Miten kannustaa ja rohkaista isää?

Tuossapa se kinkkinen kysymys tulikin. Minä olen parhaani mukaan yrittänyt olla pätemättä ja neuvomatta ja jättänyt sanomatta, jos joku vaate on vähän omituisesti tai joku muu asia ei ole mennyt ihan niin kuin itse laittamana olisi mennyt. Silti tuntuu, että tuore isä ei oikein luota taitoihinsa ja kokee, ettei osaa.

Kun lapsi esimerkiksi itkee olleessaan miehen sylissä, kun minä vaikka syön, niin en vain kestä sitä itkua. Ja minua alkaa suututtaan, kun musta tuntuu, ettei mies yritä tarpeeksi. Hän passiivisesti hiukan heiluu ja tuijottaa telkkaria. Minä joudun ihan tosissani pinnistelemään, etten sano vihaisesti asiasta. Olen kyllä sitten vähän sortunut neuvomiseen ja sanonut tyyliin: "Mulla joskus auttaa, kun otan sen näin syliini, mutta ei sekään kyllä aina". Mahdollisimman varovainen olen siis yrittänyt olla. Kerran kyllä sitten vähän kivahdinkin, että musta tuntuu, ettet edes yritä. Mies kuitenkin sanoi yrittävänsä.

Eilen olin reilun tunnin pois kotoa, kun menin hierontaan. En syöttänyt vauvaa ennen lähtöä, kun se nukkui pitkiä päikkäreitään. Tuttipulloilu on taas alkanut sujumaan ja jätin korviketötsän ja tuttipullon keittiön pöydälle ja sanoin, että ihan muutaman sekuntin lämmittää sitä mikrossa, jos on tarve. Tulin kotiin ja iskä täällä yritti syöttää neitiä ja neiti huusi kuin syötävä! Oli kuulemma alkuun vähän ottanut, mutta sitten alkoi huuto. Mies yritti, jos tarvisi röyhtäistä ja yritti sitten uudestaan, mutta ei ollut siitäkään apua. Lopulta sitten antoi tytön mulle ja minäkin yritin tuttipulloa tarjota, mutta ei kelvannut. Ssshh-ssshhh-ssshh-ääntelyllä sain kuitenkin tytön rauhoittumaan. Ehdotin tuota hyssyttelyä miehellekin, mutta hän malttoi kokeilla ehkä 15 sekuntia ja kun itku pienen taukoamisen jälkeen jatkui, hän luovutti. Kehuin, kuinka hienosti hyssyttely toimi, mutta ei miehen mielestä kuulemma. Lopulta sitten annoin vauvalle tissiä ja tissimaito maistui. Tuohan on siis korviketta saanut aiemminkin, ettei ollut eka kerta eikä pitäisi siitä olla kiinni. Mielestäni isillä oli myös oikein hyvä ote tuohon imettämishommaan.

Mua vaan harmittaa mielettömästi, jos isä kokee, ettei osaa. Ja minusta tuntuu toisinaan, ettei hän edes yritä, mutta ehkä se ei sitten ole sitä. Kyse on varmaan turhautumisesta ja siitä, ettei omiin taitoihin luoteta. Totta on, että jos tyttö on rauhassa mun sylissä, niin isin sylissä itku usein alkaa. Toisinaan on upeita hetkiä, jolloin isä ja tytär naureskelevat toisilleen, mutta niitä on mielestäni harmillisen harvoin. Olen kovasti antanut tyttöä isille hoidettavaksi, kun itse on tarvinnut tehdä jotakin (syödä, käydä suihkussa tms). Ajatuksena, että varmuutta tulee tekemisen kautta. Tytön ekassa neuvolassa mies totesi terkkarille, että tyttö huutaa ittensä aina melkein tajuttomaksi hänen sylissään. Tuohan ei ole totta ja varsinkin siihen aikaan, kun kotiuduttiin, niin mies sai tytön usein rauhoittumaan. Nyt ne on harvoja hetkiä... Ja eilen mies taas sanoi mulle tuota samaa: "määhän sanoin siellä neuvolassa, että se itkee ittensä tajuttomaks mun sylissä".

Voi, että tää tilanne harmittaa mua ihan käsittämättömän paljon. Tietysti, kun tyttökin kasvaa, niin varmasti he alkavat isin kanssa löytää yhteistä säveltä. Mutta nyt tilanne on todella ikävä. Oon yrittänyt miehen kanssa vähän asiasta puhua, mutta hän ei vaikuta oikein halukkaalta. Tämä viikko on muutenkin ollut jotenkin omituinen, kun mies on ollut välillä jotenkin allapäin ja vähän kiukkuisen oloinen. Olen yrittänyt ystävällisesti kysyä mistä kiikastaa, niin ei kuulemma mikään ja kaikki on hyvin. Huoh...

Onko teillä kaikilla muilla isit istuneet rooliinsa heti täydellisesti ja olleet taitavia vauvojen kanssa? Jotenkin saa aina lukea ja nähdä blogeista, artikkeleista ja ohjelmista sellaisista superisistä, jotka ovat huippuja hoitamaan vauvaa ja ovat kuin luotuja siihen hommaan. Haluaisin kannustaa omaa miestä isänä, mutta en osaa ja pelkään, että mies ottaisi sen viisasteluna ja nipottamisena.