tiistai 29. syyskuuta 2015

Vauvavuosi - Mitä se opetti? Millainen se oli? Miten se on meitä muuttanut?

Tässä on nyt jo hetki ehditty elämään taaperon kanssa. Suurin muutos on tapahtunut oman pään sisällä. Meidän likka meni nukkumaan päikkäreitä vauvana ja heräsi sieltä taaperona, sillä reilu vuosi sitten 18.9 klo 12.31 meidän maailma mullistoi aivan järisyttävällä tavalla. Lapsen syntymään ei voi valmistautua, mutta vauvan kanssa oppii elämään. ;)

Haluan kirjoittaa tämän, koska itse painin vauvavuoden aikana sellaisten tunteiden kanssa, joista ei juuri ääneen puhuta. Se oli pelottavaa, koska vauvaa ei voi palauttaa. Täytyy vain luottaa, että saa oman päänsä kasaan ja siihen, mitä äitini tykkää käyttää sanoa: "asioilla on tapana järjestyä". Asiat järjestyivät ja nyt meillä siirrytään taas uuteen vaiheeseen elämässä, kun me olemme molemmat miehen kanssa työelämässä ja likka päiväkodissa. Jälleen on aika sopeutua uuteen. Tämä postaus tulee olemaan varmasti oikeasti kilometrin mittainen, enkä ole ihan varma saanko siltikään siihen kaikkia niitä pääni sisällä myllääviä ajatuksia mahtumaan. Mutta hyppää mukaan omalla vastuulla. ;)

Kun neiti syntyi ensimmäiseksi muistan sekunnin kestäneen huolen: miksi se ei itke? Sitten tuli itku ja sen jälkeen mua alko naurattaan. Se oli naurua, jossa oli osa helpottuneisuutta, osa vaivautuneisuutta ja osa hämmennystä. En tosiaankaan tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Vauva hoidettiin ja minä keskityin itseeni. Jalat meinasi pettää suihkuun mennessä ja leipä maistui taivaalliselta. Potilashotellissa päivittelin usein, miksi vauva ei itke ja se vain nukkuu. Se oli söpö ja pikkuinen, mutta enemmän kiinnyin meidän kissanpentuihin ollessani lapsi.

Todellisuus iski tosissaan kotona, eikä edes ihan heti. Miten helkkarissa täällä toimitaan, kun kuvioissa on yksi ylimääräinen. Jälkeenpäin kun miettii, niin kaikki meni oikeastaan alkuun ihan sujuvastikin. Minä kyllä sujahdin äidin rooliin helposti ja osasin hoitaa vauvaa. Sitten kun tuli se loputon itku. Vauva itki ja itki, enkä pystynyt tekemään mitään. Mulla ei ollut ollenkaan sietokykyä sen itkun kanssa. Hermostuin. Sellanen tunne, kun joku pinta sisällä alkaa nousta ja se kohoaa muutamassa sekunnissa korviin asti ja sit jo kiehuu yli. Se tunne oli kamala ja vihasin itseäni, koska hermostuin niin helposti.


Välillä sitä oikeasti pelkäsi, tekeekö vauvalle jotain. Entäs, jos sen vain tiputtaa käsistään lattialle, niin hiljenisikö se. Sillä sekunnilla, kun se ajatus tuli mieleen, niin se tuntui vielä kauheammalta. Ja kauheinta siitä teki se, että jätin sen tekemättä vain sen takia, ettei niin voi tehdä. En kokenut mitään suurta yhteenkuulumisen tunnetta vauvan kanssa. Enkä varsinkaan mitään ylitse vuotavaa rakkautta. Se oli aika kamalaa. Minun kuului rakastaa sitä pientä olentoa, mutta tein asiat vain sen takia, että niin kuului tehdä. Kyllähän minä pussasin, halasin ja tunsin suurta mielihyvää, kun vauva nukkui kainalossani tai väläytteli hymyjä. Mutta ne oli nopeita ja ohimeneviä.

Ystäväni kysyi minulta olenko nyt kokenut sellaisen suuren rakkauden tunteen. En ollut ja se ahdisti ja tuntui pahalta vastata rehellisesti. Ei, en tuntenut suurta rakkautta. Ystäväni lohdutti toteamalla, että täytyyhän se olla normaaliakin. Sun elämään hyppää uusi ihminen, jota et tunne. Ei kukaan voi olettaa, että rakastat sitä samantien ehdoitta.

Kuitenkin sosiaalinen media (ja kaikki muukin media) ja yleinen käsitys on tietyn kaavan mukainen. Synnytät lapsen ja tunnet suurta rakkautta. Vauvan kanssa eläminen on rankoista puolistaan huolimatta rakkauden täyteistä ja jotakin sanoin kuvaamattoman ihanaa. Instagram, facebook ja muut vastaavat ovat pullollaan kuvia ja päivityksiä synnytyksen jälkeisistä hetkistä, joissa ylistetään uutta pientä ihmettä ja sitä rakkauden määrää. Edelleen ne saavat minut jotenkin takajaloilleen ja tuntuu, että olin itse huonompi.

Kaikesta huolimatta, rakkaus kasvoi. Se tuli nurkan takaa, kun sitä vähiten odotti. Ensin se kurkkas vähäsen, sit kurotti ja yhtäkkiä se oli siinä. Nyt vuoden ikäistä pientä ihmettä rakastaa niin, ettei järki enää pysty sitä selittämään. Samainen ystäväni kysyi minulta hetki sitten onko se erilaista miten rakastaa miestään ja lastaan. Se on erilaista. Lastaan rakastaa niin, että siihen tunteeseen meinaa välillä pakahtua. Tuntuu, ettei se kaikki rakkaus mahdu olemaan minussa. Rakastaa niin, että meinaa välillä oikein sattua. Miestään rakastaa toisella tavalla. Se on intohimoisempaa, romanttisempaa ja... erilaista. Näitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että en selviäisi elämästäni ilman näitä kahta ihmistä.

Mihin siis ollaan tultu? Tällä hetkellä koen, että olemme vahva perhe. Keskellä koliikkimaista ensimmäisten kuukausien itkua, koimme epätoivoa yhdessä. Silloin tuli välillä tiuskittua ja tuhahdeltua tai sanottua jotakin tyhmää. Minua kiristi, kun mies ei kertonut miltä hänestä tuntui. No, olen tässä melkein 11 vuoden aikana kuitenkin oppinut, ettei hän joitakin harvinaisia tilanteita lukuunottamatta, juuri tuntemuksistaan avaudu. Minun on luettava rivien välistä.


Jälkikäteen voi kuitenkin sanoa, että emme olisi olleet valmiita vauvan tuloon yhtään aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana varsinkin mies oli huolissaan meidän väleistä. Miten vauva niitä muuttaa ja mitä meistä tulee vauvan myötä. Minun mielestä meidän perhe on vahvistunut. Meidän neiti tuntuu tällä hetkellä liimalta, joka on paikannut ne mahdolliset aiemmat pienet reiät. Ei meillä huonosti ole mennyt missään vaiheessa, mutta vauva ei todellakaan ole vienyt mitään huonompaankaan suuntaan.

Haaveilenko aikaan ennen neitiä? En oikeastaan. Tottakai elämä oli silloin huolettomampaa ja sponttaanimpaa. Sitä ei vain jotensakaan osaa enää kaivata. Tämä on nyt meidän elämää. Olemme saaneet kuitenkin kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, joten en koe vauva-arjen uuvuttaneen meitä. En oikeastaan ole edes ajatellut sitä. Kyllähän sitä toisinaan miettii, että olisi löhösunnuntait hitusen helpompia, jos oikeasti voisi löhötä. ;) Mutta elämä on nyt tällaista, eikä minua kaduta.

Tämän kilometripostauksen tarkoitus on luoda uskoa, tuoda helpotusta ja antaa mahdollisuus. Mahdollisuus sille, ettei kukaan tuomitse itseään huonoksi tai vääränlaiseksi, jos omassa päässä pyörii ajatuksia, joista usein vaietaan. En olisi itse halunnut raskausaikana kuulla yhtään enempää valistusta, valmistautumispuheita tai hyvin se menee -kannustuksia. Halusin luottaa siihen, että homma toimii omalla painollaan. Ja se toimi. Mutta tie tähän pisteeseen ei aina ole ollut niin ruusuinen kuin olisi voinut kuvitella.

Puhuminen auttaa, vertaistuki helpottaa ja tukiverkostot pelastaa! Nyt voin todeta olevani jollakin tapaa vahvempi, vaikka alituinen huoli ja epävarmuus ovat varmasti koko loppuikäni takaraivossa. Rakkaus on muuttanut muotoaan, mutta vain parempaan suuntaan niin lapseni kuin miehenikin kohdalla. Nyt on hyvä olla!

<3

16 kommenttia:

  1. Osuvasti kirjoitettu. Ja varmasti koskettaa useita äitejä, mutta moni tuskin uskaltaa noita ajatuksia itselleen myöntää - saatikka muille. Ystäväsi on myös sanonut sinulle hienosti tällöin, kun mietit omia tunteitasi vauvaa kohtaan. Tuntematon tulee yhtäkkiä elämääsi ja tätä tuntematonta pitäisi yhtäkkiä rakastaa suurella sydämellä. Onhan se hienoa jos tämä rakkaus tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta aina se ei menekään niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiaan ehkä jopa vähän kateellinen niille, joilla se rakkaus lapseen syttyy heti. Ja olin yllättynyt, koska luulin, että se menee kaikilla niin. Oppia ikä kaikki. ;)

      Poista
  2. Mulla on kaksi lasta ja molempien syntymän jälkeen olen kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Varsinkin tämän toisen kanssa on ollut vaikeaa. Saman tyylisiä tunteita kuin mitä sinä kuvailit. Pienempi on nyt 1,5-vuotias ja tunteet on tasaantuneet.

    Enempää ei lapsia meille tule. Vaikeita ne oli ne ekat kuukaudet varsinkin kun oli sitä kovaa itkua. Mutta kuk näitä nyt katsoo niin eihän sitä katuakaan voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu tuohon loppuun, että ei voi katuakaan. Silloin ensimmäisten kuukausien aikana mua kadutti todella paljon. Uskon, että miestäni kadutti vielä enemmän. Mua ahdisti, että miks olin halunnut lapsen, kun en voinut tietää mitä se tuo tullessaan. Ärsytti, etten ollut miettinyt hommaa loppuun asti. Tuntui, että elämä oli nyt valmiiksi määrätty mun kohdallani ja tuli kamala pallo jalassa -fiilis. Sitten sitä hymyillä turuilla ja toreilla ihmisille, jotka onnitteli ja ihasteli. Vaikka tosin itse kyllä melko rohkeasti kerroin, että on vaikeaakin ollut.

      Mutta ei ollut kyllä helppoa. Haluan vielä toisen lapsen ja mietin samalla, että onko se ihan itseään jalkaan ampumista...

      Poista
  3. Kirjoitat rohkeasti tärkeästä aiheesta! Muutenkin pidän blogistasi juuri suorapuheisuutesi takia, et kaunistele vaan kerrot kuinka asiat olet kokenut :) Itsekin yllätyin vauvan syntymän jälkeen kun kaikki ei ollutkaan ihanaa hattaraa ja vauvakuplaa josta olin kuullut. Välillä rikkinäisten öitten jälkeen oikeasti tuntui, että jos olisi peruuta-nappi niin sitä olisi jo painettu monesti. Mutta kyllä se arki siitä lähti sujumaan enkä nyt kyllä päivääkään vaihtaisi pois (meillä nyt 9 kk poika). Etenkin unenpuute yllätti minut! Toisaalta hyvä,että raskausaikana ei tiennyt todellisuutta ;) Tsemppiä teille elämänmuutokseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista ja tsempeistä. Yritän kiertelemättä sanoa asiat, mielestäni sellaisia siloiteltuja blogeja on riittävästi. ;) Ja tosiaan sitä hattaraa odotin minäkin, mutta eihän se sellaista sitten ollutkaan. Mää kävelin likka sylissä öisin yhdessä vaiheessa monta tuntia. Tallensin illalla kaikki höpöhöpö-ohjelmat, joita sitten katselin yöllä, kun ravasin ympäri olkkaria. Näin jälkikäteen tuntuu jopa nostalgiselta, että sellaista se silloin oli. Silloin tosin oli vähän toisenlaiset ajatukset... ;)

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus! Minä mietin raskausaikana tosi paljon, että voisiko koko homman vielä perua - oikeasti en olisi voinut tehdä aborttia ja lapsikin oli toivottu, joskin hämmennyin pikavauhtia alkaneesta raskaudesta. Meillä oli helppo vauva, joten vauvavuosi oli sen sijaan ihana. Taaperoajan ilman tukiverkkoja olen sen sijaan kokenut aika rankaksi. Pitäisi osallistua yhteiskuntaan eikä kukaan auta...

    Raskausaikana katuessa luulin, että olen ainoa, joka tuntee niin. On ollut helpottavaa huomata, että en todellakaan ollut. Varmaan jokainen vanhempi miettii jossain vaiheessa, onko peruutusnappulaa. Harva kuitekaan oikeasti vaihtaisi lapsettomaan elämään, vaikka voisi. Sanoisin, että en kadu lasta tai hänen ajoitustaan, mutta suren yhteisöllisyyden puutetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tukiverkostot on tosiaan tärkeät. Meillä ei ihan lähellä ole ketään. Jos ihan superhätä tulisi (kuten mulle kerran vauva-aikana itkun keskellä), niin varmasti tänne tulisi kuinka kaukaa tahansa kuka vain. Mutta kyllähän se harmittaa, ettei sellaiseen "voitko ottaa neidin muutamaksi tunniksi illalla hoitoon, niin voidaan hoitaa asioita/nukkua/harrastaa seksiä/mitä ikinä" -tyyliseen ratkaisuun ole mahdollisuuksia. Toivon, että päiväkodin aloitus toisi meille tuttuja pikku hiljaa täältäkin.

      Poista
  5. Niin samoja fiiliksiä. Meilläkin pian 1-vuotias tyttö. Alku oli kamalaa. Meillä ei ollut koliikkia eikä itkuja, mutta imetys ei onnistunut. Vauva ei huolinut rintaa. Ja jotenkin se vielä pahensi oloani, että olen huono äiti, vauvakaan ei huoli minua. Hormonit ja masennus painoi päälle. Olo oli kamala ja joka päivä itketti. Imetyksen epäonnistuminen otti koville. Mutta onneksi muutaman kuukauden päästä alkoi helpottaa. Ja sama juttu kävi meilläkin, eli äidinrakkaus tuli todella vahvasti. Nyt en vaihtaisi mitään pois, kaikki on niin ihanaa. Nyt vaan harmittaa se, että se alku meni niin sumussa ettei siitä muistakaan oikein mitään. Ei muista miten ihana pieni vauva oli. Ei pystynyt nauttimaan ihanasta vastasyntyneestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla imetys pääasiassa onnistui, mutta silti koin sen tosi rankaksi. Ja sitten taas koin huonoa omaatuntoa siitäkin. Oli varmasti todella rankkaa, kun imetys ei lähtenytkään onnistumaan. Voin kuvitella... Muutaman kerran kun meidän neiti vain itki ja itki, niin muistan itkeneeni miehelle sitä, että miksi en osaa olla äiti ja miksi se lapsi ei vaan hiljene. Se oli aika kamalaa!

      Totta on se, ettei siitä pikkuvauva-ajasta paljon osannut/pystynyt nauttia. Nyt onkin ihanaa, jos lähipiirissä on pikkusia vauvoja, niin haluaa päästä vähän ottamaan syliin. Omansa kanssa siinä on niin paljon muutakin kuin se ylisöpö tuhisija!

      Poista
  6. Olipa hyvin kirjoitettu! Samoja fiiliksiä täälläkin :) alku oli enempi ja vähempi peffasta, koska siihen jatkuvaan ja loputtomaan itkuun en ollut valmistautunut. Miks meille nyt joku koliikki muka tulisi? No mutta nyt ne ajat on ohi ja murheet muuttuu. Onneksi rakkaus kasvaa :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onhan se lohduttavaa huomata, että ei ole ainut huonojen fiilisten kanssa. Varsinkin kun kyse on asiasta, joka usein esitetään hattaratyyppisesti.

      Poista
  7. Kiitos taas. Osui ja upposi. Tutulta kuulostaa. Meillä vauva-aika oli yhtä vuoristorataa. Usein on tuntunut siltä, että mä "suoritan" tässä nyt vauvanhoitoa. Tuntui kauheelta, että oman vauvan hoito tuntui olevan robottimaista suorittamista. Okei, vauva oli odotettu ja kyllähän sitä rakasti, mutta päivät tuntuivat välillä niin pitkiltä ja väsyttäviltä. Väsytti oikeesti ihan valtavasti. Onneks raskausaikana ei tiennyt tulevasta univelan määrästä :D olisin painanut deleteä, koska rakastan nukkumista.

    Muistan itsekin miettineeni mm. vauvan itkun lomassa, että mitä jos tän vauvan vaan pudottaa... Mutta sitä ei tehnyt, koska tiesin kuinka toimia. Sitä vaan hyssytti sylissään kuin mikäkin robotti. Joka kerta omia pahoja ajatuksiaan katui. Miten saatoin ajatella niin, koska raskausaikana olin luvannut masulleni rakastaa asukkia maan päällä niin paljon. Ja nyt ajatukset oli synkkiä ajoittain. Kyllä monesti mietin, että tämmöstä paskaako tää arki on. Mihinkään et pääse, tissit on täynnä maitoa ja vauvan itkua inhoo. Nyt, kun oma vaavi on jo isompi, ja alun vaikeudet ohitettu, on rakkaus puhjennut. Nyt sydän pakahtuu rakkaudesta.

    Ymmärrän myös, että monenlaiset ajatukset oli sallittuja. Onneksi niistä ymmärsin miehelleni puhua, ja se helpotti. Tulipas tästä viestistä vähän sekava.. Mutta siis, kiitos ajatuksistasi. Moni äiti kokee varmasti näitä tunteita, joista kirjoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, että jätit kommentin. Tuntuu niin hyvältä kuulla, että voin tuoda edes pikkuisen hyvää jakamalla omia ajatuksiani. Kaikki mitä sanoit, voin itsekin allekirjoittaa. Nyt tuo aika tuntuu niin kovin kaukaiselta ja niiden asioiden pohtiminen jälkikäteen tuntui, kuin olisi palannut vuosien päähän. On se hassua, toisaalta aika lentää, mutta toiset asiat alkaa hämärtyä mielestä...

      Poista
  8. Näistä tunteista ei puhuta riittävästi yhteiskunnassa ja tämän takia luulen että monet potevat huonoa omaatuntoa yksinään. Yksi hyvä blogi jossa juuri näitä tunteita käydään läpi (tosin ruotsiksi) on http://ilsknamamman.blogg.se/ ja hänellä jatkuu sitten blogi http://ochundertiden.blogg.se/ .
    Meillä myös innokas pieni taaporo kotona ja se on jännää miten nopeasti asiat muuttuivat, miten kaukaiselta rauhallinen telkkaripäivä voi tuntua mutta samalta miten paljon sitä pientä kaipaa kun hän on poissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Ja ne paineet mitä muutenkin lapsiperheille ja etenkin äideille luodaan... On ne vaan aika hurjia välillä. Olen usein miettinyt vähän huonompiosaisempia. Miten he pärjäävät, kun minullakin (jolla asiat on muuten kuitenkin melko ok) on jo ollut usein todella vaikeaa ja jaksaminen kortilla.

      Ja tosiaan on hassua, miten kaukaiselta se aika enne lasta tuntuu. :D

      Kiitos vielä kommentistasi. Harmi, ettei ruotsinkieli minulta oikein taivu...

      Poista