Vauvavuosi - Mitä se opetti? Millainen se oli? Miten se on meitä muuttanut?

Tässä on nyt jo hetki ehditty elämään taaperon kanssa. Suurin muutos on tapahtunut oman pään sisällä. Meidän likka meni nukkumaan päikkäreitä vauvana ja heräsi sieltä taaperona, sillä reilu vuosi sitten 18.9 klo 12.31 meidän maailma mullistoi aivan järisyttävällä tavalla. Lapsen syntymään ei voi valmistautua, mutta vauvan kanssa oppii elämään. ;)

Haluan kirjoittaa tämän, koska itse painin vauvavuoden aikana sellaisten tunteiden kanssa, joista ei juuri ääneen puhuta. Se oli pelottavaa, koska vauvaa ei voi palauttaa. Täytyy vain luottaa, että saa oman päänsä kasaan ja siihen, mitä äitini tykkää käyttää sanoa: "asioilla on tapana järjestyä". Asiat järjestyivät ja nyt meillä siirrytään taas uuteen vaiheeseen elämässä, kun me olemme molemmat miehen kanssa työelämässä ja likka päiväkodissa. Jälleen on aika sopeutua uuteen. Tämä postaus tulee olemaan varmasti oikeasti kilometrin mittainen, enkä ole ihan varma saanko siltikään siihen kaikkia niitä pääni sisällä myllääviä ajatuksia mahtumaan. Mutta hyppää mukaan omalla vastuulla. ;)

Kun neiti syntyi ensimmäiseksi muistan sekunnin kestäneen huolen: miksi se ei itke? Sitten tuli itku ja sen jälkeen mua alko naurattaan. Se oli naurua, jossa oli osa helpottuneisuutta, osa vaivautuneisuutta ja osa hämmennystä. En tosiaankaan tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Vauva hoidettiin ja minä keskityin itseeni. Jalat meinasi pettää suihkuun mennessä ja leipä maistui taivaalliselta. Potilashotellissa päivittelin usein, miksi vauva ei itke ja se vain nukkuu. Se oli söpö ja pikkuinen, mutta enemmän kiinnyin meidän kissanpentuihin ollessani lapsi.

Todellisuus iski tosissaan kotona, eikä edes ihan heti. Miten helkkarissa täällä toimitaan, kun kuvioissa on yksi ylimääräinen. Jälkeenpäin kun miettii, niin kaikki meni oikeastaan alkuun ihan sujuvastikin. Minä kyllä sujahdin äidin rooliin helposti ja osasin hoitaa vauvaa. Sitten kun tuli se loputon itku. Vauva itki ja itki, enkä pystynyt tekemään mitään. Mulla ei ollut ollenkaan sietokykyä sen itkun kanssa. Hermostuin. Sellanen tunne, kun joku pinta sisällä alkaa nousta ja se kohoaa muutamassa sekunnissa korviin asti ja sit jo kiehuu yli. Se tunne oli kamala ja vihasin itseäni, koska hermostuin niin helposti.

Välillä sitä oikeasti pelkäsi, tekeekö vauvalle jotain. Entäs, jos sen vain tiputtaa käsistään lattialle, niin hiljenisikö se. Sillä sekunnilla, kun se ajatus tuli mieleen, niin se tuntui vielä kauheammalta. Ja kauheinta siitä teki se, että jätin sen tekemättä vain sen takia, ettei niin voi tehdä. En kokenut mitään suurta yhteenkuulumisen tunnetta vauvan kanssa. Enkä varsinkaan mitään ylitse vuotavaa rakkautta. Se oli aika kamalaa. Minun kuului rakastaa sitä pientä olentoa, mutta tein asiat vain sen takia, että niin kuului tehdä. Kyllähän minä pussasin, halasin ja tunsin suurta mielihyvää, kun vauva nukkui kainalossani tai väläytteli hymyjä. Mutta ne oli nopeita ja ohimeneviä.

Ystäväni kysyi minulta olenko nyt kokenut sellaisen suuren rakkauden tunteen. En ollut ja se ahdisti ja tuntui pahalta vastata rehellisesti. Ei, en tuntenut suurta rakkautta. Ystäväni lohdutti toteamalla, että täytyyhän se olla normaaliakin. Sun elämään hyppää uusi ihminen, jota et tunne. Ei kukaan voi olettaa, että rakastat sitä samantien ehdoitta.

Kuitenkin sosiaalinen media (ja kaikki muukin media) ja yleinen käsitys on tietyn kaavan mukainen. Synnytät lapsen ja tunnet suurta rakkautta. Vauvan kanssa eläminen on rankoista puolistaan huolimatta rakkauden täyteistä ja jotakin sanoin kuvaamattoman ihanaa. Instagram, facebook ja muut vastaavat ovat pullollaan kuvia ja päivityksiä synnytyksen jälkeisistä hetkistä, joissa ylistetään uutta pientä ihmettä ja sitä rakkauden määrää. Edelleen ne saavat minut jotenkin takajaloilleen ja tuntuu, että olin itse huonompi.

Kaikesta huolimatta, rakkaus kasvoi. Se tuli nurkan takaa, kun sitä vähiten odotti. Ensin se kurkkas vähäsen, sit kurotti ja yhtäkkiä se oli siinä. Nyt vuoden ikäistä pientä ihmettä rakastaa niin, ettei järki enää pysty sitä selittämään. Samainen ystäväni kysyi minulta hetki sitten onko se erilaista miten rakastaa miestään ja lastaan. Se on erilaista. Lastaan rakastaa niin, että siihen tunteeseen meinaa välillä pakahtua. Tuntuu, ettei se kaikki rakkaus mahdu olemaan minussa. Rakastaa niin, että meinaa välillä oikein sattua. Miestään rakastaa toisella tavalla. Se on intohimoisempaa, romanttisempaa ja... erilaista. Näitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että en selviäisi elämästäni ilman näitä kahta ihmistä.

Mihin siis ollaan tultu? Tällä hetkellä koen, että olemme vahva perhe. Keskellä koliikkimaista ensimmäisten kuukausien itkua, koimme epätoivoa yhdessä. Silloin tuli välillä tiuskittua ja tuhahdeltua tai sanottua jotakin tyhmää. Minua kiristi, kun mies ei kertonut miltä hänestä tuntui. No, olen tässä melkein 11 vuoden aikana kuitenkin oppinut, ettei hän joitakin harvinaisia tilanteita lukuunottamatta, juuri tuntemuksistaan avaudu. Minun on luettava rivien välistä.

Jälkikäteen voi kuitenkin sanoa, että emme olisi olleet valmiita vauvan tuloon yhtään aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana varsinkin mies oli huolissaan meidän väleistä. Miten vauva niitä muuttaa ja mitä meistä tulee vauvan myötä. Minun mielestä meidän perhe on vahvistunut. Meidän neiti tuntuu tällä hetkellä liimalta, joka on paikannut ne mahdolliset aiemmat pienet reiät. Ei meillä huonosti ole mennyt missään vaiheessa, mutta vauva ei todellakaan ole vienyt mitään huonompaankaan suuntaan.

Haaveilenko aikaan ennen neitiä? En oikeastaan. Tottakai elämä oli silloin huolettomampaa ja sponttaanimpaa. Sitä ei vain jotensakaan osaa enää kaivata. Tämä on nyt meidän elämää. Olemme saaneet kuitenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, joten en koe vauva-arjen uuvuttaneen meitä. En oikeastaan ole edes ajatellut sitä. Kyllähän sitä toisinaan miettii, että olisi löhösunnuntait hitusen helpompia, jos oikeasti voisi löhötä. ;) Mutta elämä on nyt tällaista, eikä minua kaduta.

Tämän kilometripostauksen tarkoitus on luoda uskoa, tuoda helpotusta ja antaa mahdollisuus. Mahdollisuus sille, ettei kukaan tuomitse itseään huonoksi tai vääränlaiseksi, jos omassa päässä pyörii ajatuksia, joista usein vaietaan. En olisi itse halunnut raskausaikana kuulla yhtään enempää valistusta, valmistautumispuheita tai hyvin se menee -kannustuksia. Halusin luottaa siihen, että homma toimii omalla painollaan. Ja se toimi. Mutta tie tähän pisteeseen ei aina ole ollut niin ruusuinen kuin olisi voinut kuvitella.

Puhuminen auttaa, vertaistuki helpottaa ja tukiverkostot pelastaa! Nyt voin todeta olevani jollakin tapaa vahvempi, vaikka alituinen huoli ja epävarmuus ovat varmasti koko loppuikäni takaraivossa. Rakkaus on muuttanut muotoaan, mutta vain parempaan suuntaan niin lapseni kuin miehenikin kohdalla. Nyt on hyvä olla!

<3