Minä äitinä - todellisuus vs. haaveet

Kyselin joku aika sitten lukijoiden toiveita ja aika niukasti niitä tuli (kaikki kaksi). :D Mutta sitäkin suuremmalla syyllä aion toteuttaa tämän toiveen, jossa minua pyydettiin pohtimaan omaa äitiyttäni. Olenko esimerkiksi perinteinen vai moderni, itsevarma vai epävarma jne. Tämä on todella mielenkiintoinen aihe ja olen tätä mielessäni pyöritellyt jo tosi kauan. Samalla olen pohtinut, että miten ihmeessä saan kaikki ajatukseni vielä järkevästi sanottua! Varautukaa, tämä ei todellakaan ole mikään lyhyt ja järkevästi jäsennelty teksti. :D

Lähdetään vaikka siitä, että ihmisenä minussa on ripaus perfektionistia ja samalla olen hyvin suuripiirteinen. Nämä ovat siis hyvin paljon riippuvaisia asiayhteyksistä. Jonkun projektin tai homman saatan aloittaa ja se on saatava tehtyä täydellisesti omien vaatimusteni mukaisesti. Toisaalta jonkun toisen jutun kohdalla riittää, että se menee sinne päin. Mitään logiikkaa ei sitten tunnetusti ole sillä, että miten minkäkin asian pääni sisällä otan. ;)

Vähän samaa voi sitten soveltaa myös äitiyteen. Pikkuvauva-aika oli mulle osittain sen takia tosi rankkaa, että olin ajatellut olevani todella hyvä äiti. En ollut ajatellut asiaa raskausaikana (tai ennen sitä) juurikaan, mutta pääni sisällä mulla oli kuitenkin ajatus, että minä olen todella hyvä äiti ja haltsaan homman. Sitten kun neiti huusi vatsakipujaan ja oli itkuinen ja siihen päälle mies, joka ei oikein osannut auttaa ja suhtautua itsekään vauva-arkeen, oli mun romahdukseni välillä todella lähellä. Hermostuin välillä vauvalle ja koin siitä hirveitä tunnontuskia. Miksi minä huudan viattomalle vauvalle, joka ei varmasti ilkeyttään huuda? Huoh, vieläkin tulee aika pettynyt olo, kun miettii sitä aikaa.

Jälkeenpäin olenkin ajatellut, että otin tuon sen takia niin raskaasti, että olin tosiaan varmasti kuvitellut, että minä osaan hoitaa tän äitiyden juuri niinkuin pitääkin. Se olikin sitten aikamoinen isku vasten kasvoja, kun näin ei ollutkaan. Homma ei sujunutkaan siihen malliin kuin kuvittelin. Epävarmuus kalvoi pikkuvauva-aikana usein ja paljon. Nyt kuitenkin koen, että olen saanut itsevarmuuden takaisin ja nautin äitiydestä. Ja tällä hetkellä koen, että olen hyvä äiti ja homma hoituu multa lähes luonnostaan. Minun ei tarvitse ponnistella tai pinnistellä vaan koen, että äitiys tulee minulta aivan luonnostaan.

Perfektionismistä huolimatta koen olevani rento äitinä. Tiedostan, että lapset testaavat rajojaan. Jo vauvat kokeilevat mihin pystyvät fyysisesti. Tiedän, että pää varmasti kolisee ja haavereitakin sattuu. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsen täytyy saada kokeilla, yrittää ja epäonnistua. Tietysti turvallisuuden rajoissa, ei meillä rappusia lähdetä kiipeämään. Mutta neiti saa aika vapaasti kokeilla kiipeillä mihin pystyy äitin valvovan silmän alla ja joskus sieltä sitten kipsahdetaan alas ja sitten ihmetellään yhdessä, että mitenkäs siinä nyt näin kävi.

Koen kuitenkin myös tärkeäksi, että jo tässä iässä aletaan opettaa, ettei kaikki ole saatavilla tai sopivaa. Pikku hiljaa aletaan asettaa rajoja. Meidän neiti osaa kyllä osoittaa, kun loukkaantuu jostain. Ja jollakin tasolla kyllä ymmärrän äitejä, jotka lipsahtavat siihen "antaa sen tehdä nyt noin, niin se on tyytyväinen" -moodiin ja sitten ollaankin jo menty väärää polkua liian pitkälle. Sanotaanko, että alle puolivuotiasta varsinkin yrittää miellyttää, jotta kaikki olisi hyvin ja siihen jää helposti kiinni. Sitten ei huomaakaan kun lapsi kasvaa ja rajoja pitäisi alkaa laittamaan. Minä saan itseni joskus kiinni siitä tilanteesta, että "tehkööt nyt noin, niin on hiljaa". Sitten täytyykin miettiä, että pitäiskös tää tilanne kuitenkin hoitaa toisella tavalla... Ja onneksi ainakin toistaiseksi vielä tiedostan ne tilanteet ja voin sitten pohtia, että mitenkäs tää kannattais hoitaa.

Perinteinen vai moderni, valtavirran mukana vai oman tien kulkija? Siinäpä haastetta pohdittavaksi. En koe olevani mitenkään moderni. Meillä tehdään aika perinteisiä valtavirran juttuja, mutta ei siksi, että näin "pitäisi tehdä". Tiedostan myös, että moni juttu jää mulla harmittavan usein alkuinnostuksen jälkeen mukavuudenhalun jalkoihin. Tein likalle alkuun ruokia itse, mutta kun sauvasekoitin hajosi, en ole saanut aikaiseksi hankittua uutta. Nyt voisi kaikenlaista sormiruokaa tarjota neidille, mutta lähinnä syödään kaupan "valmispilttejä". Siihen päälle sitten sormiruokaillaan lähinnä hedelmillä ja maissinaksuilla. To do -listalla on, että alkaisin tarjoilla likalle ihan itse keitettyä makaronia ja muuta homemade-ruokaa. Mutta kuten sanoin, olen vähän liian mukavuudenhaluinen, enkä saa aina aikaiseksi.

En ole kuitenkaan kovin konservatiivinen ja meillä saa aika vapaasti toteuttaa itseään. Kun neiti kasvaa, niin hän sitten leikkii nukeilla tai autoilla (kärjistetysti) ja hänen valintansa on sitten minulle ok. En voi väittää, ettenkö näkisi silmissäni jo täydellisen tulevaisuuden omalle lapselleni ja mietin miten hänen kannattaisi tehdä tai kuinka itse haluaisin hänen tekevän. Ehkä on kuitenkin hyvä tiedostaa tuo puoli, niin osaan sitten hillitä itseni.

Lapsen pitää saada toteuttaa itseään ja kokeilla rajojaan ja aion myös kannustaa siihen, että pitää tavoitella unelmiaan. Meidän maailma ei todellakaan kaadu, jos likka on isona töissä raksalla ja hän seurustelee naisen kanssa. Hän on minun lapseni ja rakas joka tapauksessa. En väitä, ettenkö toivoisi lapselleni hieman perinteisempiä asioita, mutta minä en ole niistä päättämässä. Olisi kuitenkin valehtelemista, jos väittäisin, etten ajattele sitä mitä toivoisin lapseni tulevaisuudessa olevan. Toivottavasti saitte kiinni tästä ajatuksesta, koska sitä on todella vaikea pukea sanoiksi. Eli mitä ikinä (tietysti laillisuuden rajoissa :D) lapseni tulee olemaan, niin sellaisena hänet hyväksytään ja sellaisena häntä rakastetaan vaikka se ei ehkä olisikaan yksi yhteen omien mielikuvien kanssa.

Ja jos jotakin tahdon omalta äidiltäni napata omaan kasvatukseeni on se rautainen luottamus, joka äidilläni on minua kohtaan aina ollut. Tai luulen kyllä, että hänellä on aivan varmasti ollut epäilyksensä tilanteessa jos toisessakin minun ja siskoni kanssa, mutta minulle hän ei ainakaan milloinkaan ole sitä osoittanut. Kun aloin meikata 5. luokalla hän ei arvostellut minua puolikkaallakaan sanalla. Ei edes sen musta huulipunan (apua! :D) vaiheessa. Sanoin yläasteella haluavani viestintäalalle ja moni tulevaisuuden haaveammattini oli alalta, jossa töitä on todella niukasti. Äitini vain totesi, että "eikös parhaat kuitenkin saa ne työt" ja kannusti minua haaveissani. Eikä hän myöskään arvostellut minua, kun lukion jälkeen lähdinkin ammattikouluun opiskelemaan rakennusmaalariksi (se tosin loppui nopeasti). 16-vuotiaana aloin seurustella ja vietin kaikki viikonloput ja vapaa-aikani tämän pojan (joka on nykyinen aviomieheni) kanssa, eikä äitini kokenut, että hänen tarvitsisi kyseenalaistaa sitä. Ja tässä vain muutamia esimerkkejä.

Tyyli (luojan kiitos) on muuttunut noista ajoista ja haaveammatit samoin. Koen kuitenkin, että uskalsin tavoitella unelmiani, koska kotona minulle annettiin sellainen rohkaisu, että "hei, sää pystyt kyllä tähän, jos niin päätät". Sellaisen elämänasenteen tahdon välittää myös omalle lapselleni. Ei saa olla ylimielinen tai koppava, mutta itsevarmuus ei silti ole huono asia. Ole ylpeä siitä mitä sinulla on ja arvosta itseäsi. Äitini ei ehkä joka asiassa ole ollut täydellinen, mutta nämä asiat hän on saanut minuun iskostettua. Nämä on niitä minun tämän hetkeen haaveita: pystyä luomaan tällainen terve itsevarma suhtautuminen myös omalle lapselle.

Jos jotakin yhteenvetoa tähän kilometripostaukseen nyt yrittäisin niputtaa, niin olen perinteinen oman tien kulkija, joka ei halua tehdä samalla tavalla, koska muutkin tekee. Sanon ääneen oman mielipiteeni, mutta pyrin silti aina ymmärtämään myös muiden näkökulmia. Koen, että lapsen täytyy saada olla lapsi ja jokaiseen ikäkauteen kuuluu jonkinlaista testaamista, joka kuuluu asiaan. En halua rajoittaa lasta liikaa ja estää olemasta lapsi, mutta olen silti sitä mieltä, että sääntöjä on ehdottomasti oltava. En tiedä mitään kamalampaa (no okei tiedän paljonkin, kunhan olen dramaattinen :D) kuin ruokapöydästä syödessä sinne tänne sinkoilevat lapset tai epäkunnioittavasti muita kohtaan käyttäytyvät lapset (tai aikuiset). Kaikkea ei todellakaan saa tehdä ja on minun velvollisuuteni opettaa se lapselle. Haluan kuitenkin luoda lapselleni terveen itsetunnon ja -varmuuden ja samalla opettaa hänet kunnioittamaan erilaisuutta.

Johan tässä siis on tavoitetta omalle äitiydelle. Jos jaksoit lukea loppuun, niin upee juttu! Tämä oli tajunnat virtaa ja teki tosi hyvää kirjoittaa aiheesta. Toivottavasti teksti ei ole liian vaikeaselkoista ja siitä saa jotain tolkkua. Olen nyt tunnin kirjoittanut tätä ja mun pitäisi jo kipin kapin painua nukkumaan, joten oikoluku jääköön! ;)