Työahdistus.

Elämä on kyllä täynnä vaikeita päätöksiä. Yksi niistä on töihin palaaminen. Erityisen haastavan asiasta tekee se, ettei mulla ole työpaikkaa mihin palata. Tällä hetkellä olen työttömänä ja olen miettinyt, ettei kiire töihin olisikaan, mikäli hyvää paikkaa ei läheltä löytyisi. Tänään tuli ensimmäinen ansiosidonnainen ja eihän se tosiaan todellakaan päätä huimaa. Tietysti enemmän kuin kotihoidontuki, ettei pitäisi valittaa. Mutta ei näillä rahoilla kauheasti maksella lainoja. Puhhuh.

Olen tehnyt töitä valmistumisen jälkeen lastentarhanopettajana, mutta se maailma tuntuu olevan tällä hetkellä ehkä liian lähellä omaani. Täällä olisi haussa yksi paikka ihan meidän paikkakunnallakin, jossa tehtäisiin töitä nuorten ja nuorten aikuisten kanssa. Vaikka hakisinkin, niin en tietty pääsisi. Mutta ahdistaa, kun en tiedä mitä tehdä. Rahaa tarvittaisiin ja sehän on ehdoton ensimmäinen syy mennä töihin. Eniten mua kuitenkin ahdistaa se kuinka päivät lyhenee ja arki muuttuu hektiseksi, likka pitäisi laittaa pikkasen päälle vuoden vanhana päiväkotiin ja miten sitä edes jaksaa kaikkea.

Meillä heräillään vielä öisin suunnilleen 2 kertaa yössä. Työt ja yöheräilyt ei kuulosta herkulta, miehen kanssa on kyllä jo aiemmin puhuttu, että se jolla aamulla myöhäsempi herätys hoitaa. Mies tekee töitä kahdessa vuorossa. Aamuvuoroon mennessään menee iltaisin nukkumaan klo 20 ja herää aamulla ennen neljää. Illat ovat siis pirun lyhyitä välillä näinkin ja jos itse olisin vielä töissä esim. klo 16 asti. Iltavuorosta mies tulee kotiin vähän ennen yhdeksää illalla ja mikäli itsekin olisin töissä, niin siinä ei kauheasti seurustella, kun itsekin täytyisi sitten painua nukkumaan, että jaksaa töissä.

Mua huolettaa myös se kuinka mies osaa suhtautua siihen, että neidin hoito alkaa mennä enemmän fifty-fifty. Nyt on ollut loogistakin, että minä hoitelen suuren osan, kun kerran olen kotona. Kyllä minäkin tykkäisin työpäivän jälkeen vähän hengähtää, enkä aloittaa heti kakka- ja syöttörallia. Mutta entäs kun olen itsekin töissä? Varsinkin miehen iltaviikkoina mikään ei muutu, kaikki vastuu on mulla vaikka töissä olenkin. Tietty mies hoitaisi aamut, kun menee myöhemmin töihin. Huolettaa myös miten miehen salillakäynti ympätään tähän yhtälöön. Se on se the thing miehelle, enkä sitä häneltä todellakaan ole riistämässä. Jotakin pitäisi kuitenkin keksiä... Iltavuoroviikolla mies menee salille ennen töitä, joten tuolloin mahdollisesti myös neidin päiväkotiin vienti ja aamuhommat olisi taas mun vastuulla.

Mua huolettaa kuinka paljon meidän kahdenkeskinen aika kärsii ja sitä myötä myös läheisyys. Kuinka helposti sitä alkaa sitten kiukutella toiselle? Sitä haluan viimeiseen asti välttää. Huoh, niin paljon asioita, jotka pyörii mielessä. Yritin vähän miehelle tänään puhua aiheesta, mutta en oikein saanut keskustelukumppania. Totesi vain, että se on mun päätös. Yritin sanoa, että se on koko perheen päätös, koska se vaikuttaa niin paljon ihan kaikkeen. Vastaukseksi sain erittäin kantaaottavan: "Nii".

Pitäis vaan keskustella tää asia kunnolla läpi, eikä antaa sen jäädä puolitiehen. Näistä asioista tietty tosi moni on sellanen, ettei se mihinkään muutu vaikka likka kasvaa. Kuitenkin pohdituttaa paljon nuo yöheräämiset ja aikainen päiväkotiin meno. Olen aiemmin ajatellut, että pitää osata kävellä ja olla vähintään 1-vuotias, mutta itse pk:ssa töissä olleena ja sen kiireen tuntien en kauheasti innostu ajatuksesta. Toisaalta ei tuo työpaikka (jos sitä edes saisin) ole mulle mikään must-juttu. Olisi eri asia, jos se olisi joku mun kutsumus ja suuri haave. Nyt tilanne on lähinnä sellanen: rahalle olisi käyttöä ja voisihan tehdä hyvääkin päästä kotoa välillä muihin ympyröihin.

Että ahistaa.

P.S. Tänään mun pinnani ei aamuärinän jälkeen ole enää ollut niin piukalla. Aamulla olin jo valmis heittään hanskat tiskiin, mutta sit tapahtu jotain ihmeellistä ja olen ollut paljon paremmalla mielellä. Nyt tosin alko päätä särkeä, piru vieköön!