Eilen yöllä makasin sängyssä ja kuuntelin itkuhälyttimen kautta, kun neiti ähisi, känisi ja väänsi itkua pinniksessään. Vähän ennen kolmea yöllä heräsin itkuun ja kävin imettämässä tytsyn huoneessaan. Siellä on sellanen ihana muhkea nojatuoli, jossa on mukava imettää. Likka söi ja nukahti samantien siihen syliini. Nostin hänet pinnikseen ja sinne jäi, kun hipsin alakertaan omaan sänkyyn. Vähän ajan päästä alkoi kuulua ähkintää ja möngerrystä. Sitten se muuttui sellaseksi pieneksi itkun vääntämiseksi. Rääkäisy, toinen, hiljaisuus, rääkäisy, hiljaisuus, rääkäisy, rääkäisy ja jatkui samalla kaavalla...
Mietin menenkö sinne ja yritän hyssytellä. Mutta aina kun olen yrittänyt, niin tytsy on vain piristynyt mun nähdessään. Sitten itkun vääntäminen rauhottui ja muuttui taas käninäksi, ähinäksi ja möngertämiseksi ja lopulta tuli hiljaisuus. Tätä kesti sellaiset reilut 3 varttia kaiken kaikkiaan. Makasin siinä ja pelasin puhelimella pasianssia ja mietin koska se itku on sillä tasolla, että pitäisi mennä lohduttaan? Mietin, että saako tyttö jotakin hylkäämiskokemuksia, kun en mennyt paikalle? Toisaalta... Jos olisin mennyt, niin tyttö olisi pitänyt nukuttaa syliin, koska tuo olisi todennäköisesti piristynyt entisestään. Nyt uni tuli itsestään, eikä itku ollut kuitenkaan mitään hysteeristä tai edes kovin yhtenäistä tai jatkuvaa. Silti se ajatus, että olenko ihan paskaäiskä, kolkuttelee takaraivossa.
Hiljaisuuden tullessa se sitten olikin niin hiljaista, että mun oli pakko kipittää yläkertaan kurkistaan, että likka hengittää. :D Syvässä unessa, peitto melkein kokonaan riehuttuna sivuun, siellä pötkötettiin x-asennossa. Supervarovasti kiskoin peittoa vähän paremmin pienen päälle ja hipsin takasin alas ja nukkumaan. Oli tilanne mikä tahansa, niin omat hermot ainakin sai hermolepoa, kun sai olla itse makuuasennossa, eikä tarvinnut heilua ja hytkyä ja epätoivoisesti odottaa, koska likka sulkisi silmänsä ja ehkä uskaltaisi siirtää sitä sänkyynsä. Illalla meinaan oli taas itkua ja parkua ja mun hermoni alkoi taas olla kohtuullisen kireellä, ennen kuin neiti lopulta sitten zippasi siihen syliin. Olin yöllä niin puhki jo syöttäessäni, että meinasin nukahtaa likka sylissä siihen nojatuoliin.
Katsotaan nyt miten nämä lähtee rullaamaan ja oppisiko tuo neiti nukahtamaan toisinaan tuonne sänkyyn itse ja ehkä vähän nopeammin, kuin viime yönä. Olihan tuo vähän kurjaa itselle katsoa kelloa ja miettiä, että mitä pitäisi tehdä ja pohtia, että valitseeko joka tapauksessa sitten sen huonon vaihtoehdon...
Mun mielestä toi kuulostaa ihan hyvältä tavalta, itekin olen ruvennu ehdollistaa tietyissä tilanteissa. Eihän tulevaisuudessa lapsen nukkuminen muuten rupee onnistumaa ku vaan hytkyttelyllä ja paijaamisella?! Ymmärrän kuitenki pointin. Itse tuskailen samojen ajatusten kanssa, ja auta armias mikä mulkoilu ja järkyttyneisyys tuli miehen vanhemmilta kun sanoin, että ehkä viikonloppuna siirretään tytön pinnis omaan huoneeseen (viis metriä meidän huoneesta) ja kokeillaan nukkuisiko siten kaikki paremmin.."Eihän noin pientä voi omaan huoneeseen missään nimessä laittaa, herranen aika) Pikkuinen siis yhtä päivää vajaa 2kk. Siitä tuli ajatus "ehkä mä sit oon paska äiti ku noi kerta niin vihjailee".
VastaaPoistaMulle kans jo raskausaikana yks työkaveri kauhisteli, kun kerroin, että vauvan huone on ihan jopa eri kerroksessa kuin meidän makkari. "et sää pysty sitä laittaan omaan huoneeseen. Sää haluat vaan ottaa sen viereen ja nukkua vauvan kanssa siinä". Välilläkin käytännön syistä on vierekkäin nukuttu, mutta nukun niin huonosti sillon ja joka paikka on jumissa, että kyllä saa neiti ihan omassa sängyssä nukkua. Nyt tosiaan noin 2kk oli tytsyllä mittarissa, kun pahvilaatikosta siirtyi sinne toiseen kerrokseen. Huoh, mutta kyllä on elämä täynnä niitä hetkiä kun miettii, että onko tässä kuitenkaan pätevä tähän hommaan ollenkaan... Äh, ei tässä vastauksessakaan oo päätä eikä häntää, mut oon niin väsyny just. :D
PoistaApua, meidän tyttö (3 viikkoa) ähisee ja känisee, välillä kitiseekin, joka yö ja päivä, eikä me kyllä mitään tehdä... :P Tai no joskus sen verran, että siihen herää itse ja makaa just odottamassa, nukahtaisiko. Joskus kyllä kun alkaa kuulostaa oikein tuskaiselta, ollaan kokeiltu, auttaako pystyasento tai kanniskelu. Itse olen kuitenkin järkeillyt niin, että jos lapselle tulisi oikeasti hätä, niin hän kyllä itkisi kunnolla - niinhän se tekee muutenkin silloin, kun on hätä. Ja siihen itkuun ei kyllä voi olla vastaamatta. Meillä tosin yleensä tilanne on se, että jos menee katsomaan sängyn reunalta, tyttö on silmät kiinni ja täydessä unessa, mutta ärjähtelee ja itkahtelee unestaan.
VastaaPoistaNo, en tiedä mitä järkeä tässä kommentissa oikein oli. :) Tuntuu kyllä olevan niin, että vauvakokemuksia on hankala verrata ja neuvolassakaan kertoa, kun ei sitä oikein pysty kuvailemaan esim. miltä lapsi kuulostaa tai näyttää tai kuinka kova ääni on jne. Täytyy vain luottaa omiin tuntemuksiin.
Kiitos muuten kokemuksista potilashotellista. Pitkälti sun suositusten siivittämänä uskallettiin sinne, ja se oli tosi hyvä! :)
Kiva juttu, että pystyin oleen avuksi. :) Ja niinhän tuo tosiaan on hankalaa välillä miettiä, että koska pitäisi reagoida. Välillä odottelen, odottelen ja mietin mitä tehdä. Toisinaan on tosiaan ihan itkua, mutta sit se taas kohta hellittää ja vähän taas muuttuu ähinäks ja sitten taas itkua. Ei tosiaan mitään mahdotonta itkua, mutta kyllä se silti vähän pistää miettimään välillä, että kuinka herkästi pitäis reagoida.
Poista