Nyt hajottaa tää vauvanhoito...

Tiesin, että vauvanhoito on rankkaa. Tiesin myös, että elämä tulee muuttumaan totaalisesti. Tiesin, etten osaa varautua millään etukäteen. Ja tämä on toisaalta juuri sellaista kuin lopulta ajattelinkin. Silti ja kaikesta huolimatta alan olla nyt saanut tarpeekseni vauva-arjesta. Neiti ei ole edes kahta kuukautta, mutta alan silti olla jaksamisen rajoilla.

Neiti on jo monena päivänä kyllä nukkunut yhdet pitkät vaunupäikkärit, jolloin voin puuhailla omia juttujani ja ottaa rennosti. Mutta siinä se! Illat on todella pitkiä ja yöunille päästään puolenyön aikoihin tai jälkeen. Eikä siinä mitään, jos likka olisi edes jotenkin tyytyväinen oloonsa, mutta ei. Heräämisestä asti tytön kanssa pitää seistä KOKO ajan. Imetys onnistuu sohvalla ja hetken tyttö viihtyy (uudella ja hienolla) leikkimatolla. Sitten on oltava sylissä ja äitihän ei saa istua missään. On seistävä ja mielellään myös vähän hytkyttävä, käveltävä, heiluttava tai jollakin muulla tavalla oltava liikkeessä. Istuessa hytkyminen ja heiluminen ei kelpaa. On SEISTÄVÄ! Voi luoja miten on tosissaan pitkiä iltoja ja mun hartiat ei jaksa enää. Manducassa ei viihdytä, ellei olla ihan sammumispisteessä, vaan huudetaan!

Nukahtaminen ei onnistu muualla kuin sylissä. Ja jos uskallat väärään aikaan yrittää laskea omaan sänkyyn, niin huutohan siitä tulee. Havahtuu laskettaessa hereillä, eikä hyssyttely tai äp-pakkauksen keikuttaminen auta. Hermo menee neidillä. Eilen en vaan enää jaksanu, mutta ties monennenko yrityksen jälkeen likka lopulta rauhottui sängylle mun viereeni pötköttään ja nukahdettiin molemmat siihen. Sitä ennen oli monta tuskastumisen hetkeä ja minulla ei todellakaan ollut ne kaikista kauneimmat ajatukset mielessä. Oli jopa pelottavaa millaisia ajatuksia sitä tuskasena mieleen putkahtaa. Plussaa on se, että toivon miehen saaneen itsevarmuutta, sillä likka rauhottui kaksi kertaa miehen syliin illalla.

Tänään en myöskään ole antanut enää tuota Disflatyliä, koska tuntuu, että huuto on ollut vain pahempaa. Huutoa, käninää ja tyytymättömyyttä on täynnä meidän illat. Enkä edes tiedä mikä mua eniten tässä rassaa, mutta puhki olen. Odotan todellakin innolla huomista. Neiti menee mummulle ja vaarille hoitoon ja me mennään miehen kanssa KAKSIN syömään ravintolaan, sillä meillä oli eilen vuosipäivä: 10 vuotta yhdessä! <3 Ja mies oikein yllätti ja oli ostanut mulle korvakorut! <3 Eli pieni irtiotto itkusta ja käninästä tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Leikkimatto on onneksi kiva. Ostettiin se neitin ristiäislahjarahoilla. Tytsykin tykkää, noin 15 minuuttia kerrallaan. ;) Huoh...