tiistai 28. heinäkuuta 2015

Työahdistus.

Elämä on kyllä täynnä vaikeita päätöksiä. Yksi niistä on töihin palaaminen. Erityisen haastavan asiasta tekee se, ettei mulla ole työpaikkaa mihin palata. Tällä hetkellä olen työttömänä ja olen miettinyt, ettei kiire töihin olisikaan, mikäli hyvää paikkaa ei läheltä löytyisi. Tänään tuli ensimmäinen ansiosidonnainen ja eihän se tosiaan todellakaan päätä huimaa. Tietysti enemmän kuin kotihoidontuki, ettei pitäisi valittaa. Mutta ei näillä rahoilla kauheasti maksella lainoja. Puhhuh.

Olen tehnyt töitä valmistumisen jälkeen lastentarhanopettajana, mutta se maailma tuntuu olevan tällä hetkellä ehkä liian lähellä omaani. Täällä olisi haussa yksi paikka ihan meidän paikkakunnallakin, jossa tehtäisiin töitä nuorten ja nuorten aikuisten kanssa. Vaikka hakisinkin, niin en tietty pääsisi. Mutta ahdistaa, kun en tiedä mitä tehdä. Rahaa tarvittaisiin ja sehän on ehdoton ensimmäinen syy mennä töihin. Eniten mua kuitenkin ahdistaa se kuinka päivät lyhenee ja arki muuttuu hektiseksi, likka pitäisi laittaa pikkasen päälle vuoden vanhana päiväkotiin ja miten sitä edes jaksaa kaikkea.

Meillä heräillään vielä öisin suunnilleen 2 kertaa yössä. Työt ja yöheräilyt ei kuulosta herkulta, miehen kanssa on kyllä jo aiemmin puhuttu, että se jolla aamulla myöhäsempi herätys hoitaa. Mies tekee töitä kahdessa vuorossa. Aamuvuoroon mennessään menee iltaisin nukkumaan klo 20 ja herää aamulla ennen neljää. Illat ovat siis pirun lyhyitä välillä näinkin ja jos itse olisin vielä töissä esim. klo 16 asti. Iltavuorosta mies tulee kotiin vähän ennen yhdeksää illalla ja mikäli itsekin olisin töissä, niin siinä ei kauheasti seurustella, kun itsekin täytyisi sitten painua nukkumaan, että jaksaa töissä.

Mua huolettaa myös se kuinka mies osaa suhtautua siihen, että neidin hoito alkaa mennä enemmän fifty-fifty. Nyt on ollut loogistakin, että minä hoitelen suuren osan, kun kerran olen kotona. Kyllä minäkin tykkäisin työpäivän jälkeen vähän hengähtää, enkä aloittaa heti kakka- ja syöttörallia. Mutta entäs kun olen itsekin töissä? Varsinkin miehen iltaviikkoina mikään ei muutu, kaikki vastuu on mulla vaikka töissä olenkin. Tietty mies hoitaisi aamut, kun menee myöhemmin töihin. Huolettaa myös miten miehen salillakäynti ympätään tähän yhtälöön. Se on se the thing miehelle, enkä sitä häneltä todellakaan ole riistämässä. Jotakin pitäisi kuitenkin keksiä... Iltavuoroviikolla mies menee salille ennen töitä, joten tuolloin mahdollisesti myös neidin päiväkotiin vienti ja aamuhommat olisi taas mun vastuulla.

Mua huolettaa kuinka paljon meidän kahdenkeskinen aika kärsii ja sitä myötä myös läheisyys. Kuinka helposti sitä alkaa sitten kiukutella toiselle? Sitä haluan viimeiseen asti välttää. Huoh, niin paljon asioita, jotka pyörii mielessä. Yritin vähän miehelle tänään puhua aiheesta, mutta en oikein saanut keskustelukumppania. Totesi vain, että se on mun päätös. Yritin sanoa, että se on koko perheen päätös, koska se vaikuttaa niin paljon ihan kaikkeen. Vastaukseksi sain erittäin kantaaottavan: "Nii".

Pitäis vaan keskustella tää asia kunnolla läpi, eikä antaa sen jäädä puolitiehen. Näistä asioista tietty tosi moni on sellanen, ettei se mihinkään muutu vaikka likka kasvaa. Kuitenkin pohdituttaa paljon nuo yöheräämiset ja aikainen päiväkotiin meno. Olen aiemmin ajatellut, että pitää osata kävellä ja olla vähintään 1-vuotias, mutta itse pk:ssa töissä olleena ja sen kiireen tuntien en kauheasti innostu ajatuksesta. Toisaalta ei tuo työpaikka (jos sitä edes saisin) ole mulle mikään must-juttu. Olisi eri asia, jos se olisi joku mun kutsumus ja suuri haave. Nyt tilanne on lähinnä sellanen: rahalle olisi käyttöä ja voisihan tehdä hyvääkin päästä kotoa välillä muihin ympyröihin.

Että ahistaa.

P.S. Tänään mun pinnani ei aamuärinän jälkeen ole enää ollut niin piukalla. Aamulla olin jo valmis heittään hanskat tiskiin, mutta sit tapahtu jotain ihmeellistä ja olen ollut paljon paremmalla mielellä. Nyt tosin alko päätä särkeä, piru vieköön!

4 kommenttia:

  1. Tiedän tuon ahdistuksen ja turhautumisen tunteen koskien töihinpaluuta! Mä ilmoittelin töihin etten palaa tän vuoden puolella, joten loppuvuodesta olen noin 2,5kk kotihoidontuella. Jatkan keväällä mikäli talous antaa myöten, mutta meillä taas ongelma on se, ettei miehellä ole vakkaripaikkaa. Jos mä palaan keväällä töihin, ei mies pysty oikein ottamaan mitään lyhyempiä sijaisuuksia, koska mihis me sit ipanat laitetaan?!! Samalla paikkakunnalla ei asu ketään, joka voisi lapsia hoitaa jos molemmat on töissä. HUOH!

    Lisäksi pakko sanoa, että hae ihmeessä sitä nuorten ja aikuisten paikkaa - hakemisella et mitään menetä ja ties vaikka saisitkin paikan!

    Yhteiset säännöt miehen kanssa neuvoteltava: molemmille omaa aikaa, oli se sitten lepoa kotona tai salilla käymistä. Ei voi sun kontolle jäädä suurin osa. Kai sitä uuteen tilanteeseen myös tietysti sopeutuu, kun siihen joutuu, mutta hyvä olisi tietysti jutella vähän jo etukäteen. Toivottavasti saatte juteltua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos järkevästä kommentista. Tuntuu, ettei omissa ajatuksissa ole välillä päätä eikä häntää. :D Eikä tätä tietty kukaan muu voi meidän puolesta ratkaista, mut helpottaa tällainen ajatusten vaihto. :)

      Poista
  2. Niin tuttua pohdintaa. Omalla kohdalla asia ratkesi kivasti kun vajaan vuoden kotihoidontuella elämisen jälkeen pääsin taas vanhempainpäivärahalle. Mutta tiukkaa oli silloin, täällä kun ei saa edes kuntalisää. Ja toki mua jo nyt ahdistaa että mitäs ensi keväänä. Etenkin, kun työpaikkani on sellainen, missä ahdistun enkä todellakaan viihdy. Pitäisi tietysti olla iloinen että on vakkaripaikka, mutta toisaalta, ehkä se ei ole sen arvoista että ajan itseni loppuun käydessäni töissä, jossa voin huonosti. Plus että työpämatkat on vajaan tunnin suuntaansa, eli päiville tulisi pituutta. Äh, en tosiaan halua alkaa taas miettiä mitä teen kun äippäloma loppuu... Ja nyt tää meni ihan oman asian paasaamiseksi, tsemppiä sulle ja toivottavasti löydätte hyvän ratkaisun tilanteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa, vaikka menee paasauksen puolelle. Täällä saa purkaa tuntojaan! :)

      On kyllä tosi mälsää, jos ei viihdy yhtään työssään. Tässä maailmantilanteessa tosiaan vakkaripaikasta täytyisi olla iloinen, mutta ei sekään ole hyvä vaihtoehto, että voi jatkuvasti pahoin 8h päivässä ja sitten matkat ja muu työstä tuleva stressi siihen päälle. Tosi ikävä tilanne. Mulla on myös kokemusta sellaisista työpaikoista (ja harjoittelupaikoista), joissa ei todellakana voi hyvin ja se kyllä vaivasi mua koko ajan. Yhteen työharjoittelupaikkaan kävelin välillä itkien, kun stressas niin paljon. Toivottavasti tulevaisuudessa sullekin löytyisi joku hyvä ratkaisu. :)

      Ja kiitos tsempityksistä! :)

      Poista