kätilöopiskelija oli aivan huikean ihana ihminen ja hän hoiti kaikki asiat mallikkaasti.
Potilashotellissa oli myös mukavat kätilöt. Vaikka kaiken kaikkiaan olin tekemisissä todella monen eri kätilön kanssa hotellissa ollessamme, sattui eteen vain yksi ei-niin-mukava-kätilö. Hän sai minut tuntemaan itseni jotenkin todella epävarmaksi ja jos piti jotakin apua kysyä esim. imetykseen, odotin mielelläni ensin, että vuoro vaihtuisi. Kuitenkin kaiken kaikkiaan kokemus potilashotellissa oli todella positiivinen ja hyvä ja apu oli aina saatavilla! Suosittelen todella, jos mahdollisuus sinne vain on päästä.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Saako vauvan palauttaa?
Kauheaa kirjoittaa heti tällaisesta aiheesta, kun pikkuinen on saapunut maailmaan. Ehkä tämä kuitenkin on sellainen aihe, josta puhutaan liian vähän. Ja voi jopa olla, että moni kokee todella huonoa omaatuntoa ajatuksistaan, minä ainakin.
Tyttö on ihana! Hän on nätti kuin mikä ja ollut tähän mennessä jopa yllättävän helppo lapsi. Kyllä on hermoja kiristänyt useasti, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi olla iloinen tässä vaiheessa, kun itsekin on pystynyt nukkumaan sellaisia 3 tunnin pätkiä. Tytöllä oli bilirubiini koholla, joten olimme potilashotellissa 5 yötä ja edelleen herättelen tyttöä syömään 3-4 tunnin välein, mikäli ei itse herää.
Nyt on kuitenkin tullut tosi ahdistavia ajatuksia välillä. Tässä sitä nyt sitten ollaan loppuelämä. Olen jopa törmännyt ajatuksiin siitä, että nythän tämä on vielä helppoa, mutta kun lapsi kasvaa... Sitten se ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kaikki oma/parisuhdeaika on loppu. Tietysti apua saa hoitoon ja muuhun, mutta oikein sellainen ahdistava tunne on välillä. Olen helpottunut aina kun vauva nukkuu ja saan vain olla ja nostaa jalat ylös. Kaikenlisäksi mies on kipeänä, eikä hänestä ole tällä hetkellä apua vauvanhoidossa. Potilashotellissa olomme aikana hän kyllä oli ihanasti avuksi ja lohdutti minua, kun hormoonihuuruissa itkua tihrusti. Nyt kotiin tullessa kuitenkin ahdistaa...
Lisäksi olen alkanut stressaamaan jo sitä, kun mies menee töihin. Miten järjestämme nukkumiset ja muut, jotta mieskin saisi tarpeeksi unta. Hänellä soittaa aamuisin kello jo ennen neljää! Lapsen huone on yläkerrassa, mutta toistaiseksi hän nukkuu äp-laatikossa meidän makkarissa alakerrassa. Mikäli lapsi alkaa heräileen monta monituista kertaa yössä, ei yläkerrassa ravaaminen oikein houkuttele. Ehkä minun sitten on siirryttävä yläkertaan nukkumaan vauvan kanssa ja sekin harmittaa ja on pois siitä vähästä yhteisestä ajasta miehen kanssa. Hän menee illalla sitten nukkumaankin jo kahdeksan aikoihin, joten hiljaa pitäisi pystyä oleen.
Tyhmää stressata tällaistakin etukäteen! Miksi ei voisi nyt elää tässä hetkessä? Ja toivon, etten saa tästä paskamutsi-leimaa otsaani, kun jaan tuntemuksiani. Tyttö on kuitenkin rakas ja ihana, mutta silti pääkoppaan hiipii tällaisia ajatuksia ja se on aika masentavaa...
Tyttö on ihana! Hän on nätti kuin mikä ja ollut tähän mennessä jopa yllättävän helppo lapsi. Kyllä on hermoja kiristänyt useasti, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi olla iloinen tässä vaiheessa, kun itsekin on pystynyt nukkumaan sellaisia 3 tunnin pätkiä. Tytöllä oli bilirubiini koholla, joten olimme potilashotellissa 5 yötä ja edelleen herättelen tyttöä syömään 3-4 tunnin välein, mikäli ei itse herää.
Nyt on kuitenkin tullut tosi ahdistavia ajatuksia välillä. Tässä sitä nyt sitten ollaan loppuelämä. Olen jopa törmännyt ajatuksiin siitä, että nythän tämä on vielä helppoa, mutta kun lapsi kasvaa... Sitten se ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kaikki oma/parisuhdeaika on loppu. Tietysti apua saa hoitoon ja muuhun, mutta oikein sellainen ahdistava tunne on välillä. Olen helpottunut aina kun vauva nukkuu ja saan vain olla ja nostaa jalat ylös. Kaikenlisäksi mies on kipeänä, eikä hänestä ole tällä hetkellä apua vauvanhoidossa. Potilashotellissa olomme aikana hän kyllä oli ihanasti avuksi ja lohdutti minua, kun hormoonihuuruissa itkua tihrusti. Nyt kotiin tullessa kuitenkin ahdistaa...
Lisäksi olen alkanut stressaamaan jo sitä, kun mies menee töihin. Miten järjestämme nukkumiset ja muut, jotta mieskin saisi tarpeeksi unta. Hänellä soittaa aamuisin kello jo ennen neljää! Lapsen huone on yläkerrassa, mutta toistaiseksi hän nukkuu äp-laatikossa meidän makkarissa alakerrassa. Mikäli lapsi alkaa heräileen monta monituista kertaa yössä, ei yläkerrassa ravaaminen oikein houkuttele. Ehkä minun sitten on siirryttävä yläkertaan nukkumaan vauvan kanssa ja sekin harmittaa ja on pois siitä vähästä yhteisestä ajasta miehen kanssa. Hän menee illalla sitten nukkumaankin jo kahdeksan aikoihin, joten hiljaa pitäisi pystyä oleen.
Tyhmää stressata tällaistakin etukäteen! Miksi ei voisi nyt elää tässä hetkessä? Ja toivon, etten saa tästä paskamutsi-leimaa otsaani, kun jaan tuntemuksiani. Tyttö on kuitenkin rakas ja ihana, mutta silti pääkoppaan hiipii tällaisia ajatuksia ja se on aika masentavaa...
perjantai 19. syyskuuta 2014
Tyttö tuli!
Selvisihän se sukupuoli! Eilen 18.9 klo 12.31 meille syntyi pieni tyttö. Painoa löytyi 3605g ja pituutta 50cm. Synnytys eteni lopulta melko nopeasti, kun sairaalaan päästiin. Kokonaiskestoksi taidettiin merkata jotakuinkin 12,5 tuntia. Nyt lähden aamupalalle, olemme täällä Taysin potilashotellissa perheenä. Myöhemmin lisää meidän pikku ihmeestä! <3
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Lupaava yö!
Heräsin yöllä, noin tunnin unien jälkeen, supistukseen. Tai luulin ensin, että on isompi hätä ja kävin vessassa. Sitten yritin jatkaa unia, mutta ei siitä oikein tullut mitään kun supisti. Aloin kellotteleen ja supistuksia tuli parhaimmillaan jopa 5 minuutin välein ja aloin olla jo toiveikas. Otin aamuviideltä sitten panadolia ja painuin suihkuun. Ei ne supistukset mitään mahdottomia olleet aiemminkaan, mutta tämä kombo vielä helpotti tilannetta lisää. Mulla vaan oli kauhee nälkä ja suihkun jälkeen tein leipää ja menin tölsön katteluun.
Joskus ennen puoli kaheksaa aamulla supistuksia tuli aika tarkkaan 8 minuutin välein ja päätin yrittää vielä nukkua. Sitten noin 1,5 tunnin unien jälkeen heräsin supistukseen, mutta siitä ne sitten alko kuivua kasaan. Ensin tuli 10 minuutin, sitten 15 minuutin välein ja lopulta harvemmin ja sain taas tunnin verran sitten aamupäivällä nukuttua. Nyt heräsin kolme varttia sitten taas pitkään, kipeähköön supistukseen, mutta sen jälkeen on taas tullut vaan yksi onneton... Joten niin toiveikas kun olinkin yöllä, niin nämä kuivui kasaan. Höh, limatulppaa on myös tullut kunnolla lisää pitkin yötä ja aamua!
Onhan tää nyt ärsyttävää, kun luulee, että lähtö lähestyy ja niin vaan sitten kuivahtaa koko homma. Noh, miehellä on lääkäri ja sinne pitäisi kohta lähteä ja sitten pitäisi ostaa niitä hautajaisia varten miehelle vielä valkoinen paita. Ja jotain varmaan käydään vähän syömässä jossain. Jos nämä hurjat aktiviteetit nyt sitten saisi jotain aikaiseksi! Tällä hetkellä lähinnä ketuttaa, ettei saanut nukuttua kunnolla. Tosin ei pitäisi valittaa, kun oli vasta eka yö. Muuten olen nukkunut tosi hyvin yöni. :)
Joskus ennen puoli kaheksaa aamulla supistuksia tuli aika tarkkaan 8 minuutin välein ja päätin yrittää vielä nukkua. Sitten noin 1,5 tunnin unien jälkeen heräsin supistukseen, mutta siitä ne sitten alko kuivua kasaan. Ensin tuli 10 minuutin, sitten 15 minuutin välein ja lopulta harvemmin ja sain taas tunnin verran sitten aamupäivällä nukuttua. Nyt heräsin kolme varttia sitten taas pitkään, kipeähköön supistukseen, mutta sen jälkeen on taas tullut vaan yksi onneton... Joten niin toiveikas kun olinkin yöllä, niin nämä kuivui kasaan. Höh, limatulppaa on myös tullut kunnolla lisää pitkin yötä ja aamua!
Onhan tää nyt ärsyttävää, kun luulee, että lähtö lähestyy ja niin vaan sitten kuivahtaa koko homma. Noh, miehellä on lääkäri ja sinne pitäisi kohta lähteä ja sitten pitäisi ostaa niitä hautajaisia varten miehelle vielä valkoinen paita. Ja jotain varmaan käydään vähän syömässä jossain. Jos nämä hurjat aktiviteetit nyt sitten saisi jotain aikaiseksi! Tällä hetkellä lähinnä ketuttaa, ettei saanut nukuttua kunnolla. Tosin ei pitäisi valittaa, kun oli vasta eka yö. Muuten olen nukkunut tosi hyvin yöni. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)