Ei, meillä ei äidinrakkaus todellakaan syttynyt heti. Ekat kuukaudet oli tosi vaikeuta. En tuntenut lastani oikein omakseni. Olen ollut paljon lasten kanssa tekemisissä ja päiväkodissa lastentarhanopettajana. Jotenkin sitä vauvaa pyöritteli sellasella muodostuneella rutiinilla. "Näinhän tätä vauvaa kuuluu hoitaa." Hyvä ystäväni ja neidin kummitäti kysyi pian synnytyksen jälkeen, että onko nyt herännyt sellanen pohjaton äidinrakkaus. Jotenkin hävetti sanoa, että ei ole. Ystäväni tähän sitten totesi, että eihän se nyt ihme olekaan. Miten voi rakastaa jotakin, joka on yhtäkkiä tupsahtanut sun elämääsi. Silti hävetti. Vauvaahan kuuluu rakastaa.
Mietin siinä viikkojen muuttuessa kuukausiksi, että tässäkö tää nyt on. Onko se äidinrakkaus tällaista? Eipä ole kovin kummoista. Jos pahimpina huutokausina silloin, kun huuto sai jo koliikinomaisia piirteitä, joku olisi ehdottanut vauvan pois ottamista multa, niin olisin saattanut vaikka antaa. Minä, joka olen melko hyvä kaikessa mihin ryhdyn (joo, poikkeuksia on paljon :D), en nyt selvinnytkään tästä urakasta. En ollutkaan sellainen äiti kuin kuvittelin.
Mutta nyt... Nyt se äidinrakkaus on syttynyt! Tunnen niin suurta ja pohjatonta rakkautta tuota pientä olentoa kohtaan, että sille ei ole sanoja. Tekisi vain mieli pussailla ja rutistella ja hassutella hetkestä toiseen. Nojoo, eipäs nyt liioitella. Juuri tänään mietin, että pieni hetki jossakin miehen kanssa kahdestaan ilman likkaa olisi nyt paikallaan. ;) Mutta nyt en luopuisi tuosta pienestä mönkijäisestä mistään hinnasta. Sydän sulaa, kun tuo katsoo minua silmiin ja hymyilee suu auki ja silmät tuikkien.
Ennen näitä hetkiä luin jo raskausaikana toisinaan ihmisten tekstejä rakkaudesta omaa lasta kohtaan. En jotenkaan uskonut, että minulle missään vaiheessa syttyisi edes ihan hullunmoista ja hulluksi tekevää rakkautta. Ajattelin, että niin sitä lasta rakastaa kuin tuota miestäkin. Mutta ei, se rakkaus omaa miestä kohtaan on erilaista. Se on voimakasta, ihanaa, säväyttävää, välttämätöntä oman mielenterveyden kannalta ja toisaalta taas todella vapauttavaa. Miehestäni en missään nimessä luopuisi myöskään ja tämä parisuhde on parhaita minulle tapahtuneita asioita. Mutta tämä äidinrakkaus on silti erilaista. Se tekee eritavalla hulluksi. ;)
Täällä samaistutaan tekstiin täysin! Vaikka tosin tuntuu kyllä että meillä se äidinrakkaus vasta voimistuu päivä päivältä, niin silti on niiiiin helpottavaa huomata että hankalan alun jälkeen oikeesti sellanen pakahduttava tunne saattaakin olla olemassa ;) Tänään aamulla neiti vihdoinkin hymyili useampaan kertaan kun hänelle leperteli (ennen on tullut hymyjä muttei niin että on voinut olla 100% varma että ne on tahallisia) ja voi sitä tunnetta! Onko oikeesti mitään sulosempaa!
VastaaPoistaMulla on puolikas sähköposti ollut sulle odottamassa jo vaikka kuinka kauan ja tarkotun on ollut ihanasta ilahdutuksestakin kiittää <3 mutta taitaa olla se surullisen kuuluisa imetysdementtia iskenyt.. Hyvä kun nimeäni enää muistan! Mutta työn alla on ;)
Ihana kuulla, että teilläkin mennään tähän suuntaan. <3
PoistaJuu, kirjottele rauhassa. ;) Sunkin ilahdutus tuli perille, suuri kiitos! Se body minkä laitoin teille oli Mallalla ristiäisissä farkkumekon alla, en muista oonko spostissa tuota sanonut. Ajattelin laittaa hyväkuntoisen söpön bodyn eteenpäin. :)
Ihana kirjoitus :) Oon kuullut muiltakin ettei se maaginen äidinrakkaus samantein synny. Luulen, että oon itsekin ensin lähinnä pölmistynyt siitä, että mikä tää tämmönen on.. Omaksi pitäisi kutsua :D Tätä odotellessa...
VastaaPoistaJoo, luulen, että niitä fiiliksiä on yhtä monta kuin äitejäkin. :) Itte olin just silleen, että näin täb pitäis mennä ja näin tätä hoidetaan, mut tässäkö tää on... Onneks tuntemukset muuttuu. :)
Poista