Päivitystä tämän päivän tilanteeseen.

Huoh, kyllä on ollut rankka päivä.

Töissä oli jotenkin voimaton olo ja kurkkukin kipeä. Vatsassa väänsi. Maha on ollut kuralla ja kovalla vuorotellen ja olin taas käynyt vessassa useamman kerran. Päätin lähteä kotiin, kun se omalla ilmoituksella on sallittua. En ihan oikeaa syytä uskaltanut vielä töissä kertoa, mutta luojan kiitos, että lähdin. Olisin muuten romahtanut töissä ihan täysin.

Puolenpäivän tienoilla vessareissulla paperiin tuli ihan selkeää verta ja melko paljon. Paljon enemmän kuin aiemmin on tullut, jopa pikkuruinen hyytymä. Pystyin vielä kasaamaan itseni ja ajattelemaan, että saattaa vielä olla normaalia. Tosin miehelle lähti töihin paniikkiviestiä samantien. Siitä seuraavalla vessareissulla tuli totaalinen romahdus. Pönttöönkin oli tullut verta rutkasti ja paperiin verta tuli taas enemmän ja joukossa hyytymiä. Itkien laitoin pikkuhousunsuojaa ja katsoin epätoivoisesti kelloa: vartin verran miehen tuloon töistä kotiin. Itkin tuon koko ajan ja odotin ikkunassa miehen autoa. Miehen olkapäätä vasten sitten itkua tihrustin.

Otin yhteyttä paikkaan, jossa huomenna minulla pitäisi olla alkuraskauden ultra. Sieltä lääkäri käski mennä päivystykseen. Ensin ajattelin, ettei tarvitse ja selviän tuohon huomiseen ultraan. Soittelin kuitenkin paikalliseen päivystykseen, josta lääkäri vain käski katsella tilannetta ja tulla KAHDEN VIIKON päästä tarkistamaan tilanne. Johan oli avokätinen tarjous.

Sitten alavatsaan alkoi sattua ja alkoi olla tukala olla. Vessassa verta tuli taas enemmän ja hyytymät olivat isompia. Koska klo 16 jälkeen päivystys on naapuripaikkakunnan sairaalassa, päätin lähteä sinne. Siellä erittäin ihana hoitaja kuunteli mua ja otti hemoglobiinin ja verenpaineen, jotka olivat ok. Hän konsultoi lääkäriä, joka käski mennä kotiin lepäämään, sillä keskenmeno ei ole vielä varmaa. Mukaan sain panacodia. Sillä hetkellä ultraaminen ei ollut mahdollista, joten asialle ei oikein mitään voinut ja lääkäri tosiaan suositteli lepoa.

Nyt sitten huomista ultra-aikaa odotellaan. Se on vasta klo 16.30 ja tuntuu, että siihen on vielä ikuisuus. Toivoa ei juurikaan enää ole. Töihin en todellakaan ole huomenna menossa, minusta ei ole töitä tekemään. Minulla on niin runneltu olo. Tuntuu, että olisin jäänyt katujyrän alle. Mietin, että en jaksa enää edes lähteä enää yrittämään ja pettymään, jos tästä nyt vielä lopullinen tuomio tulee. Enää ei itketä, mutta olo on kuin olisi turpaansa ottanut. Sisäinen väsymys on musertava.