Niin kenellä? Sekä tytsyllä, että mulla! Tänään mulla jotenkin kuohahti kaikki. Se, että mies on puolisokea, kun kyse on mun jaksamisesta. Se, että välillä tuntuu, että teen kaiken yksin ja se, että neiti huutaa. Ja jotenkin se huuto on mulle ihan myrkkyä, jos mulla on mitään muuta murhetta. Sen jälkeen, kun oltiin käyty miehen kanssa syömässä ja rentouduttu kaksistaan, olin pitkän aikaa tosi hyvällä mielellä ja kestin kaikki neidin kiukunpuuskat. Nyt on tuntunut, että jo pienikin neidin kiukku saa mut romahtamisen partaalle.
Mies sitten tänään lähti töihin ja mää jäin jo sillon vähän itkua tihrustaan. Sitten neiti alotti kiukkunsa ja mulla meinas oikeesti pimahtaa. Soitin itkien sitten äitilleni ja taisin hänetkin hiukan säikäyttää. Hän jätti työnsä siltä istumalta, pummi työkaveriltaan kyydin ja riensi tänne meidän luokse. Yritin kyllä estellä, ettei tarvitse, mutta kuuroille korville ne kaiku. Toisaalta ihan kiva, käytiin vaunulenkillä äitin kanssa ja äiti siivoili täällä. Mutta en mää mitään nukkuun pystyny, kun sakkia tässä pyöri. Isänihän tuli sitten töistä päästyään myös. Olisin ehkä mieluummin koomannut sohvalla viltin alla sen ajan, kun neiti nukku. Tosin nyt ehkä mieli vähän koheni, kun sohvalla yksin pyöriessä olis vaan saattanu ruokkia sitä pahaa oloa.
Sitten päästään tästä johtavaan aiheeseen, joka painaa mun mieltä. Musta tuntuu, että valitan turhasta. Mulla on vaan yksi lapsi, eikä sekään ole mikään mahdottoman hankala. Jotenkin vaan oon ihan hajalla vähän väliä. Ja sitten tunnen itseni itsekkääksi ja ehkä vähän epäonnistuneeksikin, kun en kestä tätä äitiyttä. Osasyynä ehkä tähän on sekin, että olen tottunut oleen aina aika hyvä kaikessa mitä teen. Nyt hommassa on sellanen muuttuva tekijä, johon on toisinaan melko hankala (lue: mahdoton) vaikuttaa. Se tuntuu ottavan ihan kohtuuttoman koville mulla. Että valivali ja ruikutiruikuti, mutta näin se asia vaan on. Ärsyttää, etten selviä tästä sillä tavalla, kun olisin halunnut ja ajatellut...
Tuttuja tunteita. Vauvan tulo muuttaa kaiken tavalla joita ei voi millään ymmärtää ennen kuin oikeasti on äiti. Ennenkuin jokaikinen hetki joutuu huolehtimaan toisesta, ja unohtamaan ihan kaikki omat tarpeensa. Kun yhtäkkiä onkin kotosalla kaiket päivät ja kaikki tekeminen keskittyy lapseen. Joka pahimmassa tapauksessa vaan kitisee ja itkee. Mulla ainakin tuli olo että tätäkö se elämä sitten on....
VastaaPoistaHyvä että sulla oli mahdollisuus saada äiti hätiin. Itse ainakin huomasin että itkut ei ole yhtään niin rankkoja kun joku muukin on kuuntelemassa :) Ja hei Tottakai saat valittaa jos siltä tuntuu! Hyvä vaan purkaa pahaa oloa :) Yritä pitää huolta omasta jaksamisesta. Ole vaikka välillä itsekäs ja vaadi mieheltä että saat nukkua päikkärit, pitkään aamulla, käydä yksin kaupassa, katsoa telkkaria yksin kotona vaunulenkin ajan. Mikä se sun tapa irrottautua onkaan. Tsemppiä!
Jep, juuri tuo fiilis: tätäkö se nyt on... Välillä (lue: koko ajan) tuntuu, että pilasin elämäni. Niinhän ne väittää, että tää helpottaa. Sitä odotellessa. :)
PoistaAjauduin tänne tuolta jostain foorumeilta ja on nyt pakko kommentoida, koska tekstisi kuulostaa tosi tutulta. Tuo viimeinen kappale olisi voinut olla minun kirjoittama noin puolitoista vuotta sitten. "Ei kovin hankala vauva, mutta sitä itkua en vaan kestä, olenpa itsekäs, epäonnistunut, enkä sellainen äiti kuin kuvittelin". Syvissä vesissä on siis uitu täälläkin. Vertaistukea löytyy mun blogista ja sen kommenteista huhti-toukokuulta 2013 iinamau.blogspot.com tervetuloa tutustumaan :)
VastaaPoistaJa ihan jäätävästi voimia! Älä ole liian ankara itsellesi. Kyllä se vielä iloksi muuttuu, takaan sen!
Kiva, että löysin tänne. Ja kiitos. Kävin kurkkaamassa blogiasi sieltä teidän pikkuvauva-ajalta ja kyllä tosiaan kolahti ja kovaa. Ja sitten sekin asia, josta mun on ollut tarkotus kirjottaa: ei kelpaa se helvatan tuttipullo. Sama homma, aiemmin toimi jotenkin, nyt ei enää ollenkaan. Tirauttelin täällä vähän itkuja, kun lueskelin tekstejäsi ja vaikka toisen harmista saakaan olla hyvillään, niin oma oloni koheni karvan verran: "tässäpä joku, joka sanoo asiat suoraan, eikä kaartele ja se ajattelee ihan niinku minäkin." KIITOS! Ja p.s. supersöpö neiti teillä. :)
PoistaHah, siis löysiT tänne. ;)
PoistaJokaisella on omat hyvät ja huonot hetkensä. Hyvä, että tajusit soittaa äidillesi ja hän tuli seuraksi :) Kannattaa pyytää apua jos tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta ennenkaikkea nyt sun pitäis ehkä saada mies ymmärtämään, että tarvitset sinäkin lepoa vauvasta. Hetken olla rauhassa. Se voisi jo vähän helpottaa.
VastaaPoistaKyllä mullakin on hermot menny vaikka tiedän, että vauvat on vauvoja, ne kitisee ja vinisee eikä äiti tajua syytä. Sitten iskee huono omatunto: miksi "olin ilkeä" vauvalle (esim. sanonut kovaan ääneen, että ole nyt hiljaa, älä kitise, lopeta! tms.), ei se ymmärrä eikä tee tahallaan. Huono minä. Et siis varmastikaan ole ainut joka joskus miettii, että mihin sitä on oikein ryhtynyt, tätäkö mä halusin!?
Omat tunteet on hyvä tunnistaa ja purkaa jollain tavalla, vaikka täällä :)
Mies kun tuli töistä, niin sanoin hänelle, että eniten mua rassaa se, että tuntuu, että oon ihan yksin tän vauvan kanssa. Ja kyllä sen asenne ainakin tälle illalle on ollut ihan erilainen. :) Voi olla, että se taas kohta siltä unohtuu... Mutta sitten on vaan muistuteltava. Ärsyttää vaan, kun pitäishän sen olla selvää, että meitä on kaksi vanhempaa. Mutta ei kai kaikki miehet sit heti saa kiinni jutun juonesta...
Poista