Äiti on nyt korviaan myöten täynnä...

Tunteet on olleet jo jonkin aikaa tosi ristiriitaiset ja nyt alkaa tuntuun, että oon niin korviani myöten täynnä äitinä olemista. Oon ihan rikkipuhki ja haluaisin saada edes sen yhden kokonaisen päivän ja yön olla ihan ilman vastuuta tuosta pienestä ihmisestä. Tuntuu, että kaikki pienetkin jutut jotenkin kasvaa suuremmiksi, kun koko mielentila on tosi alhaalla nyt. Stressaa mielettömästi tulevat mahdolliset työkuviot ja se, miten likan hoitoa voidaan järjestää (jään siis huomisesta työttömäksi). Miehen pitää ilmoittaa töihin 2kk aikaisemmin, jos jää pois ja kukaan nyt niin aikaisin tiedä tulevista mahdollisista töistä mitään. Mua ahdistaa ja masentaa...

Yöt on menny huonompaan suuntaan ja sen lisäksi neiti on löytänyt kummasti jostakin säkillisen omaa tahtoa. Kieltämisestä saadaan melkoset raivarit ja kaikkea pitäisi saada koskea ja kokeilla. Kun kielletään, on huutokin sen mukaista. Onneksi sentään leppyy suhteellisen helposti. Olen jaksanut sen avulla, että valtaosan päivästä likka on itse aurinkoisuus ja ihana naureskeleva, kikatteleva ja vekkuli itsensä. Nyt siihenkin on tullut muutosta ja jostain syystä meillä on ollaan tosi känkkäröiviä ja itkuisia. En tiedä mistä se johtuu, ehkä nuo kasvavat hampaat vaivaavat. Kuka näistä vauvojen sielun maailmoista tietää...

Meidän on tarkoitus lähteä parin viikon päästä miehen kanssa pikkuiselle päiväristeilylle ja äitini tulee katsomaan tuota likkaa tänne meille. Laiva lähtee joskus aamupäivällä ja taisi olla sitten alkuillasta puoli viiden aikaan takaisin satamassa. Vaikka tuo ei ole edes kokonainen päivä, niin odotan silti tuota jo nyt kuin kuuta nousevaa. Haluan niin unohtaa hetkeksi raastavat nukutukset ja yöherätykset ja muut kiukut. Likka syö vieläkin öisin tissiä, mutta ehkä tässä kohta tarttis vaan ronskisti lopettaa se kokonaan ja lykätä tuo yökylään, että saisi itsekin hengähtää.

Ja tää ristiriitaisuus tekee tästä vielä pahempaa. Neidin elämän ekat 4 kuukautta oli sitä, että mietin vaan, että pitäiskö tätä muka pystyä rakastaankin? Raastava huuto oli todellakin raastavaa, mutta jotenkin sen vaan kesti. Se oli jotenkin erilaista, koska mulla ei ainakaan ollut mitään suurta äidinrakkautta kohonnut vielä ensimmäisten kuukausien aikana. Nyt rakastan tota lasta niin, että sattuu ja sitten samalla välillä tuntuu, että oon tehnyt elämäni isoimman virheen. Tää repii sisältäpäin tosi pahasti ja tuntuu pahalta ajatella niin.

Mies ei oikein taida ymmärtää tätä tilannetta. Ei hän ole välinpitämätön tai ilkeä todellakaan, mutta ei vain taida ymmärtää. Vaikka hän olisi kotona, niin silti kaikki syöttäminen ja vaipan vaihto ja muu on mun vastuullani koko ajan. Joudun aina pyyteleen ja "aneleen", että "meniskös isi vaihtaan tän kakkavaipan" tai "menisitkös sää neiti isin kanssa iltapuurolle". Sitten mies puoliksi vastentahtoisesti tekee nää hommat. Olishan se kiva vaan istua sohvalla tai puuhata jotakin miettimättä lapsen tarpeita koko ajan. "Oho, kello on jo noin paljon, sulla on varmaan nälkä. Mennäänpäs syömään". Ei tällasia voi päästää lipsahtaan mielestä, mutta mies ei edes tyyliin tiedä mihin aikaan neidin pitäisi suunnilleen syödä ja mitä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta vaikka meitä on kaksi kotona, niin silti minä yksin olen kartalla asioista.

<3

Ja sitten päästään siihen seuraavaan eli syyllisyyteen. Mulla on yksi lapsi, joka on ollut suhteellisen helppo. Eikä tuo vieläkään mikään vaikeimmasta päästä ole. Tuntuu toisaalta myös pahalta valittaa. On yksinhuoltajia, vaikeassa parisuhteessa eläviä, useampi lapsisessa perheessä eläviä yms. ja minä tämän yhden lapsen kanssa käyn tunneskaalaa läpi päädystä toiseen ja olen aivan loppu. Mulla on niin paljon asioita elämässä hyvin, että pitäisi varmaan osata nauttia niistä enemmän. Just nyt vaan tuntuu siltä, että kaikki pienemmätkin vastoinkäymiset on vuorien kokosia.

Juhannus on joulun jälkeen mun lempi "juhla". Nyt odotan kauhulla mitä mökkiöistä ton naperon kanssa tulee. Oonko vielä enemmän hermoraunio sen jälkene. Vaikka paikalla onkin sukulaisia, niin se on se vastuu mikä on silti sataprosenttisesti aina mulla. Lisäksi tuli odottamaton 2000 euron "lasku", jota nyt ei onneksi tarvitse maksaa kuin vasta vuoden päästä. Kuitenkin näin työttömäksi jäävänä ja työkuvioista mitään tietämättömänä se tuntuu aika ahdistavalta... Ja vedänpä tähän vielä politiikankin ja nykyisen hallituksen leikkaukset suoraan sanottuna kuvottaa mua ja pelkään tän maan liukuvan pikkuhiljaa luokkayhteiskunnaksi, jossa rahalla saa ja muuten sitten köyhät on kyykyssä.

Johan nyt mentiin pikkasen sivupoluille... Tää nyt ehkä kuitenkin hyvin kuvastaa sitä, että tuntuu kuin koko maailman ongelmat olis mun hartioilla. Just tällä hetkellä en nauti äitiydestä ja odotan todella sitä päivää, kun niin taas on. Rakastan tuota likkaa aivan mielettömästi ja osaltaan se tuo helpostu ja toisaalta kaikki tuntuu entistä pahemmalta.

Yrittäkää tästä nyt sitten ottaa selvää. Huh, oikoluku ei nyt tällä hetkellä kuulu mun intresseihin ja kaikki tämä oli hyvin pitkälti tajunnan virtaa ja annoin vaan tulla tähän ajatuksia melkosella vimmalla. Toivottavasti en masenna kenenkään muun päiviä omalla alakuloisuudellani.

P.S. Ja missä helkkarissa se kesäkin viipyy? On helkkarin kylmä ja juhannus tulee!