Tänään ultrassa varmistettiin se, mikä oikeastaan jo varmaksi tiedettiin. Kyllä se tieto silti iski vasten kasvoja. Vaikka en mitään toivoa enää tilanteessa nähnyt, niin siltikin se pieni toivo jaksoi vielä jäytää takaraivossa. Eihän tässä tilanteessa enää mitään toivottavaa ollut. Keskenmeno viikoilla 6+6.
Kauheasti ajatuksia pää täynnä, mutta en vaan saa mitään kirjotettua. Yleensä kirjottaminen auttaa, mutta nyt oon ihan sekasin. Pieni osoitus siitä myös se, että usein vaikeassa tilanteessa soitan äitilleni, mutta nyt en ole pystynyt puhumaan. Olen laittanut äitille viestiä, mutta kieltänyt soittamasta. Pyysin ilmoittamaan siskollenikin, mutta sanoin, ettei hänkään saa soittaa minulle. Oli tosi vaikea istua vieressä, kun mies kertoi äitilleen tilanteen.
En tiedä jaksanko tätä pettymistä enää. Olo on tyhjä. Itkettää, mutta ei itketä. On paha olla, mutta en tiedä miten olla. Oon miehellekin ollut ihan liian ilkeä. On vielä pahempi olla, kun käyttäydyn näin. Miehen on lähdettävä aamulla töihin neljältä, joten hän on mennyt nukkumaan. Olin niin tyly, mutta mun on niin paha olla...
Oon niin pahoillani teidän puolesta. Mietin illallakin että mitäköhän sinne mahtaa kuulua.. :( Ei tohon suruun mikään oikein auta. Levätkää, olkaa yhdessä ja surkaa rauhassa. Meille auttoi se, että alettiin heti uudestaan yrittämään. Mutta löytäkää teille sopiva keino selviytymiseen. Voimia <3
VastaaPoistaKiitos! <3 Minullakin auttoi silloin elokuussa se ajatus, että nyt vain yrittämään uudestaan. Nyt en vain jaksais enää pettyä ja siksi pelottaa lähteä yrittämään uudestaan.
Poista